Maria Laakso syväsukeltaa ennakkoluuloitta yhteen lastenkirjallisuuden nykyvirtauksista. Essee pohtii eritekirjallisuusbuumin syitä ja ilmiöitä. Skatologisen huumorin lisäksi kakkakirjoista voi löytää monenlaista oletuslukijoidensa kasvatusta ja (potta)koulutusta, ehkä myös jälkiä lasten omasta vastakulttuurista.

Luen lapselleni uutta suomalaista kuvakirjaa. Kirja alkaa lempeän unettavana nukutussatuna: ”Olipa kerran oikein rauhallinen nukutussatu”. Jo ensimmäisellä aukeamalla unettava tunnelma kaikkoaa, kun kirjan sivulle törähtää pieru: ”PRÖÖT”. Sitten lukutuokio muuttuukin sarjaksi epätoivoisia yrityksiä karkottaa pieru kirjan sivuilta. Kirjaa ravistellaan, sivuja löyhytellään, pierua puhalletaan tiehensä, mutta mikään ei auta. Karmiva löyhkä vain leijailee Saara Kekäläisen kirjoittamassa ja Rakastaja Robertin kuvittamassa kirjassa Apua, kirjassani on pieru! (2025)

Lapseni haluaa lukea sen joka ilta.

2000-luvun lastenkirjallisuutta seurannut ei ole voinut välttyä huomaamasta, että yhä useamman kirjan sivuilta löyhähtelevät ihastuttavan kamalat suolistokaasut. Perinteiset lapsi- ja eläinhahmot ovat korvautuneet takamuskasvoisilla etsivillä tai kävelevillä ulosteilla. Ääni- ja nappikirjoissakin paukkuu ja pörisee. Jotakin on tosiaan tapahtunut lastenkirjallisuudelle.

Eritekirjallisuuden alkua on mahdoton määrittää tarkasti. Suomessa yksi varhaisia alkutahteja sen vyörylle oli saksalaistekijöiden Werner Holzwarthin ja Wolf Erlbruchin kuvakirja Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran hänen päähänsä (2000). Kirjan nimi paljastaa sen asetelman. Kolostaan kurkistava myyrä saa päähänsä kakkaa ja lähtee selvittämään syyllistä tälle häpäisevälle teolle. Syyllinen selvitetään tarkastelemalla eri eläinten tuotoksia.

Holzwarthin ja Erlbruchin kirjan kuvakerronnan rajaus on oivaltava. Kuvissa pienen pieni myyrä kohtaa enimmäkseen itseään suurempia eläimiä, jotka kuitenkin rajautuvat osin kuvan ulkopuolelle. Fokuksessa ovat eläinten ulostavat takalistot ja kulloistakin jätöstä tarkkaileva kiukkuinen myyrä. Myyrän näkökulman kautta myös lukija on uuden äärellä. Kirjassa päästään luvan kanssa syynäämään kulttuurissamme pitkään ohitettua mutta kiinnostavaa asiaa: kakkoja. On lehmän löysä läjä, rusakon papanat ja hevosen isot kakkapallerot. Kirjan lopussa syyllinen odotetusti löytyy: se on lihakauppiaan koira Osso-Bucco, ja kertomus paljastuu kostotarinaksi. Myyrä kakkaa jätöksiään holtittomasti päästelleen koiran päähän oman pienen kikkaransa, minkä jälkeen puntit ovat tasan.

Suomeen tulvivasta eritekirjallisuudesta iso osa on käännöksiä

Vuosina 2002 ja 2003 suomalaisille lastenkirjamarkkinoille saapui myös kaksi ranskalaisten Francesco Pittaun ja Bernadette Gervaisin kuvakirjaa Ronsulta pääsi paukku (alkuteos 1995) ja Seepralta lorahti pissa (alkuteos 1998). Erite-estetiikkaan vielä tottumattoman lukijan hämmästykseksi näiden hullunkuristen eläintarinoiden sivut suorastaan lainehtivat ureaa. Norsukirjassa seurataan loputtomista ilmavaivoista kärsivää norsua ja kaasupäästöjen sosiaalisesti tuhoisia seurauksia. Seeprakirjan päähenkilö on loputtomiin pissaa ruikkiva seepra, jonka alituista virtsausta muut eläimet eivät katso lainkaan hyvällä. Jälkimmäisessä hullunkurinen tarina saa onnellisen käänteen Jonathan Swiftin Gulliverin retkistä (1726) lainatulla kohtauksella, jossa vaarallinen tulipalo sammutetaan valtaisalla virtsasuihkulla.

Sittemmin 2000-luvun mittaan eritekirjoja on tipahdellut lukevan lapsiyleisön iloksi tasaista tahtia. Kyse on kiehtovasta lastenkulttuurin muutoksesta. Tuntuu mahdottomalta kuvitella, että vaikkapa sellaiset suomalaisen lastenkirjallisuuden suurnimet kuin Zachris Topelius, Anni Swan tai Marjatta Kurenniemi olisivat kirjoittaneet kakkakirjoja. Koivu, tähti ja pieru? Iris rukka käy kakalla? Onneli, Anneli ja iso hätä? Sama havainto koskenee muitakin kirjallisuuksia, sillä kuten jo edellä mainitsemani esimerkit osoittavat, Suomeen tulvivasta eritekirjallisuudesta iso osa on käännöksiä.

Inhimillistetyt eritteet

”Ääni oli kuin outo epävireinen fanfaari, eikä se todellakaan ollut kauneinta musiikkia korville.

Mutta se oli ääni, jolla hän saapui maailmaan…

”Mikä tämä paikka on?” hän kysyi uteliaana, mutta ympärillä vain nyrpisteltiin neniä ja pudisteltiin päitä.

Nämä omituiset valot, äänet ja väri olivat uutta hänelle, joka oli juuri putkahtanut maailmaan sieltä, minne aurinko ei koskaan paistanut.

Hän korotti arasti ääntään ja kysyi: ”Kuka minä olen?” (Riski & Martin 2021, ei sivunumeroita.)

Yllä oleva lainaus on peräisin Pete Riskin kirjoittamasta ja James Martinin kuvittamasta kuvakirjasta Maailman yksinäisin pieru (2021). Useamman kuvakirjasivun kattava sitaatti maalaa koskettavan kuvan erään olennon synnystä. Se vertautuu kuvaukseen syntyvästä ihmislapsesta, joka saapuu rauhallisen hämärästä kohdusta kertarysäyksellä värikkääseen ja äänekkääseen maailmaan. Riskin ja Martinin kirjan päähenkilö ei kuitenkaan ole ihminen vaan pieru. Kohdun sijaan hän saapuu maailmaan eräästä toisesta paikasta, jota luonnehditaan sanoilla ”minne aurinko ei koskaan paistanut”. Vaikka kuvakirja käsittelee yksinäisyyttä, ei tämä pieru kuitenkaan ole yksinäinen, vaan osa ruskeaa ja haisevaa lastenkirjahahmojen joukkoa. Päästöjen ja eritteiden inhimillistäminen on yksi eritekirjallisuuden keskeisistä strategioista naurattaa ja toisaalta myös koskettaa lukijaansa.

Yksi tällainen inhimillistetty erite seikkailee Paula Norosen ja Minna Kivelän kirjoittamassa Hulluja satuja – kirjasarjassa. Aiju Salmisen kuvittama hahmo nimeltä Kakkakikkare on ruskea möllykkä, jolla on ihmismäiset kasvot, kädet ja jalat. Suositun hahmon ensiesiintyminen tapahtuu sarjan aloittavan kirjan Hulluja satuja (2021) sadussa ”Kakkakikkare hammaslääkärissä”. Hahmon erikoista, kakkaisaa olemusta ei tekstissä perustella tai hahmoa muutenkaan kuvailla. Satu alkaa liikoja taustoittamatta virkkeellä: ”Oli aamu, jota Kakkakikkare oli pelännyt koko vuoden.” (Noronen & Kivelä 2021, sähkökirja – ei sivunumeroita). Kakkakikkare nyt vain sattuu olemaan Kakkakikkare – muutoin hän on kuin kuka tahansa lapsi.

Nauru virittyy sadussa lukijan maailman törmätessä kirjan maailmaan.

Kakkahuumoria syntyy tässä sadussa juuri Kakkakikkareen olemuksen selittämättömyydestä. Sadun maailmassa elollistetut kakat ovat ilmeisesti varsin tavallisia ilmestyksiä. Hammaslääkärikin kutsuu potilastaan ilmeenkään värähtämättä: ”Onko paikalla Kikkare, Kakka?”. Nauru virittyy sadussa lukijan maailman törmätessä kirjan maailmaan. Lukijan maailmassa ajatus elävästä kakasta on mahdoton, kielletty ja hullunkurinen, ja on hurmaavaa kuvitella maailma, jossa kakka voisi olla elävä.

Myöhemmin sarjassa Kakkakikkareen olemuksella revitellään jo enemmän. Syntyy kokonainen kakkaisten olentojen maailma. Esimerkiksi Täysin hulluja satuja (2022) -kirjassa Kakkakikkare jo leikkii ja kinastelee serkkujensa Tortun ja Köntsän kanssa. Serkusten leikitkin ammentavat kakasta. He leikkivät ”kuka pelkää vessanraikastinta” ja ”kirkonpottaa” (Noronen & Kivelä 2022, 74). Kakka tarjoaa mahdollisuuksia liki loputtomaan sanaleikittelyyn.

Inhimillistetyt eritteet voivat olla myös hämmästyttävän tunteita herättäviä. Riskin ja Martinin Maailman yksinäisin pieru saa suorastaan eksistentiaalisia ulottuvuuksia maailmaan putkahtaneen pierun etsiessä tarkoitustaan. Jatko-osassa Maailman omituisin pieru (2026) kuvataan samaan sävyyn maailmaan paukahtavaa pierua, joka on niin erikoinen, että muut pierut hyljeksivät sitä. Hylkiöpieru löytää onnekseen muita syrjittyjä: hien ja homeen. Kolmikon yhteistyön kautta löytyy erilaisuuden voima: ”Hän oli maailman omituisin pieru, ja se juuri teki hänestä niin tärkeän” (Riski & Martin 2026, ei sivunumeroita).

Teoksia voi lukea tunteikkaina kuvauksina yksinäisyyttä ja erilaisuutta kokevien olentojen elämästä tai vaihtoehtoisesti niitä voi lukea parodioina opettavaisesta ja tunteellisesta lastenkirjallisuudesta.

Elävän kakan opissa

Elollistetut kakat ovat saapuneet kulttuuriimme rytinällä. Lelukaupoissa myydään kakkapehmoja ja jopa puhelinten emojivalikoimaan kuuluu luontevana osana silmillä ja suulla varustettu kakka. Mutta onko elollistettujen kakkojen ja pierujen runsaudella juuri lastenkirjallisuudessa jokin syy? Nauttivatko lapset erityisen paljon eritteiden inhimillistämisestä?

Lastenkulttuurin suuriin muna-kana-kysymyksiin kuuluu pulma siitä, ovatko lapset luonnostaan animistisia ajattelijoita, vai onko lastenkirjallisuus ja lastenkulttuuri niin kyllästettyä elollisilla leikkikaluilla tai vaikkapa luonnonvoimilla, että lapsi alkaa väistämättä elollistamaan ja inhimillistämään elinympäristöään.

Psykologit ovat tuumineet elollistamisen olevan osa lapsen aivojen kehitystä. Kehityspsykologi Jean Piagetin klassikkotutkimus 1920-luvulla esitti, että pienten lasten kognitiolle on tyypillistä pitää esimerkiksi elottomia esineitä elollisina, ja että tämä taipumus hiljalleen katoaa lapsen kasvaessa (Piaget 1929/1926). Piagetin ajatusta on sittemmin kritisoitu. Esimerkiksi kasvatuspsykologi Deborah Kelemen (1999) on esittänyt, että lapset eivät ole oikeastaan animistisia vaan pikemminkin teleologisia ajattelijoita. He selittävät mielellään asioita ja ilmiöitä tavoitteen tai lopputuloksen kautta. Kelemen tarjoaa artikkelissaan esimerkin, jossa kivet ovat haastateltujen lasten mielestä teräväkärkisiä, jotta eläimet eivät istuisi niiden päälle. Lasten maailmaa hallitsee usein ajatus maailmasta suunnitelmallisena ja tarkoituksellisena paikkana.

Oli miten oli, elollistetut kakat tukevat niin animistista kuin teleologista ajatteluakin ja taipuvat hupailun ohella myös pedagogisiin tarkoitusperiin. Osa lasten eritekirjallisuudesta yhdistääkin täysin uskottavasti elollistetut eritteet ja opettavaisen tietosisällön. Esimerkiksi Ceren Koçakin, Merve Solak Arabacın ja Saniye Bencik Kangalin kirjoittamissa ja Berk Öztürkin kuvittamassa Kakka-akatemia-trilogiassa kakkatietouteen tutustutaan elollistettujen kakkojen kyydissä.

Teoksessa Kakkalogia. Mitä kakka on? (2026/2020) maailmaan syntyy peräti uusi tieteenala: ”kakkalogia”. Viemärissä asustavan kakkaperheen lapset alkavat kysellä omaa syntytarinaansa. Perheen tunnolliset vanhemmat eivät tyydy puolivillaisiin selityksiin, vaan alkavat selvittää omaa alkuperäänsä. He löytävät professori Kakkasen ja matkaavat tämän Kakkatorioon. Tutkimuskeskuksessa opiskellaan innokkaasti uutta tieteenalaa. Professorin luennoilta päähenkilökakat saavat kertauksen taustastaan: he ovat kulkeneet läpi ihmiskehon ja päätyneet sitten vessanpöntön kautta viemäriin. Ranskalaisen lasten animaatiosarjan Olipa kerran elämä (Il était une fois… la Vie, 1987) mainioiksi osoittamilla opeilla ihmiskehon toiminta avautuu lapsiyleisölle kehon osasia elollistaen niin, että niille on mahdollista kuvitella oma tahto.

Kirjasarjan toisessa osassa Kakka-akatemia. Mitä kakkasi kertoo sinusta (2026/2020) elollistettujen kakkojen kautta saadaan mukaan ruoka- ja terveyskasvatustakin. Kakka-akatemian opiskelijat tarkkailevat viemäristä saapuvia tuotoksia ja hankkivat tietoja haastatteluin. Esimerkiksi tutkimuspöydälle lätsähtävä vetelä kakka kertoo professorille surullisena taustastaan:

”Ruikuli parka. Sinut on näköjään taas saatu sekaisin.”

”Oi, professori on oikeassa. Olen päivän mittaan kokenut kovia! Poika oikein ahmi kakkua, suklaata ja limsaa. Minä kyllä pyysin, että hän jättäisi ne viimeiset karkit väliin.” (Koçakin et al. 2026b, ei sivunumeroita)

Elollistaminen ja tahdon antaminen kakoille onkin tehokas kasvatuksellinen väline. Lapsia ohjataan kirjan keinoin oikeaan ruokavalioon. Vain täysin tunteeton lapsi ei tuntisi syyllisyyden pistoa sydämessään, kun katsoo kuvaa tutkimuspöydällä onnettomana lojuvasta ruikulikakasta.

Karnevalistinen kakkahuumori

Eritekirjallisuuden suosion ilmeisin selitys piilee huumorissa. Kakka, pissa ja pieru ovat hauskoja – paitsi ehkä kakkakirjallisuuden vyöryyn työlääntyneiden vanhempien mielestä. Mutta miksi kakka naurattaa?

Keskeisin selitys saattaa olla vessa-asioiden tabuluonne. Ruumiin torjutuista, häpeällisistä ja hallitsemattomista puolista kirjoittaminen on varma keino synnyttää kirjallista huumoria. Tällaista luovat kuvaukset hillittömästä seksuaalisuudesta, hallinnasta riistäytyvistä nautinnoista, häpeällisistä kehonosista ja ruumiin roiskuvista eritteistä. Huumorintutkija Simon Critchley esittää kirjassaan On humour (2011/2002, 42–44), että ruumiillinen huumori syntyy ihmisolennon kaksinaisuudesta: ammottavasta ristiriidasta sielun ja peräaukon välillä.

Huumorintutkijat nimittävät eritehuumoria skatologiseksi huumoriksi. Skatologinen viittaa sananmukaisesti ulosteisiin, mutta huumorin muotona se laventuu mielestäni käsittämään kaikenlaisiin ihmiskehon tuotoksiin liittyvää huumoria. Skatologinen huumori on tabuhuumoria parhaimmillaan. Olen itse omassa aiemmassa tutkimuksessani (esim. Laakso 2022, 76–77) tarkastellut skatologista lastenkirjahuumoria lapsille huojentavana huumorina. Arkisessa kommunikaatiossa vessa-asioista ei välttämättä ole lainkaan soveliasta puhua, mutta eritekirjat tarjoavat mahdollisuuden puhua avoimesti siitä, mistä oikeastaan pitäisi vaieta. Mikäpä sen hauskempaa!

