Lasten- ja nuortenkirjallisuus

Huolipuhe hallitsee keskustelua lasten- ja nuortenkirjallisuudesta

Maria Laakso | 22.4.2024

Lastenkirjallisuus on aina heijastanut aikansa arvoja ja kasvatusajattelua. Tutkija ja tietokirjailija Maria Laakso pohtii ja valottaa, millaisten ideologioiden keskellä nykyinen lasten- ja nuortenkirjallisuus kasvaa.

Loppuvuodesta 2023 saatiin todistaa jotakin jos ei nyt ainutkertaista, niin kumminkin harvinaista: Suomessa keskusteltiin valtamedioita myöten lastenkirjallisuudesta. Keskustelu leimahti, kun lasten ja nuorten Finlandia -palkintoraadin puheenjohtaja Elina Pekkarinen suomi ehdokkaiden julkistustilaisuudessa pitämässään puheessa raadin perkaamaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Moitteita saivat tekstien ja kuvitusten laatu, kiireen ja viimeistelemättömyyden tuntu, irrallisuus nykypäivästä ja kiusallisuus kun ”väärässä paikassa seikkaileva viisikymppinen” yritti tavoittaa nuoria lukijoita.

Monet lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa työskentelevät – viisikymppiset tai muun ikäiset – kyseenalaistivat Pekkarisen kritiikin ja sen esittämiskontekstin. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden saama mediahuomio on aikuistenkirjallisuuteen verrattuna olematonta, ja kirjallisuuspalkinnoista huomiota herättävimmän eli Finlandian yhteydessä saatu kitulias valokeila osui nyt lasten- ja nuortenkirjojen väitettyyn kehnouteen.

Yksi närää aiheuttanut seikka Pekkarisen kritiikissä oli, että hänen huomionsa tulivat kirja-alan ulkopuolelta. Lapsiasiainvaltuutettu ei luonnollisestikaan ole kirjallisuuden asiantuntija, eikä hänellä sen vuoksi ole ammattipätevyyttä tukemassa esittämäänsä kritiikkiä. Toki Finlandioiden raatijärjestelmä hänet tällaiseen positioon asetti, mutta kirjallisuuden ammattilaisen suusta tällainen kritiikki olisi luultavasti otettu vastaan suopeammin. Pekkarinen itse puolustautui Helsingin Sanomissa toteamalla: ”Lapsilla on oikeus korkeatasoiseen kirjallisuuteen, kulttuuriin ja taiteeseen. Sillä tulokulmalla tehtävään tartuin ja otin sen äärimmäisen vakavasti”.

Pekkarinen siis omaksui lasten puolustajan roolin, mikä onkin kunnioitettava lähtökohta raatityölle. Moinen positiointi tosin ärsytti etenkin kirjailijoita entisestään, sillä suurimmalla osalla heistä lienee samat puhtaat tarkoitusperät kuin lapsiasiainvaltuutetulla, eikä lasten- ja nuortenkirjallisuutta julkaisevissa kustantamoissakaan toimita täysin irrallaan lasten tarpeista.

Pekkarisen kritiikin innoittamana Helsingin Sanomat lähti lukijakyselyn avulla etsimään mainittua heikkotasoista lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Lehden kyselyyn saapui reilu 200 vastausta, mutta ei juurikaan havaintoja lapsille ja nuorille suunnatun kirjallisuuden heikosta tasosta. Ehkä lasten- ja nuortenkirjallisuudella siis pyyhkii melko hyvin, ainakin mitä tulee lukijoiden tyytyväisyyteen. Koko keskustelu kuitenkin osoitti, että kun puhumme lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, olemme useimmiten huolissamme jostakin.

