Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Aikaa kestävä hyönteiskokoelma

Laura Kärkäs, 9.7.2020
Jaana Seppänen: Outokuoriaiset 303 s., WSOY 2019

Jaana Seppänen tuuttaa mahtipontista jykevyyttä ja ylevyyttä väkevällä tenholla viime vuonna julkaistussa esseeteoksessaan Outokuoriaiset. Mesoavaksi esseistiksi itseään tituleeraavan esseistin teos nakertaa lukijaansa sisältäpäin kuin tuholainen. Tulen teksti tekstiltä tietoisemmaksi sisäelimistäni, vaikka teoksen nimiessee ohjeistaa, ettei tuhohyönteisten tunnistusoppaasta lainattuun katkelmaan kannata suhtautua allegoriana. 

”Tämä hyönteisteksti pitäköön hiipivän rapistelevaa ääntään, tuntukoon siinä sodanjälkeinen tunkka ja johdattakoon se ajatukset hienovaraisesti postapokalypsin eli suuren hajoamisen suuntaan.” (s.175)

Seppäsen näennäinen yksinjupina versoaa perinpohjaisella otteella keskusteluksi lähdeaineiston kanssa. Hän on lukenut ja katsonut paljon ja tarkasti. Kuolleiden, elävien ja fiktiivisten henkilöiden äänet asettuvat taidokkaalla rytmityksellä esseistin keskustelukumppaneiksi, ja kyydissä istuessa hämmästelen matkan mutkia ja hyppyjä. Aiheiden yllättävät yhteydet muodostavat maisemareitin, jonka ennalta arvaamattomat siirtymät todentavat kirjailijan nopean ja nokkelan ajatuksenjuoksun. Esseisti namedroppaa nonchalantisti kuin ranskalaisfilosofit, joita hän tervehtii kuin hyviä ystäviä. Tekstit sekoittavat maaperän, jossa Jeanne Moreaun, Paavin ja Clarice Lispectorin läsnäolot kerrostuvat yhdessä aikakausia ylittäviksi keskusteluiksi. Outokuoriaiset ei jysähdä trendimyrskyn silmään aihevalinnoillaan, mutta sen muoditon ajanmukaisuus tekee siitä kestävän teoksen. Nämä hyönteiset on säilötty aineella, joka uhmaa aikaa. 

Akateeminen profiilikuva ja vaihtuvat kasvot

Kuka on teoksen minä? Ei ainakaan yksioikoisesti sama kuin fyysinen kirjailija, joka muuttuu kertojasta puhujaksi käden käänteessä. Samalla Seppänen fiktioituu omaksuen erilaisia ääniä ja tyylejä. Essee on syönyt monipuolisesti proosaa asiaproosasta proosarunoon ja lyhytproosaan. Teoksen alaotsikko Yritys tämänhetkiseksi omakuvaksi ei jähmetä kuvaa kipsivaluksi, vaan ilmeikäs ja elävä muoto antaa minälle tilaisuuden olla uusi ja muuttuva. Omakuva täydentää myös autofiktion määritelmää: kirjoittaminen ”etenee ikään kuin omalla kitkallaan (f(r)iktiollaan! – ja tämä pitää lausua niin, että suu iskee kipinää!)” (s.10). Sanaleikki, joka yhdistää fiktion, kitkan ja ® -symbolin, tiivistää yhdellä käsitteellä autofiktion ulottuvuuksia. Minän moneus ja rakentuminen tilannekohtaisesti käy yksiin kirjoittajan halun kanssa ”paeta siihen määrittelemättömään hetkeen, jossa en ole kukaan, en mitään, jossa en vielä tiedä”. 

Outokuoriaiset ei jysähdä trendimyrskyn silmään aihevalinnoillaan, mutta sen muoditon ajanmukaisuus tekee siitä kestävän teoksen. Nämä hyönteiset on säilötty aineella, joka uhmaa aikaa. 

Akateeminen maailma piirtää profiiliin oikeastaan aika pitkän viivan. Imeytyyhän filosofian lisensiaatin kynästä tekstiin henkilögallerian ohella akateemisen kirjoittamisen käytänteitä. Yliopistotutkintojen mukanaan tuomat muodot valuvat usein toisiin tekstilajeihin tarpeettomana jäykkyytenä, poseerauksena ja tyhjyyttään kalisevina fraaseina. Vitsissä on toinenkin puoli, sillä akateemisen diskurssin opettelu vaatii kirjoittajalta yhtä pontevia toimia kuin siitä eroon pyristely myöhemmin. Tämän koneiston liukuhihnalla makaamisen ja tuotteeksi alistumisen sijaan Seppänen valjastaa sen tarkoituksiinsa asettelemalla varmalla otteella yliopiston kirjoittamiseensa jättämiä jälkiä osaksi puheenparttaan, tai paremmin: antaa omintakeisen kitkansa hiertää tekstuuria. Parhaimmillaan tutkimustekstin tyyli ja äänteellisyys saavat poeettisen roolin. Tämähän on runollista! 

