Kun Stefan Wallin aloitti työnsä kulttuuri- ja urheiluministerinä, hän kertoi Aamulehden haastattelussa (21.4.2007), että ministerin tulee olla ”valmis myös koviin otteisiin pehmeiden arvojen puolesta”. Koviin otteisiin hän tarttui myöhemmin pyrkiessään uudistamaan taidehallintoa lakiesityksessä, joka lähetettiin lausuntokierrokselle alkukesästä 2010. Esitys koki täystyrmäyksen kuulemistilaisuudessa pari kuukautta myöhemmin. Lakiluonnos ymmärrettiin taidealan piirissä vertaisarviointiin perustuvan järjestelmän romuttamiseksi, yritykseksi siirtää valta taidehallinnon virkamiehille. Reaktion edessä ministerin oli pakko perääntyä ja siirtää lakiesitys yli vaalien.

Taidekentän hämmennystä Wallinin lakiesityksen ympärillä on Saara Tiuraniemi, Hämeen taidetoimikunnan tuolloinen pääsihteeri, kuvannut osuvasti Kiiltomadon pääkirjoituksessa lokakuussa 2010 (https://kiiltomato.net/maalaisserkun-lakiuudistuskommentti/). Hän peräänkuulutti malttia ja kompromissihenkeä painottaen sitä, että ”lakiesitys on tärkein ja mittavin muutosesitys, mitä taidehallinnossamme on tehty sitten koko lain laatimisen”.

Totta on, että taidehallinnon rakenne on syntynyt 1960-luvulla aivan erilaisessa kulttuurisessa tilanteessa kuin missä nyt mennään. On luonnollista, että taiteen rahoitusta ja arviointia muokataan 2000-luvulle sopivampaan hallintomalliin. Mutta olennainen kysymys on, miten muutos tapahtuu. Toteutetaanko se demokratian kannalta kestävällä tavalla vai onko pyrkimyksenä ensisijaisesti virtaviivaistaa hallintoa ja vähentää kuluja?

Kesällä 2011 aloittaneen uuden hallituksen ohjelmassa on lyhyesti mainittu, että taidehallintoa uudistetaan perustamalla ”taiteen edistämiskeskus”. Ministeriö on valmistellut lakiesitystä, Paavo Arhinmäen johdolla, tällä kertaa yhteistyössä taiteen kentän kanssa. Laki sai vuoden 2012 alkupuolella uuden muodon, jossa vertaisarvioinnin merkitystä korostettiin monessa käänteessä. Siitä huolimatta lakiin sisältyi vahva signaali keskeisten taidepoliittisten päätösten siirtämisestä uudelle virastolle ja sen johtajalle. Taiteen keskustoimikunta haluttiin korvata suppealla taideneuvostolla vähemmin valtuuksin.

Kun taiteen kentän edustajia kerääntyi viime keväänä Kansallismuseoon uuden lakiesityksen kuulemistilaisuuteen, tummiin pukeutuneet kulttuuriministeriön virkamiehet (kaikki naisia) selittivät lain tavoitteita. Tilaisuuden keskeinen viesti oli, että kulttuuribudjetti tiukkenee lähivuosina: muun muassa valtion taidemuseon säätiöittäminen ja säätiön siirtäminen veikkauksen rahoittamaksi tuovat taiteen rahoitukseen monen kymmenen miljoonan menopaineet. Muutoksen perusteluina virkamiehet korostivat sitä, että määrärahojen vähenemistä kompensoidaan keventämällä hallintoa.

Kritiikin pahimpien paineiden purkauduttua taiteen kenttä alkoi nähdä esityksessä myös hyvää, ja että sitä kannattaa kehitellä. Erityisesti vertaisarvioinnin periaatetta arvostettiin. Tilaisuuden henkeä paransi sekin, että paikalle myöhässä saapunut ministeri lupasi ottaa kritiikin huomioon.

Lakiesityksestä saatiin nopealla aikataululla lausuntoja, jotka olivat edelleen pääosin kriittisiä. Laki eteni ministeriössä vilkkaasti ja se vietiin eduskunnan käsittelyyn kesän korvalla. Aikataulun motiivina oli uuden organisaation pystyttäminen mahdollisimman pian, eli vuoden 2013 alusta lähtien. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä, että vanhat taidetoimikunnat – lukuun ottamatta taiteen keskustoimikuntaa – jatkavat työtään vielä ensi vuoden alussa kunnes kaikki uudet elimet on nimitetty.

Eduskunta pääsi päättämään lain sisällöstä syysistuntokauden alussa. Sivistysvaliokunta kuuli taiteen alan järjestöjä sekä toimikuntia ja päätyi lokakuussa muuttamaan lakiesitystä eräältä keskeiseltä osaltaan: alueellisten taidetoimikuntien asemaa vahvistettiin ja toimipisteiden määrä pidettiin entisellään. Lain käsittely valiokunnassa noudatti poliittista rintamajakoa, kun oppositio, Keskusta ja Perussuomalaiset, esittivät eriävässä mietinnössään lakiesityksen hylkäämistä.

Laki taiteen edistämiskeskuksesta vahvistettiin eduskunnan täysistunnossa 7. marraskuuta. Keskusta johtaa johtaja, jonka opetus- ja kulttuuriministeriö nimittää enintään viiden vuoden määräajaksi. Ministeriö nimeää myös taideneuvoston, jossa on puheenjohtaja ja kuudesta kahdeksaan jäsentä. Taideneuvoston toimikausi kestää kolme vuotta. Se päättää valtion taidetoimikuntien toimialoista ja määrästä sekä nimeää niiden ja alueellisten taidetoimikuntien edustajat.

Valtion taidetoimikuntia on vähintään seitsemän ja enintään kymmenen. Alueellisia taidetoimikuntia on kolmetoista. Toimikunnat päättävät apurahoista ja palkinnoista ns. vertaisarviointiin perustuen. Laissa korotetaan, että toimikunnat antavat asiantuntijapanoksensa myös keskuksen strategiatyöhön.

On ongelmallista, että laki jättää taidetoimikuntien määrän ja edustavuuden auki. Myöskään syksyn mittaan muotoiltu asetusluonnos ei selvennä perustettavan viraston ja luottamuselinten valtasuhteita. Tällaisena taiteen edistämiskeskuksen rakennelma muistuttaa Olli Jalosen Karatolla-romaanissa kuvattua maan alle pystytettyä pyramidia. Viimeksi 26 taiteen alan järjestöä on yhteisessä lausunnossaan 20. marraskuuta kiinnittänyt huomiota siihen, että lakiin liittyvä asetus keskittää liian paljon valtaa pyramidin huipulle, eli viraston johtajalle. Ratkaisuna taiteen kentän kokemaan ongelmaan voisi olla se, että taideneuvoston tehtävänkuvaa tarkennettaisiin ja sille annettaisiin taidepoliittista valtaa enemmän kuin alun perin on kaavailtu.

Joka tapauksessa on realiteetti, että valtion kulttuuribudjetti supistuu olennaisesti, jopa viidenneksen verran, kuluvan vaalikauden aikana. Isompia leikkauksia odotetaan erityisesti vuoden 2014 menoarvioon. On pelättävissä, että resurssien väheneminen ulottuu paitsi suurten taidetalojen, Kansallisoopperan ja Kansallisteatterin, toimintaan myös yksittäisten taiteenharjoittajien apurahoitukseen. Tosiasiassa jo nyt jaetaan niukkuutta, kun esimerkiksi kirjailijoiden ja kääntäjien vuosiapurahahakemuksista korkeintaan viidennes saa myönteisen päätöksen.

Juhani Niemi
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden professori (emeritus) ja valtion kirjallisuustoimikunnan varapuheenjohtaja.