Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Jo alkutuotannossaan Linna luo kirjailijankuvaansa

Jaakko Syrjä, kirjailija, 28.10.2004

Linnan varhaisten teosten kysymykset ovat niin sanottuja perimmäisiä kysymyksiä, ja irrottaminen historiasta korostaa niiden ajattomuutta. Niin Päämäärän kuin keskenjääneen Messias-romaanin päähenkilöillä kysymykset kärjistyvät henkilökohtaiseksi kriisiksi, jossa tapahtumaympäristö saa symbolista merkitystä ja muuttuu yhä enemmän henkiseksi maisemaksi.

Väinö Linnan kolmessa ensimmäisessä teoksessa on historiaton ja paikannimistä irrotettu maailma. Linnan esikoisromaanissa, vuonna 1947 ilmestyneessä Päämäärässä, puhutaan Suomesta, mutta sotaa ei ole ollut. Tapahtumien ajanjakso ei ole historiallisesti tarkennettavissa. Valte Mäkisen kotikaupunki jää nimeämättä, ainoa nimetty katu on Tehtaankatu. Tehtaalla ei kuitenkaan ole nimeä eikä tuotantosuuntaa. Aivan samanlainen nimeämätön ja historiaton maisema on Mustassa rakkaudessa (1948) ja julkaisematta jääneessä, Messias-romaaniksi kutsutussa teoksessa. Syynä irrottautumiseen on luultavasti ollut teosten yksilökeskeinen ja totuushakuinen luonne.

Tällainen ajatus tiukasti toteutettuna saattaisi johtaa materiaalin ohenemiseen ja konkretian köyhtymiseen. Näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä Linna alkaa jo ensi riveillään luoda kirjailijankuvaansa sekä ajattelijana että kuvaajana. Jos Päämäärän Valte kysymyksineen ja henkevine monologeineen jossain määrin tuleekin kuin eri tähdeltä, sivuhenkilöissä Linna on heti hyvä psykologi ja uskottava ihmiskuvaaja sekä moniaistinen ympäristön kuvaaja, yhteiskunnallinen havaitsija ja merkityksen antaja aina, kun ajatuksen polte hiukankin hellittää ja analyysi tarvitsee aineellisen ja yhteisöllisen perustelun.

Täällähän Linna jo on

Nämä alkutuotannossa ajoittain selvästi ilmi tulevat kvaliteetit ja kertojanominaisuudet tulevat helposti ohiluetuiksi, jos ajatellaan, että ne ovat sitä Väinö Linnan vaatimattomampaa tuotantoa, jonka Tuntemattoman ja Pohjantähden jälkeen voi jättää pelkästään tutkijoille. Tapahtuu kuitenkin vertailuvirhe ja vahinko, jos nämä mestariteokset saavat Päämäärän ja Mustan rakkauden näyttämään huonommilta kuin ne tosiasiassa ovat. Sehän noudattaisi logiikkaa, että jos seuraava teos on parempi kuin edellinen, se edellinen on huono. Näin yksinkertaista ei teosten arvottaminen voi olla, sillä yhtä hyvin voisi käydä toisinkin päin, siten, että lukija myöhemmästä paremmasta teoksesta saa ikään kuin uuden avaimen ja kiinnostuksen myös alkupään tuotantoon. Minulle kävi näin, kun tällainen metallinpaljastin kädessäni luin uudelleen Linnan alkutuotannon. Monessa kohtaa silmät rävähtivät auki ja tuli ajatus: täällähän se Linna jo on; ihmis- ja ympäristönkuvaus, traaginen komiikka, kielen vasaraniskut.

Valte Mäkinen tulee yhteiskunnan alimmalta tasolta, kartanon muonamiesmaailmasta. Hänen korkeahenkisen pyrkimyksensä valossa muonamiesmaailma värittyy alennetun itsetunnon biologiseksi kohtalonkuvaksi, yhteisöksi, jossa sikiää vain lapsia ja mielen mataluutta. Kun Valte sitten muuttaa kaupunkiin, tehtaasta elämänkohtalona ja työläisten elämänvoiman riistäjänä tulee muonamieskurjuuden urbaani vastine. Valten kokemuksena molemmista syntyy hiukan romanttista sosiaalikuvausta, jossa tehdas tuo mieleen 1800-luvun Englannin teollisuuskurjuuden.

Valten näkökulma tehtaaseen on syntynyt hänen seurustelussaan kirjallisuushistorian ja filosofian suurmiesten kanssa ja muodostunut hänen korkeitten ideaaliensa loukkauskuvaksi. Hänen asenteensa on yksilöllisyyttä korostava, mutta koska se on sosiaalisen omatunnon herkistämä, se ei ole elitistinen. Hän ei vihaa luokkaansa, mutta sen ohjelmallisia vaatimuksia hän vastustaa jyrkästi. Valte on romaanihenkilö ja monessa suhteessa jo kertojastaan irrotettu. Totuudenetsijänä hän on kuitenkin paljossa silloisen Väinö Linnan edusmies. Myös yhteiskunnallisena havainnontekijänä hän edustaa kertojansa tapaa nähdä.

Hyvä esimerkki havainnoinnista on toisen luvun alussa, jossa lähdetään Valten ja töistä kotiin kulkevan ihmisvirran mukana pitkin tehtaan portilta alkavaa katua. Tämä on erinomainen kerrontatekninen oivallus. Katua pitkin vedetään, katu itse vetää symbolisen viillon läpi urbaanin yhteiskunnan ja tehdasyhteisön sosiaalisen arvoasteikon. Alkupäästään asvaltoidun kadun varrella hienoissa puutaloissa asuu tehtaan ylempään virkailijakuntaan kuuluvaa herrasväkeä. Kun asvaltti loppuu ja päällyste muuttuu mukulakiveksi, ollaan suunnilleen työnjohtajatasolla. Valten omana asuntona on huone ja osakeittiö, mikä oli hyvin yleinen asumismuoto Finlaysonin kortteleissa vielä pitkälle sodan jälkeen. Se oli hyvin epäsuomalainen asumismuoto, toisaalta se oli näyttämö, joka jo itsessään loi dramatiikkaa. Tällaisesta asuinyhteisöstä Linna oli lähtenyt Tampereelta sotaväkeen, ja samanlaiseen pieneen huoneeseen hän nyt sijoitti Valten.

Päämäärän ja Mustan rakkauden tapahtumat ja asuinpaikat ovat sijoitettavissa Tampereelle, vaikka kaupunkia ei nimetäkään. Tehtaankatu on Puuvillatehtaankatu. Puuvillatehtaankadulta lähdön jälkeen Linna perheineen asui viitisen vuotta eräänlaisella harharetkellä Nyyrikintiellä. Harharetki oli merkittävä sikäli, että siellä ja Hämeenkyrön Käkisaaressa kirjoitettiin romaani Täällä Pohjantähden alla. Sen jälkeen löytyi taas paikka Hämeenpuistosta, korttelin päässä vanhasta kotikadusta. Linna tuli kaiken kaikkiaan asuneeksi kotikaupungissaan muutaman hehtaarin alueella viisikymmentä vuotta. Hän ei kaivannut ulkoista liikettä. Silti hänen elämästään tuli suuri seikkailu sekä sosiaalisessa mielessä että oman sisämaailman kokemuksena. Jälkimmäiseen hän veti mukaansa kokonaisen kansakunnan.