Minä etsii muotoaan ja sovintoa maailman kanssa. Seppänen vertaa esseeminäänsä esiintyjään, jonka jokainen ele on väistämättä osa esitystä, niin kuin jokainen ele on väistämättä osa kirjoitusta. Todellisuuden illuusio ei kestä kahden maailman tahatonta yhteentuloa, mutta niiden välisen rajan tietoista syynäystä pidetään usein ansiona. ”Ryhmän tanssijat hymyilivät niin kuin tanssijoiden käsketään hymyillä, kasvot yleisöön päin kohotettuina. Joukossa oli kuitenkin yksi, joka näytti käyvän omaa sisäistä taisteluaan, hän oli kiukkuinen helmoilleen, silmien välissä oli tuima vako, hän iski korkoaan lattiaan kuin kuulostellen omaa voimaansa, mitellen itseään oman jalkansa kanssa. Se mitä hän teki – etsi liikkeellään paikkaansa esityshetkessä – oli flamencoa, muiden hyörintä oli opeteltua näytöstanssia.” (s.17)

Tämähän on runollista! 

Mesoava esseisti on tanssijoista se, joka ryppyotsaisena muotoilee suhdettaan liikemateriaaliin ja hahmoonsa hameenhelmojen seassa, kamppailee tämän kysymyksen kanssa ajattelunsa ja sanailunsa parissa. Minän ja materiaalin kohtaaminen toimii myös vastauksena esseistin omaan kysymykseen siitä, onko kirjoittajalla mitään omaa. Jokaisella ulostulolla on oma kompositionsa, yhdistely, asetelma ja se mainittu kitka.

Ruumiista ja sivustakatselusta

Liha on ihmiselle huvittava seuralainen, sielun seuralaislaji, jonka elintapoja ei tunneta kovin hyvin” (s.63). Outokuoriaisia lukiessa en voi syödä tai juoda, koska nieleminen muistuttaa liikaa omasta ruumiistani, siitä, että minäkin olen vain bakteerien petrimalja, osa mädäntymisen, kivun ja hengen kanssa tehtyä salaliittoa. Esseessä ”Karjuva lääkäri” lihallisuutta lähestytään kehodysforisella otteella keskustellen rääväsuisen Luis-Ferdinand Célinen teosten kanssa. Kirjailija-lääkäri Célinen iljettävät sitaatit ja Seppäsen naturalistinen esitystapa piirtävät esiin sairauden ja ruumiin, mutta mukaan nivoutuvat myös Célinen antisemitismi,jota yhtäältä käsitellään ja ei käsitellä, sekä esseistin oma kehoinho. Esseetä kehystää vastenmielisyyttä kielivillä sanakäänteillä esitetty kuvaus papakokeesta, jossa ”luoja paiskasi pritsilleni jättiläisnaisen” (s.60).

Lihavuudesta pilakuvan piirtäminen on osoitus sokeudesta syrjinnälle. Yleisesti ottaen naisiin kohdistuva vähättely tehostaa epämukavuuden ilmapiiriä ja nakertaa Seppäsen uskottavuutta. Huumorilla voi lävistää kaiken, mutta hauskuus riippuu paljon siitä, kenen puolella pilantekijä nauraa. Tällä aihealueella kirjailija kiertää bensakanisteria palavan tulitikun kanssa. 

Outokuoriaisia lukiessa en voi syödä tai juoda, koska nieleminen muistuttaa liikaa omasta ruumiistani, siitä, että minäkin olen vain bakteerien petrimalja, osa mädäntymisen, kivun ja hengen kanssa tehtyä salaliittoa.

Kuten Virpi Hämeen-Anttila sanoo: ”essee syntyy sivuun astumalla ja sivussa pysyttelemällä” . Epäilyksiä naiselliseksi miellettyjen ominaisuuksien pätevyydestä esitetään Outokuoriaisissa dissaamalla naiskirjailijoita ja -kirjoitusta. Seppänen pesee kätensä esittelemästään binääristä ilmoittamalla haluavansa pois naiseudesta ”niin kuin haluan pois lähes kaikesta”. Hämeen-Anttilan mainitsema sivullisuus kääntyy oudoksi position määrittelyn välttelyksi, kun Seppänen ihmettelee, miksi oma kirjoitus tuntuu ihmisen tekemältä siinä missä toisen teksti naiskirjoitukselta. 

Miksi tämä näkökulma nousee älykkään ja lukeneen esseistin teoksessa, kun käsitys naisesta jonakin ihmisyyden b-versiona lahoaa omaan homeeseensa? ”Inhoan sitä, miten jotkut naiskirjailijat vääntyvät vaikka minkälaiseen solmuun etäännyttääkseen itsensä ’naiskirjallisuudesta’” kirjoittaa Roxane Gay mainiossa esseeteoksessaan Bad Feminist. Oiva lukuvinkki avuksi solmun availuun.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto