Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Huomio kieleen, kriitikot!

Aleksis Salusjärvi, 19.2.2015

Suomi on kääntämisestä riippuvainen kulttuuri. Noin puolet kaunokirjallisuudesta ja peräti kaksi kolmasosaa nuortenkirjallisuudesta on muista kielistä käännettyä. Lukukeskus järjesti seminaarin, jossa pohdittiin kritiikin merkitystä käännöskirjallisuudessa.

Kääntäjät ja kriitikot kohtasivat käännöskritiikkiseminaarissa. Kritiikissä ei tarkastella tarpeeksi kieltä.

Jukka Koskelainen

Jukka Koskelainen alusti seminaaria aiheella: mitä käännöskritiikki sanoo tai jättää sanomatta. Hänen mukaansa käännös saa huonosti huomiota kritiikeissä, tyypillisesti käännöstä kehutaan. Suurin osa käännöksistä onkin todella hyvin tehtyjä.

Kääntäjän näkökulmasta on ikävää, että käännösten kommentointi tapahtuu kritiikin lopussa pelkkänä mainintana. Toisaalta Koskelaisen mukaan kääntäjän tehtävä on tehdä itsensä näkymättömäksi.

”Jos ei tule moitteita, kaikki on mennyt hyvin.”

Vaikka runokirjoissa palautetta tulee enemmän, runojen kääntäminen ei välttämättä ole vaikeampaa kuin proosan. Kääntäjän työn Koskelainen määritteli näin:

”Kääntäjä yrittää tavoittaa omalla kielellään sen, mitä alkukielellä on kirjoitettu. Jos se on suorasanaisesti mahdotonta, kääntäjä luo samanlaisen efektin tai tuntemuksen kuin alkuteoksessa sijoittamalla teoksen kielen omaan kulttuuriinsa.”

Sanomalehtikritiikissä ei yleensä kannata kirjoittaa käännöstyöstä. Se vaatisi Koskelaisen mukaan yksityiskohtaista erittelyä. Päivälehti ei ole sille oikea paikka.

”Sanomalehdessä ei pysty kirjoittamaan muuten kuin kliseemäisesti, kuten: käännös olisi kaivannut lisää puhekieltä, käännös tavoittaa alkukielen… Olen miettinyt kannattaako tällaisetkaan maininnat. Sanomalehdessä pitäisi tavoittaa, mikä kirjassa on olennaista. Jos suomennos on sujuva, se ei ole olennaista.”

Vähäinen tila ei välttämättä ole negatiivinen asia kritiikissä. Käännöskritiikkiä ei kaipaa joka toinen eikä edes joka kolmas käännetyistä kirjoista, Koskelainen summasi. Käännöksen onnistumisen tarkastelu on siis perusteltua tapauskohtaisesti.

Sanna Nyqvist

Sanna Nyqvist alusti seminaaria aiheella: Mitä on sujuva käännös? Onko ”sujuvuus” tyhjä klisee?

Käännöskritiikissä vallitsee Nyqvistin mukaan kahtiajako: joko kiitetään sujuvuudesta tai sitten nostetaan esiin yksityiskohtia, joita kääntäjä ei ole tajunnut.

”Sujuvuus on totaalinen kommentti, mutta käännösvirheisiin puuttuminen koskee aina yksityiskohtaa.” Tällaisen asteikon mittaluokka on tolkuton.

Sujuvuuden kehuminen ilmenee kritiikissä yleensä viimeisen lauseen ”niittaamme käännöksen” -kiteytyksenä. Toisaalta sujuvuuteen näyttää liittyvän laajoja merkityksiä. Termiä käytetään monipuolisesti erilaisissa yhteyksissä.

Kielen sujuvuus häivyttää näkyvistä kääntäjän työn. Nyqvist nosti esiin Lawrence Venutin näkemyksen, että kääntäjien ei tulisi pyrkiä sujuvuuteen. Venutin mukaan kääntäjän tulisi päinvastoin haastaa ne kielelliset ja kulttuuriset kriteerit, jotka ylläpitävät kielen sujuvuuden ja huolettomuuden konventioita.

Venuti ehdottaa useita keinoja, kuten arkaismien ja slangin käytön tai käännöksen alluusiot toisiin teoksiin. Venuti olisi valmis pienentämään kirjailijan oikeuksia kääntäjien vapauksia lisätäkseen. Esimerkkinä tästä ovat lukuisat Ulysses-käännökset 2012, jolloin Joycen perikunnan tekijänoikeudet raukesivat. Leevi Lehdon hen-pronominia voi Nyqvistin mukaan käyttää systemaattisena käännösstrategiana venutilaisessa mielessä.

Nyqvist kertoi, että kielen rekisterit ovat kääntäjän valintoja. Tämä pakottaa lukijan pohtimaan kieltä. Venuti haluaa kriitikon pysähtyvän tällaisiin kohtiin. Kriitikolla tulisi olla tietoisuus siitä, että käännösteksti on kahden tekijän, ensisijaisesti kääntäjän, synnyttämä.

Nyqvist pohti lopuksi, onko olemassa sujuvuuden ideaalia, joka olisi yksiselitteinen. Venutilaisittain voidaan ajatella, että sujuvuus voi olla sekä tekstin että lukemisen ominaisuus. Tämä auttaa ymmärtämään kaksoisroolia, joka kielen sujuvuudella on.

”Sujuvuuden rekistereitä on useita, ja kriitikko voi asettaa ne itse. Hän voi esimerkiksi nähdä räävittömän kielenkäytön sujuvuutena. Sujuva käännös ei tarkoita sujuvaa suomenkielistä teosta, vaan sillä voidaan tarkoittaa teoksen käännösolemusta yleensä.”

