Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kadonnutta kaanonia etsimässä eli klassikoiden oikein opettamisen tarpeesta

Päivi Kosonen, kirjallisuustieteen dosentti, 6.8.2008

”Sillä hyvät herrat, onko mitään yhtä modernia kuin on hämähäkki katsantoineen, ominaisuuksineen ja paradokseineen? Hän argumentoi teidän, veljiensä, puolesta ja omasta puolestaan, kehuu vaurauttaan ja suurta nerokkuuttaan, sitä miten hän kehrää lankansa tyystin omista tykötarpeistaan eikä taivu myöntämään, että häntä joku ulkopuolinen siinä auttaisi. [--] Mitä tulee meihin vanhan ajan oppineisiin, tyydymme mehiläisen tavoin toteamaan, ettei meillä ole muuta omaa kuin siivet ja ääni, toisen sanoen mielikuvituksen lento ja kieli. Kaiken muun olemme ammentaneet herkeämättömällä työllä ja tutkimuksella ja kuljeskelemalla ympäriinsä luonnossa. Ero on siinä, että lian ja myrkyn sijaan me olemme päättäneet täyttää pesämme hunajalla ja vahalla ja tulemme sitten tarjonneeksi ihmiskunnalle kaksi jalointa asiaa, jotka ovat makeus ja valo” (Kirjojen taistelu, suom. Jyrki Vainonen, 2004).

Jonathan Swiftin satiirissa Kirjojen taistelu (The Battle of the Books, 1704) käydään Kuninkaallisessa kirjastossa taistelua antiikin ja modernin kirjallisuuden paremmuuden välillä. Taistelun herkullisin kohtaus tapahtuu modernia oppineisuutta edustavan hämähäkin ja antiikin sivistystä edustavan mehiläisen välillä. Lopulta maineikas eläintarinoiden sepittäjä Aisopos ryhtyy erittelemään kiistakumppaneiden argumentteja – antiikin sivistyksen eduksi tietenkin:

Omalla kertomuksellaan Swift jatkaa keskustelua, jonka oli aloittanut runoilija ja Hanhiemon tarinoiden kirjoittaja Charles Perrault 1600-luvun lopun Ranskassa. Perrault asettui kirjoituksessaan puolustamaan modernia kirjallisuutta ja oppineisuutta, mutta Swiftin kertomuksessa arvoa annetaan enemmänkin klassiselle sivistykselle ja mehiläisen tavalle kerätä hunajaa, hengen ravintoa toisten ja tulevien sukupolvien tarpeisiin.

Oman kertomuksensa muodolla – kirjoittamalla aiheesta satiirin – Swift tuntuu toisaalta osoittavan koko kysymyksenasettelun mielettömyyteen ja toisaalta myös ennakoivan sitä itseriittoista ja sisäsiittoista modernia ajattelua koskevaa kritiikkiä, joka alkoi länsimaissa 1980-luvulla ja joka jatkuu edelleen.

***

Kysymys korkeakirjallisuuden merkityksestä ja klassikoiden opettamisesta nousi länsimaissa esiin jälleen 1900-luvun jälkipuoliskolla – siis aikana, jolloin postmodernia tilannetta käsittelevän keskustelun vanavedessä ryhdyttiin voimakkaasti kyseenalaistamaan suuria kertomuksia ja yksiselitteisiä totuuksia. 1980-luvulla naiset, värilliset ihmiset, tavalliset ihmiset, seksuaalivähemmistöt alkoivat kuuluvasti kyseenalaistaa länsimaisen kirjallisuuden klassikkokaanonia, sitä muistiperinnöksi ja opetettavaksi valittujen arvoteosten joukkoa, jonka tosiasiassa olivat valinneet vain harvat ja valitut.

Kaanonin määrittelijät olivat sen kaltaisia vauraita ja sivistyneitä herroja, joille ranskalainen kirjailija Stendhal omisti teoksensa (”To the happy few”) – tarkoitti hän sanansa sitten ironisesti tai ei – ja sen kaltaisia kuvitteellisen Oxbridgen yliopiston tutkijamiehiä, joita Virginia Woolf purevasti kuvaa Omassa huoneessa (A Room of One’s Own, 1929). Siis ne, joille pitkään yksin kuuluivat kirjastot ja niiden lokoisat nojatuolit ja viihtyisät tee- ja tupakkahuoneet ja joiden arvomaailmaa nuo heidän itsensä ja heidän kaltaistensa valitsemat kirjaklassikot edustivat.

Suomalaisissakaan yliopistoissa ei voitu välttyä vastaamasta tähän suuresta maailmasta kantautuneeseen klassikkokaanonien kyseenalaistamisen haasteeseen. Jyväskylässä ensimmäisessä työpaikassani 1980-luvun lopussa yleisen kirjallisuustieteen assistenttina puolustin nenäkkäästi Fredrika Runebergia Johan Ludvigin rinnalla vanhemman naislehtorin suureksi närkästykseksi.

Tampereen yliopiston kirjallisuustieteessä tehtiin 1990-luvun alkupuolella kirjapakettien jättiläisinventaario, ja monia länsimaisia klassikkomiehiä ja korkeakirjallisia teoksia siirrettiin tutkintovaatimusten marginaaliin. Perinteisen klassisen ja länsimaisen mieskaanonin – Homeroksesta Marcel Proustiin – rinnalle laadittiin lukuisia erilaisia vaihtoehtoisia lukulistoja ja rinnakkaiskaanoneita.

