Kuva: Otava/Suvi Elo

Pekka Tulpon toistaiseksi ainoa teos, omaelämäkerrallinen veijariromaani Esileikkimökki ilmestyi omakustanteena 1996. Kirjan viimeisillä sivuilla kertojaminä piipahtaa metatasolla pohtimassa kertojuutensa reunaehtoja ja ennakoimassa teoksen vastaanottoa. Hän paljastaa kaunokirjalliset kunnianhimonsa vaimolleen ja kahdelle tyttärelleen. Perhe suhtautuu hänen haaveisiinsa epäilevästi:

‒ Ethän sinä oo lukenu ainakaan meijän naimisissa olemisen aikana ainuttakaan kirjaa, etkä tiiä kirjojen kirjoittamisesta hölyn pölyä!, innostui Maija ihmettelemään ajatuksiani, joka ei ollu häneltä normaalia, koska yleensä hän yritti ymmärtää hullujakin mielikuvitukseni tuotteita hyvinkin positiivisesti.

‒ En oo niin, mutta siksipä kirjastani ei pysty tulemaankaan kenenkään muun kirjailijan kopio, vaan siitä tulee minun itteni näköinen. Saavatpahan sitte kirjoja tutkivat ammattiarvostelijat puntaroija mihin lajiin kirjani kuuluu. Onko se romaani vai satu, tai jopa proosa.

Lauseessa kaikuu odottamaton paholaisen sointu, tritonus.

Repliikki mykisti minut ensimmäisellä lukukerralla. Amatööritutkijana tulin yllätetyksi housut kintuissa. Onko Esileikkimökki romaani, satu vai (jopa) proosa? Kysymys ei kunnioita kirjallisuudenlajien vakiintunutta taksonomiaa vaan asettaa ”proosan” rinnakkaiseksi luokaksi ”romaanille” ja ”sadulle”. Vastaavaan en muista ikinä törmänneeni valtavirran kirjallisuudessa enkä kirjallisuuskeskustelussa. Lauseessa kaikuu odottamaton paholaisen sointu, tritonus.

Siteeraamani katkelma toki antaa arvoitukselle rauhoittavan tulkintakehikon. Vihjataan, ettei kertoja ole lukenut lainkaan kirjoja elämänsä aikana. Hän astuu kirjalliseen kulttuuriin outsider-ummikkona. Käsittämättömän kolmiyhteyden ”romaani-satu-proosa” mysteeri hieman hälvenee. Kysymyksen outous näyttääkin johtuvan siitä, ettei kysyjä tiedä mistä puhuu.

Kaikesta huolimatta ”ammattiarvostelijoille” heitetty haaste tiivistää muutamaan lauseeseen ITE-kirjallisuuden ytimen. Tahallisten ja tahattomien signaalien välille muodostuu kihelmöivä jännite: ensin puhuja asettuu itsetietoisesti kirjallisen kulttuurin ulkopuolelle ja osoittaa heti tämän jälkeen ulkopuolisuutensa käytännössä puhumalla kirjalliselle kulttuurille vierasta kieltä.

Vieras kieli? Taisin valita sanani hätiköiden. Eikö koko moderni runous saanut alkunsa samanlaisista hyppäyksistä arkikielen tuolle puolen? Merkittävä kirjailija saa kielen hourimaan, sanoi joku. Kun Shakespeare loi länsimaisen kirjallisuuden ensimmäisen protomodernin minän, aika vääntyi saranoiltaan. Esileikkimökin loppusivuilla tapahtuu nähdäkseni jotain samaa.

En toki yritä uhmata kaanoneja. Esileikkimökin kertoja ei ole Tanskan prinssi. Suomalaiset omakustannekirjailijat Vilho Piippo ja Hellä Timo Suomela käsittelivät jo 1980-luvulla teemoja, jotka ovat myöhemmin nostaneet Michel Houellebecqin kansainväliseksi tähdeksi. He kaikki analysoivat omatekoisella sosiologisella tutkimusotteella ”omegaurosten” asemaa parisuhdemarkkinoilla. Kuitenkin intuitio tunnistaa selvän eron Hellän ja Houellebecqin välillä. Mistä siinä on kyse?

Taiteen tekijöitä voi jakaa persoonallisuustyyppeihin sen perusteella, kuinka paljon tilaa he antavat työssään tiedostamattomille impulsseille, virheille ja sattumalle. Luokituksista riippumatta alitajunnalla ja kaaoksella on aina jonkinlainen rooli luomisprosessissa. ITE-taiteilijoilla tahattomien efektien vaikutus korostuu. Vaikka heillä on tietysti omat esteettiset ihanteensa ja tavoitteensa, vastaanottajan kannalta ne jäävät sivuseikaksi. Huomio kiinnittyy ‒ ja esteettinen vaikutelma perustuu ‒ ennen kaikkea niihin teoksen elementteihin, jotka näyttävät syntyneen tekijän tarkoittamatta.

Esimerkiksi paranoidista skitsofreniaa sairastavan kirjailijan päämäärät ovat useimmiten yhteiskunnalliset. Hän haluaa paljastaa salaliiton ja huutaa epätoivoisesti lukijaa apuun. Vaikka lukija järkyttyy kirjoittajan ahdingosta, teoksen väittämiä hän ei niele sellaisinaan. Sen sijaan hän saattaa lumoutua sairauden sivutuotteena syntyneestä näkyrunoudesta, omalaatuisista uudiskäsitteistä ja loitsuista, joita kirjoittaja on tullut kehittäneeksi kuvatessaan kauhujaan.

Taiteen tekijöitä voi jakaa persoonallisuustyyppeihin sen perusteella, kuinka paljon tilaa he antavat työssään tiedostamattomille impulsseille, virheille ja sattumalle.

Kuvataiteissa outsidereiden tutkimuksella on yli satavuotinen rikas perinne. Syy on selvä: Kandinskyn, Der Blaue Reiter -taiteilijaryhmän ja Picasson vanavedessä moni muukin modernismin keskeinen nimi alkoi ammentaa vaikutteita mielisairaalapotilaiden ja laitosvankien taiteesta. Kirjallisuudessa aivan vastaavaa ilmiötä ei nähty. Yksittäiset 1900-luvun alun outsider-teokset ovat kylläkin vakiinnuttaneet asemansa elävinä klassikkoina. Esimerkiksi Daniel Paul Schreberin Denkwürdigkeiten eines Nervenkranken sekä Raymond Rousselin romaanit ja näytelmät säteilevät edelleen vaikutteita nykykirjallisuuteen ja muuhun kulttuuriin.

Vaikka kaunokirjallista outsider-taidetta kannattaa etsiä pääasiassa kirpputoreilta, antikvariaateista ja tarvepainatusfirmojen katalogeista, ilmiö ei mielestäni rajoitu vain omakustanteisiin. Silloin tällöin olen löytävinäni samanlaista estetiikkaa myös suurten kustannustalojen valikoimista. Riitasointuinen konsepti tekee esimerkiksi Kiti Kokkosen esikoisteoksesta Terveisin Karo! (Gummerus 2004) mielenkiintoisen. Nimen alaotsikossa teos väittää olevansa sähköpostiromaani siitä huolimatta, että Terveisin Karo! ei ole romaani eikä sisällä sähköpostiviestejä. Teos muodostuu kokonaisuudessaan viihdekolumnin kaltaisista irrallisista teksteistä, jotka on vain kehystetty sähköpostiohjelmista tutuilla osoitekentillä. Romaanille tyypillinen tarinallisuus ja sähköpostiviestinnälle tyypillinen keskustelullisuus puuttuvat teoksesta täysin.

Kun Veli Granö kartoitti suomalaista outsider-kansantaidetta 1990-luvulla, sitä alettiin kutsua ITE-taiteeksi. Edellä käytin omalaatuisista suomalaisista omakustannekirjoista nimitystä ITE-kirjallisuus Granön esimerkkiä seuraten. Ehkä vielä joskus brändään ja tuotteistan termin. Kartoitustyöni tuloksia esittelevälle esseekokoelmalle sopisi nimeksi vaikkapa Jännityksen mestarit: näkökulmia ITE-kirjallisuuteen.

Jaakko Yli-Juonikas

Kirjoittaja on kääntäjä, kirjailija ja kriitikko.