Aikuiset lasten kirjallisten tarpeiden määrittäjinä

Lasten- ja nuortenkirjallisuus ovat kirjallisuuden lajeina varsin poikkeuksellisia, sillä niiden ensisijainen lajia määrittävä tekijä on sisällöllisten seikkojen sijaan tarkoitetun yleisön ikä. Samaan aikaan nämä lajit ovat paradoksaalisesti kokonaan aikuisten hallinnassa. Aikuiset kirjoittavat, kustantavat, kuvittavat, ostavat, vinkkaavat, mainostavat, arvottavat ja opettavat kirjallisuutta, jota lapset ja nuoret lukevat. Tässä lasten- ja nuortenkirjallisuus toistaa muutenkin yhteiskunnassamme vallitsevaa väistämättä epäsuhtaista valtajakaumaa, jossa aikuiset käyttävät valtaa suhteessa lapsiin.

Lastenkirjallisuuden tutkimus on vuosikymmeniä harjoittanut kriittistä itsereflektiota suhteessa meidän aikuisten sisäistämiin lapsuuskäsityksiin. Käsityksemme lapsuudesta kun ohjaavat kaikkia lastenkirjallisuuden parissa työskenteleviä, kuten myös sitä ostavia, kuluttavia tai arvioivia. Aikuisen ja lapsen epäsuhtainen valta heijastuu erityisesti siihen, kuinka lapsuus näyttäytyy meille aikuisille yksikkönä. Oletamme aikuisina tietävämme, mikä lapsi on ja millaisia kirjallisia tarpeita hänellä on.

Kymmenen kuukautta vanhan tyttäreni kirjallinen maku ei aina käy lainkaan yksiin omani kanssa.

Oikeasti lapsiin ja nuoriin yhtä lailla kuin aikuisiinkin vaikuttavat luokan, etnisyyden, sukupuolen, kielen ja geopoliittisen sijainnin kaltaiset muuttujat. Myös persoonallisuuserot vaikuttavat ja lapsiyksilöiden kirjallinen maku saattaa poiketa merkittävästi heille kirjallisuutta kuratoivien aikuisten kirjallisesta mausta. Koen esimerkiksi itse oman lastenkirjamakuni kerrassaan erinomaiseksi, mutta 10 kuukautta vanhan tyttäreni kirjallinen maku ei aina käy lainkaan yksiin omani kanssa. Hän rakastaa juuri nyt kaikkein eniten omasta mielestäni luokattoman huonoa yksisarvisista kertovaa ponnahduskirjaa, jossa luukkujen takaa pomppaa esiin sokerihuurretun näköisiä yksisarvisia. Kirjassa ei ole mitään juonta, sisältöä tai kielellistä taituruutta.

Samaan dilemmaan törmätään varmasti joskus jokaisessa lukevassa perheessä. Näistä rajoitteista huolimatta me aikuiset usein arvelemme Pekkarisen tapaan tietävämme, mitä lapsilukijat tarvitsevat. Tällaisella lapsuuden vankalla tietämisellä ja tuntemisella on länsimaisessa ajattelussa pitkät juuret. Esimerkiksi filosofi Jean-Jacques Rousseaun romanttiset ajatukset lapsista viattomina ja turmeltumattomina luonnonolentoina ovat vaikuttaneet lapsuusnäkemyksiimme 1700-luvulta alkaen ja vaikuttavat yhä.

Poleemisessa teoksessaan The Case of Peter Pan, or The Impossibility of Children’s Fiction (1984) Jacqueline Rose järisytti lastenkirjaväkeä esittämällä, että lastenkirjallisuudessa me aikuiset oikeastaan projisoimme lapsiin omia haaveitamme. Puhtaus, yksinkertaisuus, viattomuus ja turmeltumattomuus ovat monimutkaisen aikuiselämän ulottumattomissa, ja siksi vaalimmekin näitä arvoja lastenkirjallisuudessa. Lastenkirjallisuus väittää esittävänsä meille lapset sellaisina kuin he ovat ja tavoittavansa lapsilukijat heille otollisimmalla tavalla. Rosen kritiikin mukaan lastenkirjallisuus on tuomittu epäonnistumaan tässä, sillä se esittää lapset meille aikuisille sellaisina kuin me heidät kulloinkin haluamme kuvitella ja puhuttelee heitä tavalla, jolla haluamme heitä puhuteltavan. Viimeistään Rosen kritiikistä alkaen tutkijat ovat olleet varovaisia siinä, miten esittävät tietävänsä lapsilukijoiden tarpeet.