Kuuluisin ruumiillisen huumorin teoreetikko on kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin. Hän on tarkastellut karnevaalikulttuuria, kansan epävirallista naurukulttuuria, joka ilmenee paitsi konkreettisissa karnevaalijuhlissa myös kirjallisuuden ja taiteen karnevalismina. Karnevalistinen kirjallisuus yhtyy elävän kansankulttuurin iloiseen, epäsovinnaiseen ja juhlivaan tunnelmaan, johon kuuluu myös ihmisruumiin kiellettyjen ja torjuttujen puolten nostaminen etualalle.

Karnevalistisen kirjallisuuden hilpeät perinteet elävät ja ilmenevät tällä hetkellä juuri lasten eritekirjallisuudessa.

Jo kauan ennen lastenkirjallisuuden eritebuumia karnevalismi on ilmennyt länsimaisen kirjallisuuden historiassa kehon eritteinä tai takaliston korostamisena. Esimerkiksi Bahtinin tutkiman ja ihaileman François Rabelais’n tuotanto vilisee skatologista naurua. Romaanissa Suuren gargantuan hirmuinen elämä (1534–1535) Gargantua-jättiläinen esittelee ihastuttavasti pitkällisiä ponnistelujaan parhaan takapuolen pyyhkimen löytämiseksi. Hän testaa lähes kaikkea vannehameista merimetsoihin ja pinaatinlehdistä korvalappuihin, mutta johtopäätös parhaasta pyllynpyyhkimestä on selvä:

”Mutta loppuponneksi sanon ja väitteessäni pysyn, että paras keino on pyyhkiä pyllynsä oikein untuvaiseen hanhenpoikaan, mikäli sen päätä pidetään jalkojen välissä. Ja kautta kunniani, uskokaa minua, peräaukkonne nauttii siitä sanomattomasti, ja siihen on syynä tämän untuvaisen pehmeys sekä hanhenpojan suloinen lämpö, mikä helposti siirtyy peräsuoleen ja muihinkin suoliin ja saavuttaa lopulta sydänalan ja aivot.” (Rabelais 1947, 75.)

2000-luvun eritekirjallisuus ei siis luo kirjallisuushistoriallisesti katsoen mitään täysin uutta, vaan seisoo jättiläisen harteilla. Karnevalistisen kirjallisuuden hilpeät perinteet elävät ja ilmenevät tällä hetkellä juuri lasten eritekirjallisuudessa. Katsotaan vaikkapa Malin Klingenbergin kirjoittamaa ja Sanna Manderin kuvittamaa runokuvakirjaa Pierun elämää (2019):

”Mies soitteli pieruilla taitavasti,

hänen taiteensa maine kiiri tänne asti,

oli allakka täynnä, elo yhtä juhlaa,

flatulistin fanit ylistystään tuhlaa.” (Klingenberg 2020, ei sivunumeroita.)

Runo kuvaa kenties historian tunnetuimman pierutaiteilijan Le Pétomanen esitystä, ja sen iloinen tunnelma suorastaan syleilee kulttuurissamme kiertävää ja jatkuvaa karnevaalitraditiota.

Onko kakka lasten omaa vastakulttuuria?

Jo kauan ennen lastenkirjallisuuden eritebuumia jätökset ja päästöt ovat tietenkin roiskuneet lasten omassa folkloressa. Omassa 1980-luvun lapsuudessani lasten omaa kulttuuria edustivat voimakkaimmin runo- ja lauluparodiat, jotka ovatkin varmasti ikiaikaista lasten kapinaa aikuisia kohtaan. ”Tiedän paikan kamalan/ meidän koulun ruokalan/ siellä myrkyt syötetään/ eloonjääneet hirtetään./ Siel on kaksi tätiä/ molemmat on mätiä/ toinen kaapii hyllyä/ toinen raapii pyllyä”. Näitä aiemmilta koululaissukupolvilta opituilla sanoilla hoilaten irvailtiin Konstantin Raition sanoittamalle laululle ”Kotini”. Myös koululaisvitseissä alatyylinen huumori kukoisti ja epäilemättä kukoistaa edelleen.

Lasten oma suullinen kulttuuriperinne siirtyy sukupolvilta toisille, uudistuu ja muuntuu ja saa paikallisia erityispiirteitään vaikkapa tietyssä koulussa. Lasten omaa kulttuuria voikin ajatella eräänlaisena vastakulttuurina, jossa hullutellaan, sekoillaan, rikotaan tabuja, alennetaan ylevää ja ennen kaikkea uhmataan aikuisten auktoriteettia ja sitä edustavia instituutioita, kuten koulua tai päiväkotia.

Eräässä lukemassani tutkimusartikkelissa brittiläinen kasvatustieteilijä Laura Tallant tarkasteli päiväkotilasten huumoria ja naurua etnografisella menetelmällä. Hän ujuttautui päiväkodin arkeen ja tarkkaili sitten ikään kuin vertaisena ryhmässä virittyvää lasten omaa naurukulttuuria. Tallant avaa artikkelissaan tarkasti erästä kiintoisaa lounaskeskustelua, jossa taaperoiden jutustelu kääntyy lintujen kakkaan. Keskustelu polveilee, ja siinä pohdiskellaan lukuisien kikatusten siivittämänä esimerkiksi mahdollisuuksia laittaa kakkaa dinosaurusten suuhun tai pesualtaaseen.