Onkin keskeistä huomata, että sujuvuuden kriteereitä voi säätää, ne eivät ole monoliittisia. Sujuvuus on siis lopulta kriitikosta ja lukijasta lähtöisin oleva asia, samalla kun se on kirjan kielen tasolla oleva ominaisuus. Nyqvistin johtopäätös on, että olisi tärkeää tunnistaa, mikä synnyttää sujuvuuden. Kriitikon työssä tämä olisi avaava lähtökohta käännöksen tarkasteluun.

Maili Öst

Maili Östin alustus oli nimeltään: ”Att översätta det översatta – Läslyckan i lyrikens luckor”

Hänen esityksensä koostui nopeasti paperilta luetusta ruotsista, mikä teki perässä pysymisen vaikeaksi. Olisin kaivannut käännöstä!

Öst tarkasteli Shakespearen viime vuosien sonettikäännösten vastaanottoa laajasti, ja hän nosti esiin kielen vanhenemisen luonteen. Siinä missä alkuteoksen ikääntyminen ei ole ongelmallista, se voi olla käännökselle ongelma. Vanhentuneet ja arkaaiset ilmaukset jäävät vääjäämättä ajastaan jälkeen. Käännös koskee siten paitsi alkuteoksen merkityksen muuntamista myös sitä ympäristöä ja elämäntapaa, johon käännös tehdään. Erityisesti tämä ilmenee sonetin kaltaisessa mitallisessa tekstilajissa.

Öst esitteli erilaisia näkökulmia käännöstyöhön, jossa kääntämisen voi ajatella esimerkiksi sillaksi kielten välillä tai perhosen lepattavaksi lennoksi kielten välillä. Uskollisuus alkukielelle nousi esityksessä keskeiseksi. Kääntäjän ajatellaan olevan uskollinen tai lojaali alkuteokselle. Silti kielen käyttämisen ja kielellisen ilmaisun lähtökohdat eivät voi olla matemaattisia. Öst siteerasi Raoul Granquistia: ”Trohet´tar kål på språk.” Siksi runokäännös on myös aina itsessään runo.

Seminaarin kuulijapuheenvuorot olivat herkullisia!

Kersti Juvan painava puheenvuoro keskittyi kieleen: Kirjailijan, kääntäjän ja kriitikon instrumentti on kieli. Kaikki ovat kielen asialla. Kukaan heistä ei ole omalla asiallaan. Jokaisen edellä mainituista tulee hallita instrumenttinsa. Heiltä edellytetään, että jokainen valveilla oltu hetki on kielen rakastamista, lukemista, kuuntelemista, kielen käyttämistä.

Kriitikon pitäisi tämän ketjun hännillä katsoa, miten kirjailija ja kääntäjä ovat osanneet instrumenttiaan käyttää. Käännöskritiikin ongelma on Juvan mukaan, että kieleen ei kritiikeissä ylipäätään kiinnitetä huomiota. ”Julkaistaan instrumenttia huonosti hallitsevaa suomen kielellä kirjoitettua kirjallisuutta, jota jopa palkitaan. Meillä julkaistaan myös huonoja käännöksiä, joita myös voidaan julistaa kulttuuriteoiksi. Jossakin mättää.”

Jos kieli on rikasta tai kekseliästä, sitä pitäisi osata arvostaa paremmin: ”Käännösvirheet ovat väärin laulettuja nuotteja. On huonoa instrumentin hallintaa, jos menee nuotin vierestä.”

Venuti puhuu Juvan mukaan enimmäkseen pötyä. Kielen täytyy olla sujuvaa, siinä ei saa tökkiä mikään muu kuin se mikä alkutekstissäkin tökkii.

Myös Tarja Roinila kiinnitti huomion kielen tärkeyteen: kielestä ei puhuta juuri kotimaisten kirjojen kritiikissäkään. Kieli on kuitenkin kaiken ydin. Jos sitä ei ota huomioon, kyseenalaistaa väistämättä käännöksen osuuden alkuteoksen kieleen. Usein ajatellaan, että kääntämisessä on kyse vain kielitaidosta. Olennaisempaa on Roinilan mukaan kääntäjän lukutaito ja herkkyys teokselle. Kääntämisessä ei ole kyse yksittäisistä käsitteistä. Kritiikki keskittyy liikaa kielten välisiin eroihin sanatasolla. Se ei ole ytimeltään suomentajan työsarka.

”Lupaan, että jokaisessa käännöksessäni on viisi tuollaista sanatason virhettä”, hän sanoi.

Mitä vaikeampi käännös sitä enemmän tulee pieniä sanatason virheitä, joissa vaikka numerot menevät väärin. Kääntäjän päähuomio on muualla.

Jukka Koskelainen jakoi huomion, että päivälehtikritiikissä ei yleensäkään puhuta juuri kielestä. Kritiikissä tarkastellaan kieltä usein jargonisoidulla termistöllä, joka tulee yliopistosta. Pitäisi keksiä uusia tapoja puhua tavoista käyttää kieltä.

Myös Päivi Brink mainitsi sanomalehden tilanpuutteen. Esimerkiksi Turun Sanomissa 4000 merkkiä on kritiikin maksimipituus. Kontekstualisointi on kritiikissä tärkeää, ja se liittyy siihen kirjalliseen jatkumoon, jota tarkasteltu teos edustaa. Kritiikki palvelee lukijaa kertomalla, mihin keskusteluihin kritikoitu teos liittyy. Kirjan esittely ja arvottaminen vievät siksi paljon tilaa kritiikissä. Käännöksen onnistumisen tarkastelu on usein sille alisteista.