Millaisia ideologioita lasten- ja nuortenkirjallisuus tänä päivänä palvelee?

Vankka uskomme siihen, että tiedämme, mitä lapset tarvitsevat, on lastenkirjallisuuden historiassa usein johtanut ajatukseen lastenkirjallisuudesta kasvatuksellisena työkaluna. Lasten- ja nuortenkirjallisuus on länsimaissa alun perin erkautunut aikuistenkirjallisuudesta omaksi lajikseen pitkälti opetuksen ja kasvatuksen tarpeisiin. Sittemmin lasten- ja nuortenkirjallisuuden keskeisenä tehtävänä on pidetty lasten ja nuorten sosiaalistamista osaksi kulloinkin vallitsevaa kulttuuria ja yhteiskuntaa. Lasten- ja nuortenkirjallisuutta on siis usein arvotettu käyttöarvonsa kautta.

Siksipä ei olekaan ihme, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on kirjallisuushistorian kuluessa toiminut useinkin jonkin ideologian palveluksessa. 1800-luvun myötä voimakkaasti eriytyneet tyttö- ja poikakirjat ohjasivat binääriseen sukupuolijärjestykseen, jossa pojat etsivät merirosvoaarteita ja tytöt pohtivat ihmissuhdeasioita kodin piirissä. Lokakuun vallankumouksesta alkaen neukkulastenkirjallisuudessa käytettiin paljon sosialistista realismia nuorison ajatusten ohjailuun. Kansallisromanttisessa Suomessa 1800-luvulla lastenkirjallisuus osallistui talkoisiin, joissa rakennettiin uutta uljasta kansakuntaa. 1970-luvun Suomessa lastenkirjallisuuteen rantautui ympäristöliikkeen ajatuksia luonnonsuojelusta, ja niin edelleen ja niin edelleen.

Millaiset ideologiat sitten vaikuttavat lastenkirjallisuuteen juuri nyt meidän aikanamme? Mikä on se ideologinen konteksti, jossa tämän päivän lasten- ja nuortenkirjallisuus kirjoitetaan, jossa se ilmestyy, jossa sitä ostetaan, luetaan ja arvioidaan? Tietenkin on vaikeaa sanoa mitään varmaa, sillä kirjallisuudenhistoria – kuten historiankirjoitus ylipäätään – on jälkiviisaiden laji. Keskeltä nykyhetken liikettä ja melskettä on lähes mahdotonta erottaa suuria linjoja. Ainakin voidaan huomata, että aiheesta keskustellaan. Lähivuosina lastenkirjallisuus on nimittäin toistuvasti puhuttanut mediassa nimenomaan ideologisista syistä.

Näyttävimpiin esimerkkeihin kuuluu tapaus J. K. Rowling. Vaikutusvaltainen kulttuuripersoona on viime vuosien transfobisilla ulostuloillaan railakkaasti romuttanut maineensa ihailtuna ja rakastettuna lastenkirjailijana. Rowlingia koskevia kriittisiä keskusteluja on toki käyty aiemminkin. Velhorinnakkaistodellisuudesta kertova Harry Potter -sarja on varmasti yksi länsimaisen nykykirjallisuuden keskustelluimpia teoksia tai teosjoukkoja. Potterlogiaa eli Harry Potter -kirjoja koskevaa tutkimusta ja populaaria tietokirjallisuutta löytyy varmasti hyllykilometreittäin, ja seassa on paljon kriittisiä puheenvuoroja teosten sisällöstä. Potter-sarjan vuolaana ideologisena pohjavirtana toimii rasismin ja syrjinnän voimakas vastustaminen, mutta sen ohella sarjasta löytyy esimerkiksi varsin ongelmallista lihavuusfobiaa.

Rowlingin viime vuosien someulostulot ovat laventaneet kriittisen keskustelun ulottumaan kirjailijaan itseensä. Kirjailijaan kohdistuva kritiikki heijastuu eittämättä myös kirjoihin ja muihin Potter-tuotteisiin. Haluavatko nuoret enää lukea vähemmistöjä syrjivän kirjailijan teoksia tai katsoa tämän hengentuotteisiin pohjaavia elokuvia?

Ideologiakriittisiä keskusteluja on käyty laajalti myös lasten- ja nuortenkirjaklassikoiden muokkaamisesta nykypäivän arvoihin sopiviksi. 2000-luvun ensimmäisiä huomiota herättäneitä muokkauksia olivat Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossuihin tehdyt muutokset. Vaikka teoksiin jäi monenlaista kolonialismin painolastia, korjattiin uusiin painoksiin kieltä. Näin Pepin isästä tuli ”Etelämeren kuningas” aikaisemman rasistisemman tittelin sijaan. Myöhemmin kohua ovat herättäneet esimerkiksi Puffin Books -kustantamon päätös korjailla rakastetun brittikirjailija Roald Dahlin teosten uusissa painoksissa sukupuolta, mielenterveyttä, ihonväriä ja painoa koskevia kohtia. Lasten ikisuosikkiromaanissa Jali ja suklaatehdas sivuhenkilö ei enää ole ”valtavan läski” (enormously fat) vaan ainoastaan ”valtava”. Disney-yhtiö on puolestaan laittanut jäähylle suomalaisten rakastaman ankka-artisti Don Rosan Roope Ankka -tarinoita niiden sisältämien stereotypioiden takia.

Klassikoiden muokkaukset ovat herättäneet monia mielipiteitä puolesta ja vastaan – jotkut ovat jopa puhuneet sensuurista. Itse ajattelen, ettei rasismin, kolonialismin, lihavuusfobian tai naisvihan synkkää historiaa tarvitse museoida ainakaan lastenkirjallisuuteen – nuortenkirjallisuuteen ehkä. Aikuisten klassikoiden kohdalla en kannata sensuuria, vaan kriittisiä ja kontekstoivia kynnystekstejä johdattamaan kulloisenkin teoksen maailmaan. Lasten kohdalla tilanne on kuitenkin toinen. Pienen lukijan lukutaito ei monissa tapauksissa riitä kriittiseen ja reflektoivaan lukutapaan, eikä välttämättä riitä hänelle ääneen lukevan aikuisenkaan lukutaito. Nohevimmat vanhemmat korvaavat lennosta iltasatutuokiolla n-sanat jollakin neutraalimmalla tai käyvät jälkikasvunsa kanssa hedelmällisiä keskusteluja historian saatossa muuttuvista arvoista, mutta realismia on, ettei suurin osa vanhemmista tällaiseen ehdi tai pysty. Siksi lasten- ja nuortenkirjoja on mielestäni perusteltua muokata – toki siten, että muutoksista kerrotaan esimerkiksi takakannessa. Tällaisissa asioissa katson aikuisten lapsiin kohdistuvan kirjallisen vallankäytön olevan välttämätöntä ja keskustelun olevan tärkeää.

Miten keskustelemme lasten- ja nuortenkirjallisuudesta?

Yksi tärkeimmistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta 2000-luvulla ympäröivistä ideologioista on Suomessa virinnyt vakava huoli lukutaidosta. Huolta ovat lietsoneet kansainväliset vertailut, joissa Suomi on aikaisemmin tottunut paistattelemaan lukutaidon mallimaana. Vuonna 2023 Suomessa luettiin jälleen kerran uutisia heikkenevistä Pisa-tuloksista, ja juuri lukutaidossa suomalaisten nuorten pisteet laskivat eniten.

Suomessa kansalaisten lukutaito on vahvasti kytköksissä kansalliseen identiteettiin. Tämä juontuu kulttuurimme nuoresta iästä ja kirjallisuuden keskeisyydestä kansakuntaa tuottaneessa kansallisromanttisessa liikkeessä. Aiempi Pisa-menestys oli lukijakansan myytin moderni variaatio, ja yksi lukuhuolen taustavaikuttimia on pelko kansallisen sivistysvaltioidentiteetin murtumisesta. Osin siksi heikkenevät Pisa-tulokset iskevät niin kipeästi.

Lukutaitoa ei tietenkään vaalita ainoastaan Pisa-vertailuja varten. Huoli lasten ja nuorten heikkenevästä lukutaidosta liittyy tietoyhteiskunnassa elintärkeisiin tekstitaitoihin, jotka jokaisen kansalaisen tulisi saavuttaa. Lukuhuoli suuntautuu erityisesti lapsiin ja nuoriin, vaikka murhetta tulisi samoin perustein kantaa myös aikuisten lukemisesta. Tämä ei ole suinkaan yllättävää, sillä lapsuudesta ja nuoruudesta puhutaan usein nimenomaan huolen diskurssin eli huolipuhetavan kautta. Lukuhuolelle on siis olemassa valmiit puhumisen mallit, joihin lukuhuolipuhe luontevasti asettuu.

Nykypäivän lukutaitomurheen lävitse tarkasteltuna lastenkirjallisuus palautuu helposti alkumuotoonsa – ”oikeaan kirjallisuuteen” johdattavaksi harjoituskirjallisuudeksi.

Samalla mekanismilla lähes kaikki julkinen puhe lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on huolen leimaamaa. Harvassa ovat mahdollisuudet puhua lasten- ja nuortenkirjojen taiteellisista sisällöistä tai muodoista positiivisesti. Vuoden 2023 Lasten ja nuorten Finlandia -raadin puheenjohtajan jyrähdys nosti vastarintaa osin siksi, että kirjallisuuspalkinnot ovat niitä harvoja konteksteja, joissa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta puhutaan iloiten, ihaillen ja sisältölähtöisesti. Moitteet vesittivät mahdollisuuden kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden juhlistamiseen, ja tilaisuus vinksahti huolipuheeksi.

Kaikkiaan lukutaitokeskustelu on tärkeää, mutta se johtaa usein instrumentalismiin: lukutaidon ja kirjallisuuden välinearvon korostamiseen. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden pelkistyminen ainoastaan lukutaidon kehittämisen välineeksi on askel taaksepäin lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiassa. Ihan ensimmäiset länsimaisen kirjallisuuden lastenkirjat olivat aapisia ja aapiskatekismuksia, jotka opettivat lukemaan. Vasta myöhemmin korostuivat lasten lukuilo ja lastenkirjallisuuden merkitys taiteena.

Nykypäivän lukutaitomurheen lävitse tarkasteltuna lastenkirjallisuus palautuu helposti alkumuotoonsa – ”oikeaan kirjallisuuteen” johdattavaksi harjoituskirjallisuudeksi. Lasten- ja nuortenkirjallisuus ovatkin toki erittäin tärkeässä roolissa siinä, miten nuorten lukutaidon käy. Vaikka lukutaitokeskustelu, lasten- ja nuortenkirjallisuuden ideologian arviointi ja muu huolestunut puhe on äärimmäisen tärkeää, lasten- ja nuortenkirjallisuus ansaitsivat kuitenkin ympärilleen myös huolipuheesta vapaata huomiota. Lapsille ja nuorille suunnattu kirjallisuus ei ole pelkästään lukutaito-opetusta tai aikamme arvoihin sosiaalistamista vaan taidetta, viihdettä ja kiinnostavaa kulttuuria siinä missä aikuistenkirjallisuuskin. Siksi lasten- ja nuortenkirjallisuudelle soisikin sitä ympäröivän keskustelun monipuolistamiseksi rutkasti lisää palstatilaa, radioaaltoja ja ruutuaikaa myös silloin, kun emme ole huolissamme.

Kuva: Jonne Renvall, Tampereen yliopisto