Tallantin selitykset tarkkailemiensa lasten humoristisille kakkajutuille kuulostavat kirjallisuudentutkijan korviin uskottavilta ja kakkakirjallisuuteen nähden tutulta. Kääntämällä keskustelun tabuaiheeseen lapset nurinkääntävät hetkellisesti päiväkodin sosiaalisia hierarkioita. He puhuvat sopimattomasta aiheesta ja vieläpä tilanteessa (ruokapöytä), jossa moinen alatyylinen puhe on erityisen kiellettyä. (Tallant 2015, 258–260.) Tutkittujen aikuisten ja lasten välille virittyy kakkakeskustelun myötä jonkinlainen pienimuotoinen sosiaalinen konflikti, sillä humoristinen kakkapuhe on aikuisten auktoriteettia uhmaava teko. Tilanteessa ei ainoastaan puhuta linnunkakasta, vaan neuvotellaan valtasuhteista.

Myös Bahtinin tutkimuksessa karnevaali liittyy valtaan ja valtapositioiden riemukkaisiin nurinkääntöihin. Nurin kääntäminen ”herkeämättä vaihtaa ylhäisen ja alhaisen, kasvot ja takapuolen; sen luonteeseen kuuluvat myös parodian ja ivamukaelman erilaiset muodot, alentamiset, profanoinnit ja narrien kruunaukset ja kruunun riistot” (Bahtin 2002/1965, 12–13). Bahtin olisi kenties ihastunut Troll-pseudonyymin kirjoittamaan Mestarietsivä Peppunen -sarjaan (2018). Siinä nimittäin päähenkilön kasvojen tilalla toden totta komeilee takalisto. Maailmanlaajuisesti suosiota niittänyt sarja on saanut jo spin off -jatkonsa, jossa seikkailee Dandy Peppunen eli mestarietsivä Peppusen isä. Pojan erikoinen ulkonäkö on periytynyt isäukolta.

Karnevalistinen nauru, oli se sitten tosielämän naurutilanteita tai naurettavaa kirjallisuutta, on erityisen tärkeää lapsille, sillä lapset elävät alituisesti vanhempiensa vallan alla. Lapsilla ei ole mahdollisuutta päättää siitä mitä syödään tai milloin mennään nukkumaan. Eritekirjallisuudella saattaakin olla lasten kannalta aivan erityinen rooli valta-asetelmien hetkellisen murtumisen välineinä. Eritekirjallisuus murtaa hetkellisesti aikuisten asettamia sopivaisuussääntöjä ja mahdollistaa ilottelun sopimattomien sanojen ja aiheiden parissa. ”Vaikka pieru onkin usein raikkautta vailla, / se ihmisiä naurattaa hauskan vitsin lailla” (Klingenberg 2020, ei sivunumeroita).

Paljonko lapsen tulee oppia kakasta?

Huomattava osa lasten eritekirjallisuudesta on genreltään tietokirjallisuutta – tai ainakin tietokirjahtavaa. Lastenkirjallisuudessa lajirajat fiktion ja ei-fiktion välillä ovat perinteisesti varsin horjuvat, sillä lasten tietokirjallisuus on usein kertovaa ja lainaa muutenkin keinoja fiktiosta.  Monet fiktiiviset eritekirjatkin ovat opettavaisia. Esimerkiksi aiemmin mainittu Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä opettaa eri eläinten kakkojen koostumuksista.

Omassa perheessäni on kohta puhki luettu Katie Daynesin kirjoittama ja Marta Alvares Miguénsin kuvittama pienten lasten tietokirja Kakkaa (2025, 2016), joka lukeutuu Oppi&ilo -kustantamon Tutki!-sarjaan. Pienten lasten lelukirjojen parhaiden perinteiden mukaan tämä kirja sisältää paperisia luukkuja. Niiden alta ei paljastu Puppe-koiria, vaan kakkoja. Luukkuja löytyy myös isommille lapsille suunnatusta, Emma Dodsonin kirjoittamasta ja Sarah Hornen kuvittamasta lasten tietokirjasta Ällökirja – kakat, pierut ja pissat. Kaikki mitä olet halunnut tietää eritteistä (2015).

Molemmista luukkukirjoista oppii kiehtovia asioita ulosteista. Kakkaa-kirjassa luukkujen käyttö on kerrassaan oivaltavaa. Esimerkiksi eräällä sivulla tarkastellaan kakan matkaa vessanpöntöstä viemäriä pitkin viemärisäiliöön ja siitä lannoitteeksi pelloille. Kuva-alan täyttää viemäriputki, johon on sijoitettu lukuisia pieniä luukkuja, joista voi kurkistella pökäleiden reippaasti etenevää matkaa viemäriputkessa. Tällainen läpileikkauskuva ihastuttaa ainakin omaa lastani loputtomiin.

Lapsille halutaan tarjota heitä varmasti kiinnostavaa kirjallisuutta, jotta he ylipäätään lukisivat.

Ällökirjan poetiikka puolestaan perustuu shokeeraamiselle. Kirjassa vyörytetään lukijalle toinen toistaan ällöttävämpiä tiedonmurusia ihmiskehon eritteistä kuten kakasta, pissasta, räästä ja oksennuksesta. Tässä kirjassa kaikkein ällöttävin tieto on kätketty luukkuihin. Eräs luukku näyttää kirjalta. Sen kannessa lukee ”Tri Valerin parantava pissa. Virtsan terveyshyödyt” (Dodson 2015, ei sivunumeroita). Kun luukun avaa, pääsee lukemaan ällöttäviä tietoja historiallisista virtsan käyttötarkoituksista:

”Vuosisatoja sitten, kun joltakulta irtosi nenä kaksintaistelussa, lääkäri puhdisti sen virtsallaan ja ompeli sitten takaisin paikalleen. Muinaiset kreikkalaiset yrittivät hoitaa kuumetta keittämällä munan potilaan virtsassa ja hautaamalla sen muurahaispesään. He uskoivat myös, että mielenvikaisuus paranee aasinvirtsalla.” (Dodson 2015, ei sivunumeroita.)

Ällöttävä tieto on anekdotaalisuudessaan äärimmäisen koukuttavaa. Ällöttävyyksiä janoava lukija oletettavasti rakastaa luukkurakennetta. Luukkuja kääntämällä lukija pääsee inhosta väristen kurkistamaan yhä vain ällöttävämpiin tietoihin. Nerokas ratkaisu siis.

Kuinka paljon pikkulapsen tai koululaisen sitten on tarpeen tietää kakasta, pissasta ja pieruista? Eritekirjoja selatessa vaikuttaa siltä, että oppimäärä on laaja ja niillä vanhemman sukupolven edustajilla, jotka eivät ole varttuneet eritekirjallisuuden parissa, on tiedoissaan kirittävää. Tiesitkö itse, että ”Elinaikanasi pieremäsi kaasu täyttäisi 2000 ilmapalloa” (Mills & Morgan 2020, 20)? Saati sitä, että ”[t]oisin kuin muut linnut, haisukäki eli hoatsin syö enimmäkseen lehtiä. Koska lehdet ovat huonosti sulavia, lintu päästelee kakalta haisevia kaasuja” (Welsh 2021, ei sivunumeroita)? Tuskinpa tiesit.

Arvelen, että iso syy tietopitoisten eritekirjojen kirjoittamiseen, julkaisemiseen ja ostamiseen liittyy 2000-luvun mittaan syntyneeseen huoleen lasten lukutaidosta ja lukuinnosta. Lapsille halutaan tarjota heitä varmasti kiinnostavaa kirjallisuutta, jotta he ylipäätään lukisivat.

Samanlaisia muutoksia on nähty lastenkirjallisuuden historiassa ennenkin. Lastenkirjallisuus syntyi länsimaissa yhtä matkaa koululaitoksen kanssa opetuskäyttöön. Pedagoginen funktio on vuosisatojen myötä antanut tilaa lapsen omalle lukuilolle ja lukunautinnolle. Eritekirjallisuuden vyöry onkin nähdäkseni jatkumoa lastenkirja-ajattelulle, jossa lapsen lukeminen ja huvittelu kirjan äärellä on tärkeämpää kuin mukaan mahdollisesti tarttuvan tiedon laatu.

Pottakasvatusta kirjallisuuden keinoin

Toki yksi merkittävä selitys lasten eritekirjallisuuden suosiolle on aihepiirin merkittävyys ja ajankohtaisuus erityisesti päiväkoti-ikäisten keskuudessa. Pienten lasten kokemusmaailmassa vaipoista luopuminen ja vaipattomuudesta seurannut oman kehon lisääntynyt hallinta ovat ajankohtaisia ja tärkeitä aiheita. Suolen ja rakon hallinta ovat merkittävä askel kohti kehollista autonomiaa, eikä siksi olekaan ihme, että aihe kiinnostaa pieniä lukijoita.

Lasten pottakasvatuskirjat ovat paljon 2020-luvun eritekirjoja vanhempi ilmiö. Tarkkaa rajaa lajien välille on mahdoton vetää, sillä pottakasvatuskirjoihin on jo kauan kuulunut huumori. Esimerkiksi omassa lapsuudessani potalle opiskeltiin Barbro Lindgrenin kirjoittaman ja Eva Eriksonin kuvittaman kuvakirjan Oskari ja Potta (1986) avulla. Huumorin tyyli on tuossa kasaripottakirjassa kuitenkin erilainen kuin tämän päivän eriteilotteluissa. Ulosteet tai pierut eivät elollistu, eikä varsinaisia tuotoksia tai alastomia takamuksia näytetä. Huumoria syntyy viattomasti siitä, kun potalle sovitellaan hullunkurisesti lapsen sijaan koiraa. Pottakirjoja ilmestyy edelleen, ja osin ne ovat vanhemman pottakirjallisuuden tavoin iloisen opettavaisia. Yhä useammin mukana on kuitenkin liioittelevaa huumoria kuten Johanna Venhon kirjoittamassa ja Annastiina Syväjärven kuvittamassa Kissanpissassa (2011), jossa jahdataan vikuroivaa pottaa.

Pitääkö olla huolissaan?

Onko eritekirjoista sitten haittaa vai hyötyä? Vaikea sanoa, mutta tuntemistani lapsista päätellen kirjojen huumori on ainakin kolahtanut ja lukuhetket olleet nautinnollisia. Tätä tekstiä varten lukemaani eritekirjojen pinoa tulee myös kiittää kielellisestä rikkaudesta. Suuri osa eritekirjallisuuden huumorista rakentuu alatyylisen sanaleikittelyn varaan, ja sanaleikki tunnetusti kehittää lapsen kieltä, oli aiheena mikä hyvänsä.

Ihmiskehon tuotoksia nimeävä kieli on useimmissa lukemissani teoksissa kerrassaan ilahduttavan vivahteikasta. Tässä eri kirjoista keräämiäni synonyymeja kakalle: papana, pipana, jätös, pökäle, lanta, lantapallo, kakkara, kikkare, kikkana, läjä, kasa, paakku, ruikku, koproliitti ja sonta. Näiden lisäksi kirjoista löytyy myös kakkaa kuvaamaan joukko ilmaisuvoimaisia yhdyssanoja: kokkarekakka, kivikikkare, kuhmurapökäle, pehmopötkylä ja taikavääkylä. Vastaavasti kirjoissa on runsaasti nimityksiä pieruille ja pissoille. Eritekirjallisuutta kannattaa lukea jo kielellisen rikkauden puolesta.

Jos oma lapsi nauraa kakkavitseille, hokee pierukakkapissaa julkisilla paikoilla ja haluaa lukea vain kakkakirjallisuutta, pitääkö olla huolissaan? Ei pidä! Kannattaa olla ylpeä jälkikasvustaan. Eritteille nauraminen on nimittäin tärkeä kehitysaskel. Eritehuumorin oivaltaminen on osoitus siitä, että lapsi on ottanut aimo harppauksen kohti aikuisten maailman symbolista järjestystä, jossa ruumiintoiminnot ja vessa-asiat kuuluvat tabun alueelle ja tabun rikkominen synnyttää naurua.

Toki on mahdollista, että eritteillä kyllästetty lastenkirjallisuus lopulta hälventää eritteiden ympärille syntyneen tabun. Ehkä 2030-luvulla lastenkirjallisuudessa nauretaan jo jollekin ihan muulle.

 

Lähteet

Tutkimuslähteet

 

Bahtin, Mihail 2002 (1965) François Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru. (Tvoršestvo Fransu Rable i narodnaja kultura srednevekovja i renessansa). Suom. Tapani Laine & Paula Nieminen. Helsinki: Like.

Critchley, Simon 2011 (2002) On humour. New York & Lontoo: Routledge.

Kelemen, Deborah (1999). Why are rocks pointy? Children’s preference for teleological explanations of the natural world. Developmental Psychology, 35(6), S. 1440–1452. https://doi.org/10.1037/0012-1649.35.6.1440.

Laakso, Maria (2022). Lastenkirjallisuuden huumori. Teoksessa Kaisa Laaksonen (toim.), Johdatus lastenkirjallisuuden tutkimukseen (s. 69–80). Tampere: Lastenkirjainstituutti.

Piaget, Jean (1929/1926). The Child’s Conception of the World. Alkukielinen teos La représentation du monde chez l’enfant. Kääntäneet Joan & Andrew Tomlinson. London: Routledge & Kegan Paul LTD.

Tallant, Laura (2015). Framing young children’s humour and practitioner responses to it using a Bakhtinian carnivalesque lens. International Journal of Early Childhood, 47(2), 251–266. https://doi.org/10.1007/s13158-015-0134-0.

 

Siteerattu ja esseetä varten luettu kauno- ja tietokirjallisuus

 

Daynes, Katie (2025, 2016) Kakkaa. Alkukielinen nimi Very First Questions and Answers: What is Poo? Kuvittanut Marta Alvares Miguénsin. Suomentanut Tero Valkonen. Helsinki: Oppi&ilo.

Dodson, Emma (2015) Ällökirja: kakat, pierut ja pissat. Kuvittanut Sarah Horne. Alkukielinen nimi The Really Gross Body Book. Suomentanut Iiris Kalliola. Helsinki: Otava.

Hirvonen, Elina (2019) Prinsessa Rämäpää ja vessasanat. Kuvittanut Mervi Lindman. Helsinki: Tammi.

Holopainen, Anu (2026) Iida ja ihmepieru. Kuvittanut Tuire Siiriäinen. Helsinki: Karisto.

Holzwarth, Werner (2000/1989) Pikkumyyrä, joka tahtoi tietää, kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä. Kuvittanut Wolf Erlbruch. Alkukielinen nimi Vom kleinen Maulwurf, der wissen wollte, wer ihm auf den Kopf gemacht hat. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Helsinki: Nemo.

Kalengula, Catherine (2025/2024) Disney. Savannin parhaat pierut. Kuvittanut Sandrine Lamour. Alkukielinen nimi Les prouts de la savane. Suomentanut Anna Warras. Helsinki: Tammi.

Kangal, Saniye Bencik, Ceren Koçak & Merve Solak Arabacı (2026/2020a) Kakkalogia: mitä kakka on? Kuvittanut Berk Öztürk Alkukielinen nimi Kakaloji: Bir Kakanın Bilimsel Yolculuğu. Suomentanut Tuula Kojo. Jyväskylä: Kumma.

Kangal, Saniye Bencik, Ceren Koçak & Merve Solak Arabacı (2026/2020b) Kakka-akatemia: mitä kakkasi kertoo sinusta? Kuvittanut Berk Öztürk. Alkukielinen nimi Kakademi: Birtakım Kakademik İşler. Suomentanut Tuula Kojo. Jyväskylä: Kumma.

Kangal, Saniye Bencik, Ceren Koçak & Merve Solak Arabacı (2026/2020c) Kakkatarha: mitä hyötyä on eläinten kakasta? Kuvittanut Berk Öztürk. Alkukielinen nimi Kakazoo: Bir Kakadan Çok Daha Fazlası: Ekolojik Denge. Suomentanut Tuula Kojo. Jyväskylä: Kumma.

Kay, Edward (2025/2022) Kakkainen tiede: perinpohjainen selvitys peräpään tuotoksista. Kuvittanut Mike Shiell. Alkukielinen nimi Poopy Science: Getting to the Bottom of What Comes Out Your Bottom. Suomentanut Jade Haapasalo. Salo: Kvaliti.

Kekäläinen, Saara (2025) Apua, kirjassani on pieru! Kuvittanut Rakastaja Robert (Robert Lönnqvist). Helsinki: Tammi.

Klingenberg, Malin (2020/2019) Pierun elämää. Kuvittanut Sanna Mander. Alkukielinen nimi Fisens liv. Suomeksi riimitellyt Hannele Huovi. Helsinki: Schildts & Söderströms.