Tampereella opiskelijoiden luettavaksi tarjottiin länsimaisten klassikkomiesten lisäksi myös modernia naiskirjallisuutta, ei-länsimaista kirjallisuutta, tietokirjallisuutta, pamfletteja ja viihdekirjallisuutta. Olivatpa lukulistalla jonkin aikaa myös Karl Marxin Pääoma ja Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli taloon vasta nimitetyn professorin suureksi järkytykseksi.

2000-luvun taitteessa yliopiston kirjallisuuslaitoksilla oltiinkin jo uudenlaisessa murrosvaiheessa ja uusissa haasteissa. Pian näet herättiin tiedostamaan rinnakkaiskaanoneiden ongelma: kirjallisuuden opiskelijoille ei välity yhteistä lukupohjaa eikä myöskään yhteisyyden tunnetta, kun jokainen voi vapaasti valita ja räätälöidä oman lukuohjelmansa.

Eivätkä opettajat voi kirjallisuushistorian kursseja suunnitellessaan luottaa, että sen kummemmin Hamlet kuin Kotiopettajattaren romaanikaan olisi luettu, että siis olisi jokin tuttu ja yhteinen merkityspohja, jonka varaan uutta ja opetettavaa voisi rakentaa. Nykyään onkin melkein joka kerran aloitettava alusta.

Vanhat ja maineikkaat länsimaiset kirjallisuudentutkijamiehet – Harold Bloom Yhdysvalloissa, Tzvetan Todorov ja Milan Kundera Ranskassa – ovat ymmärrettävästi esittäneet omat analyysinsä nykytilanteesta, huokailleet ja haikailleet entisiä kulta-aikoja ja tarjonneet auliisti omia lääkkeitään ja omia kaanoneitaan pelastaakseen länsimaisen korkeakirjallisen sivistyksen ja klassikot matalan ja viihteellisen ”epäkirjallisuuden” kynsistä.

Pahoin pelkään, ettei näistä miehistä ole tällä kertaa apua. Elämme arvopluralismin ja globaalin internetkultuurin aikaa. Eikä siis ole eikä tule yhtä länsimaista kirjallisuuden kaanonia niin kauan, kun ei ole olemassa yhteistä arvomaailmaa, yhdessä jaettua ymmärrystä ja kokemusta siitä, mihin olemme menossa tai edes mihin meidän kannattaisi olla menossa. Enkä itse asiassa ole aivan varma, haluaisinko itse enää elää maailmassa, jossa laadittaisiin absoluuttinen lukulista ja ohjenuora – ainakaan yksinomaan noiden herrojen toimesta.

***

Kautta aikojen ja kaikissa paikoissa – siis ennen länsimaista modernia – kirjallisuuden tehtävä on ollut opettaa, antaa ihmisille elämisen malleja ja esimerkkejä ja tehdä tämä kaikki luontevasti ja taitavasti. Siihen kiteytyy Horatiuksen utile et dulce ja siihen viittaa Aisopos Kirjojen taistelussa puhumalla mehiläisten ihmisille tarjoamasta makeudesta ja valosta.

Länsimainen kaunokirjallisuus ja sanataiteen eriyttäminen omaan esteettiseen karsinaansa – irralleen ihmisten elämästä ja kokemuspiiristä – ovat syventäneet länsimaisen kirjasivistyksen ja lukemattomien klassikoiden kriisiä. Yliopistoissa klassikoita on opetettu, mutta opettajien arvomaailma on ollut läpikotaisin moderni: muotoon ja rakenteeseen sisällön kustannuksella keskittyvä. Eikä kyse ole pelkästään akateemisen maailman kiistoista ja kuohuista, vaan tosiasia on, että yliopistojen opetus ja kaanon vaikuttavat opettajakoulutuksen kautta koko kulttuuriin.

On kuitenkin täysin epäoikeudenmukaista ja väärin palauttaa länsimainen kirjallisuus taitavasti konstruoituun muotoon, kuten monet maailman johtavat kirjallisuusteoreetikot ajattelevat ja meille opettavat. Kirjallisuus on ennen kaikkea ajattelemisen aiheiden antamista, ymmärtämisen yrityksiä, jonkun paljastamista, jostakin kertomista, jostakin todistamista ja miksei myös jonkin opettamista taitavasti – siis tavalla joka puhuttelee ihmisiä.

Heti kun me kirjallisuuden tutkijat ja opettajat alamme itse lukea ja ajatella lukemiemme klassikkoteosten ajatuksia – sen sijaan että analysoimme vain sanataiteen muotoa ja rakennetta –, voisimme ehkä itsekin alkaa elää paremmin ja alkaa myös opettaa uskottavammin toisia hyvän elämän ajatuksen mukaisesti – sekä klassisen sivistyksen että modernin oppineisuuden pohjalta.

Ehkäpä tässä voisi olla uuden kaanonin itu: uskottavien auktoriteettien syntymisessä – sellaisten kirjallisuuden opettajien, jotka elävät edes likipitäen niin kuin opettavat. Eikä tämän ajatuksen tulevaisuuden kannalta ole ollenkaan merkityksetöntä, missä mediassa – vanhassa vai uudessa – tämä kaikki voisi tapahtua. Mutta mitähän teoksia tähän uuteen kirjallisuuden ajatussisältöihin perustuvaan kaanoniin voisi ottaa?