Lampela, Hannele (2017) Prinsessa Pikkiriikin talvi. Kuvittanut Ninka Reittu. Helsinki:  Otava.

Lindgren, Barbro (1986) Oskari ja potta. Kuvittanut Eva Eriksson. Alkukielinen nimi Max potta. Suomentanut Leena Tuura. Helsinki: Tammi.

Lindman, Mervi (2020/2019) Peppe potalla. Alkukielinen nimi Bebbe och pottan. Suomentanut Raija Rintamäki. Karkkila: Kustannus-Mäkelä.

Mills, Andrea & Ben Morgan (2020/2019) Ei voi olla totta! Kakka! Alkukielinen nimi It Can’t Be True! Poo! Suomentanut Topi Makkonen. Helsinki: Otava.

Mogensen, Jan (2024/2006) Pieru viidakossa. Alkukielinen nimi En prut i junglen. Äänikirja, lukija Ella Pyhältö. Kääntäjä ei tiedossa. Helsinki: Saga Egmont.

Newson, Karl (2021/2020) Hätä ON tämän näköinen! Kuvittanut Duncan Beedie. Alkukielinen nimi I Really, Really Need a Wee! Suomentanut Sinikka Sajama. Karkkila: Kustannus-Mäkelä.

Newson, Karl (2025) Kenen on tuo äänekäs peppu? Kuvittanut Duncan Beedie. Alkukielinen nimi I Really, Really Love My Noisy Bum. Suomentanut Minna Ihatsu. Karkkila: Kustannus-Mäkelä.

Noronen, Paula & Minna Kivelä (2021) Hulluja satuja. Kuvittanut Aiju Salminen. Helsinki: Tammi.

Noronen, Paula & Minna Kivelä Täysin hulluja satuja (2022) Kuvittanut Aiju Salminen. Helsinki: Tammi.

Penna, Virpi (2025) Sintti ja kakkapökäle. Helsinki: Lasten Keskus.

Pilkey, Dav (2003/1997) Kapteeni Kalsari seikkailee. Alkukielinen nimi The Adventures of Captain Underpants. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Helsinki: Tammi.

Pittau, Francesco & Bernadette, Gervais (2002/1995) Ronsulta pääsi paukku. Ranskankielinen alkuteos Prout! Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Helsinki: Nemo.

Pittau, Francesco & Bernadette, Gervais (2003/1998) Seepralta lorahti pissa. Ranskankielinen alkuteos Pipi! Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Helsinki: Nemo.

Pourret, Gérard & François Rabelais (2011/2009) Pyllypyyhin. Mukailtu teoksesta Suuren Gargantuan hirmuinen elämä (1534).  Alkukielinen nimi Le Torchecul. Kuvittanut Pef. Suomentanut Kirsti Luova. Kärkölä: Pieni Karhu.

Rabelais, François (1947/1534–1535) Suuren gargantuan hirmuinen elämä. Alkukielinen nimi La vie très horrifique du grand Gargantua, père de Pantagruel, jadis composée par M. Alcofribas, abstracteur de quinte essence. Suom. Erkki Ahti. Jyväskylä: Gummerus.

Riski, Pete (2021) Maailman yksinäisin pieru. Kuvittanut James Martin. Helsinki: Tammi.

Riski, Pete (2026) Maailman omituisin pieru. Kuvittanut James Martin. Helsinki: Tammi.

Smallman, Steve (2013) Nallen suuri peppu. Kuvittanut Emma Yarlett. Alkukielinen nimi Bear’s Big Bottom. Suomentanut Katariina Kallio. Karkkila: Kustannus-Mäkelä.

Smeldit, H. W. (2012) Eläinpieruja: tarkkailijan opas. Kuvittanut Jared Chapman. Alkukielinen nimi Farts in the Wild: A Spotter’s Guide. Suomentanut Juho Gröndahl. Helsinki: Nemo.

Stalfelt, Pernilla (2010/1997) Kakkakirja. Alkukielinen nimi Bajsboken. Suomentanut Birgit Huttunen. Helsinki: Minerva.

Taplin, Sam (2024) Pörähtikö peppusi, karhu? Kuvittanut Ana Martín-Larrañaga. Alkukielinen nimi Was That Your Bottom, Bear? Suomentanut Annukka Kolehmainen. Helsinki: Sanoma Pro.

Troll (2018) Mestarietsivä Peppunen. Alkukielinen nimi Oshiri Tantei (おしりたんてい). Suomentanut Mayu Saaritsa. Helsinki: Nemo.

Unkari, Arttu (2020) Isämies ja räjähtävä kakka. Kuvittanut Kai Vaalio. Helsinki: Otava.

Vehkalahti, Reetta (2019) Pipsa Kopperoisen tutkimuksia: pierut ja kaasut. Kuvittanut Kati Närhi. Helsinki: WSOY.

Venho, Johanna (2011) Kissanpissa. Kuvittanut Annastiina Syväjärvi. Helsinki: WSOY.

Vestergaard, Hope (2012/2010) Vessavintiöt: muistele tätä kun sinulla on hätä! Kuvittanut Valeria Petrone. Alkukielinen nimi Potty Animals: What to Know When You’ve Gotta Go! Suomeksi riimitellyt Tuula Korolainen. Helsinki: Tammi.

Welsh, Clare Helen (2021/2020) Hyi, mikä täällä haisee? Kuvittanut Nicola O’Byrne. Alkukielinen nimi Poo! Is That You? Suomentanut Raija Rintamäki. Karkkila: Kustannus-Mäkelä.

Wilson, Becky (2025) Anna pepun paukkua. Kuvittanut Alex Patrick. Alkukielinen nimi Every Botty Burps. Suomentanut Katariina Kallio. Karkkila: Kustannus-Mäkelä.

 

 

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija.