Alexandra Salmelan ja Miki Liukkosen aikuisille suunnatut teokset leikittelevät tietoisesti lastenkirjallisuuden kliseillä ja nostavat esille ajankohtaisia teemoja. 

 

Alexandra Salmelan (s. 1980) Puu (Teos 2023) ja Silvia Classicin (oik. Miki Liukkonen, 1989–2023) Johnny Mitten & Ville-Valle rotkon reunalla (WSOY 2022) erottuvat valtavirran aikuistenkirjallisuudesta muun muassa visuaalisuutensa ansiosta. Visuaalisuus onkin yksi keskeinen lastenkirjallisuuden piirre, jolla teokset leikittelevät. Kirjat on läpikuvitettu: Puun on kuvittanut slovakialainen Martina Matlovičová, jonka tyyliä voisi kutsua räväkäksi naivismiksi. Hän luo usein kuvituskuviinsa massiivisia joukkokohtauksia, joista löytyy kansantaiteestakin tuttua, ornamentaalisuuden varaan rakennettua rytmiä. Matlovičová on aiemmin kuvittanut myös Salmelan lastenkirjan Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia (Teos 2013). 

Liukkosen kirjan on kuvittanut sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta. Hänen mustekuvituksensa tyyli on rouhea ja robusti. Matlovičován lastenkirjamaiseen kuvitukseen verrattuna Rannan kuvitus sanoutuu jo kulmikkaan muotokielensä ja makaaberin puna-musta-keltaisen väriskaalansa takia irti lastenkirjallisuuteen liitetystä värikylläisestä ja hyväntahtoisen pyöreästä ja auvoisesta kuvitusperinteestä.  

Ville Hännisen teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet (WSOY 2023) Miki Liukkonen nimittää Johnny Mitten ja Ville-Valle rotkon reunalla -teosta lastenkirjaksi, joka on varustettu lainausmerkeillä: ”Kirja on tosi psykoottinen, aika kammottava juttu, mutta sen loruja oli hauska kirjoittaa” (s. 249).  

Puun syntyhistoria on mutkikkaampi: sen aihiot tai versot esiintyvät jo Salmelan romaanissa Antisankari (Teos 2015), jossa luomutilalla asuva pariskunta suojelee puuta kaikin keinoin. Romaanin työstövaiheessa ilmestyi 2014 Slovakiassa ”Strom”-niminen novelli aikuisille suunnatussa antologiassa sekä myöhemmin suomenkielinen novelli ”Puu” nuorten novellikokoelmassa Tusina (toim. Päivi Haanpää & Marika Riikonen, Art House 2018). Samoihin aikoihin Salmela työsti pitkään Samuel Beckettin Godot’n hengestä ammentavaa, silmitöntä väkivaltaa ja lohduttomuuttakin sisältävää näytelmää hemmotellusta prinsessasta, kapteenilakeijasta ja puurääpäleestä. 

Miki Liukkonen nimittää teostaan lastenkirjaksi, joka on varustettu lainausmerkeillä: ”Kirja on tosi psykoottinen, aika kammottava juttu, mutta sen loruja oli hauska kirjoittaa”.  

Kesällä 2018 Salmelalta tilattiin kymmenosainen jatkokertomus Slniečko-lastenlehteen. Tästä Martina Matlovičován kuvittamasta jatkotarinasta kehkeytyi vielä laajennettu versio, lastenkirja Strom (Literárne informačné centrum 2020, kuv. Matlovičová). Tarinalinjaltaan lihotettu Puu on tummasävyinen ja kokeellinen sekä teemojensa puolesta lapsille suunnattuja tekstejä poliittisempi. Siinä on hyödynnetty kuvitusta, jonka Matlovičová teki jatkotarinaan ja Slovakiassa ilmestyneeseen lastenkirjaan. Kansikuvasta on kuitenkin poistettu kokonaan satuhahmot ja jäljelle on jätetty pelkät kasviornamentit, koska kuvakieli haluttiin pitää viitteellisempänä.  

Kirjat eivät koskaan ilmesty tyhjiössä.  

Salmelan ja Liukkosen teosten voidaan hyvin perustein nähdä jatkavan aikuisille suunnattujen lastenkirjojen alagenreä (children’s books for adults), joka tuli suosituksi Yhdysvalloissa erityisesti 2010-luvulta lähtien. Ilmiötä tutkinut Michelle Ann Abate nostaa esille teoksessaan No Kids Allowed. Children’s Literature for Adults (2020) Dr. Seussin kuvakirjan You’re Only Old Once (1986), joka ilmitasollaan näyttää käsittelevän kuvakirjakerronnan kautta normaalia ikääntymistä. Lähiluvussa käy kuitenkin selväksi, että kirjan tavoitteena on kuvata AIDSin jälkeistä yhdysvaltalaisen terveydenhoidon kriisiä homoyhteisön näkökulmasta. 

Abaten aineistossa on myös Art Spiegelmannin suurikokoinen sarjakuvateos In the Shadow of No Towers (2004). World Trade Centerin iskuista 11.9.2001 kertova kirja on painettu tukevalle, taaperoiden ensikirjoissa yleensä käytetylle kartongille, joka kestää kovaa käsittelyä. Mabel Mayneyn The Case of the Not-So-Nice-Nurse (1991) taas parodioi muun muassa Carolyn Keenen Nancy Drew -etsiväsarjaa (suom. Neiti Etsivä) homoeroottisen kuvaston kautta.  

Abaten tutkimuksen aineistosta on suomennettu kaksi kirjaa, Adam Mansbachin ja Ricardo Cortésin kuvakirjat Go the F**k to Sleep sekä Mansbachin ja Owen Brozmanin You have to F**king Eat (2011 ja 2014, suom. Nyt vittu nukkumaan ja Nyt vittu syö, Into 2012 ja 2015). Kirjat keskittyvät lapsiperheen arjen kriittisiin kulminaatiopisteisiin – lapsen nukuttamiseen ja syöttämiseen – parodioimalla vanhaa kehtolaulutraditiota. 

 

 

Karismaattiset keskushahmot 

Lastenkirjallisuuden keskeisin tunnusmerkki lienee edelleen vetävä, juonivetoinen kerronta. Houkuttelevasti nimetyt lyhyet luvut paljastavat yleensä tulevia tapahtumia ja kannustavat näin jatkamaan lukemista eteenpäin. Kerronta rakentuu tavallisesti eri tavoin karismaattisten, mutta samastuttavien keskushenkilöiden tai mielikuvitushahmojen varaan. Näiltä osin Salmelan Puu ja Liukkosen Johnny Mitten & Ville-Valle rotkon reunalla jäljittelevät molemmat tietoisesti lastenkirjan rakennetta. 

Salmelan romaanissa keskiöön nousevat päähenkilöiden väliset vastakohdat ja heidän eriävät näkökantansa teoksessa ilmeneviin teemoihin. Puun erikseen nimetyissä alaluvuissa vuorottelevat kahden keskushahmon tarinalinjat: toinen hahmoista on myyttistä ja maagista mahtipuuta vartioiva lohikäärmeen kaltainen otus Blöeglöek, toinen itsekäs ja omahyväinen Prinsessa. 

Blöeglöekin ja Prinsessan valtataistelusta punoutuu romaanin punainen lanka, mutta viihdyttävyyden ja jännittävän juonen ohessa Salmela työstää myös postapokalyptisiksi yltyviä teemoja, kun ajattelematon ja itsekeskeinen Prinsessa aiheuttaa okranvärisessä autiomaassa vääjäämätöntä tuhoa ja puu on vaarassa tuhoutua kokonaan. Prinsessa havahtuu huomaamaan ehtyvien luonnonvarojen ja ylellisyysesineisiin liittyvän vastuuttoman kuluttamisen seuraukset. Hän haaveilee siitä, että elolliset ja elottomat pystyisivät viestimään keskenään. Näiden teemojen kautta Puu kasvaa ekokriittiseksi kannanotoksi.  

 

Seikkailuvetoisen juonen huippukohta on ”ihmeellisen säkenöivä ylösalaisin lumomaa” (s. 142). Valistunut aikuislukija voi nähdä siinä viittauksen Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa -kirjaan. Prinsessan ja Blöeglöekin jännitteisessä rinnakkainelossa on samaa moraalista eetosta kuin Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssin ketun ja prinssin suhteessa.  

Prinsessan luonnekuvassa voi nähdä yhtäläisyyksiä esimerkiksi H. C. Andersenin ”Sikopaimen”-sadun ja Zacharias Topeliuksen ”Adalminan helmi” -sadun itseriittoisten ja nokkavien prinsessojen kanssa. Blöeglöek vähättelee prinsessaa toistuvasti: Prinsessa on ”kaikkea havitteleva sarvipää” (s. 70), jolle puu on vain välikappale taivaan kirkkaimman tähden havittelussa. Sarvipään lisäksi Blöeglöek kutsuu kruunupäistä prinsessaa muillakin halveksuntaa ilmaisevilla lisänimillä, kuten Hienohelma, Leidi Posliinikäsi, Madame MinäMinäMinä (s. 112) ja Neiti Nyrppynenä (s.153). Prinsessa puolestaan mitätöi suomunahkaisen Blöeglöekin yksioikoisesti nimittämällä sitä alkeisotukseksi (s. 99).  

Oheiset sitaatit, ensin Prinsessan ja sitten Blöeglöekin näkökulmasta, havainnollistavat taistelukaksikon keskinäistä antipatiaa:  

Hän näki melko suurikokoisen, rusehtavanvihreän olion, jolla oli isot hörökorvat ja sojottavat hampaat, rumat teräväkyntiset käpälät ja valtavat takaraajat, sekä suomupiikkinen häntä. Prinsessan mielestä otus, joka seisoi hänen edessään, näytti mädänpuoleiselta kurkulta, joka yrittää kiukutella maailmalle ja pettyy, kun maailma ei vapisekaan sen edessä. (s. 55.) 

Blöeglöek mulkaisi Prinsessaa. Sarvipäältä, joka luuli omistavansa kaiken, selkeästi puuttui tolkku. Ei ollut mitään juhlittavaa. Vaikka nyt mentäisiin voitosta voittoon, kaikki oli jo menetetty. Blöeglöek räyhähti niin syvän alkeellisella voimalla, että autiomaa rävähti. Sen kyhmyräinen kilpiselkä kouristui kaarelle kuin alkumaailmojen villinä syntyvät vuoristojonot, sen kilvet täyttyivät ja nousivat jäykkinä, sen häntä lakaisi autiomaata hävittääkseen hävityksen jäljet, eikä Prinsessa, joka hädin tuskin ehti pois alta, yrittänyt enää käskyttää hirviötä, joka jähmettyi hänen ylleen suurena ja pelottavana. (s. 101.) 

Keskushahmojen rinnalla merkittävässä roolissa Puussa ovat kaksjalkaiset harjapääihmiset sekä autiomaata pitkin poikin lyllertävät höyhenpallerot, tynkäsiipiset kotkotit eli raakanat. Manttelimenninkäiset, joita kutsutaan myös nimillä manttelikäiset, palttoopumpulikaiset ja ikiluistelijat, ilmaisevat itseään ontuvin ja kliseisin riimein ja niiden huonokuuloisuus aiheuttaa välillä koomisia väärinymmärryksiä.  

Liukkosen hahmogalleria on Salmelan romaaniin verrattuna niukempi, mutta ei lainkaan vähäverisempi. Johnny Mitten on traaginen antisankari: 47-vuotiaan miehen resuinen ja apaattinen olemus henkii elämässään pettyneen aikuisen lohduttomuutta ja elämänhallinnan menetystä, jota hänen sukunimensäkin (engl. mitten, suom. lapanen), ilmentää. Lukijalle Johnny Mitten esitetään hänen uskollisen nuoren ystävänsä Ville-Vallen kertomana tähän tapaan:  

– – tuttuni, etevä mies, sellainen

sekatyöläinen, tiedättehän, viiksekäs ja roteva, joka otti

kaiken totena!

kapinallisten, kuninkaallisten,

taivaallisten, dramaattisten,

armollisten, mahdollisten,

elektromagneettisten ystävä

Johnny Mitten, neuroottisten

sivullisten, pölyisten ja syyllisten

ja yksisarvisten ystävä, siis ystävällinen

oli Mitten (s. 12). 

Johnny Mitten uskoo alakulonsa helpottuvan, jos kaksikko lähtisi yhteiselle seikkailulle jäljittämään Rotkoa, ”jonka reunalta näkee kuulemma kaiken” (s. 17).  

Liukkosen omintakeiseen hahmokavalkadiin kuuluu myös sorkkaeläimiin lukeutuva Möhliäinen, joka ”muupeltaa tavallisen metsän halki” (s. 25). Kun Johnny Mitten ja Ville-Valle kohtaavat ensi kertaa Möhliäisen, sivun marginaalissa parenteesissa nähdään tarpeelliseksi kuvata Möhliäisen tanssahtelua ”vasemmalle & oikealle omituisen ketterästi, kuin jotain kulmikasta kansantanssia esitellen” (s. 32). 

Möhliäinen saattaa seikkailijat Draculan linnaan ja vompeltaa takaisin metsään. Dracula näyttää vajonneen jopa Johnny Mitteniä pahempaan alakuloon, koska on Tinderissä, missä ihmiset ovat ”yksiä verenimijöitä” (s. 45). Dracula esitelmöi useamman sivun verran deittisovelluksessa havaitsemistaan käytänteistä ja vetoaa myös tilastotieteeseen. Rotkon reunalle kaksikon saattelee nuori tyttö, Evelyn (jonka korvista kasvaa salaattia), kunnes hänkin ”katoaa lallatellen jonnekin” (s. 79). 

Seikkailu saa yhä tummempia juonteita, kieli muuttuu nonsenseksi, tunnelma banaaliksi ja groteskiksi Johnny Mittenin oikullisten assosiaatioiden viedessä häntä yhä harhaisempiin tajunnantiloihin. Draculan epäonnistuneen nettideittailun ja Johnny Mittenin alakulon syvenemisen voi tulkita kuvastavan myös nuorten aikuisten kipupisteitä.  

Kirsi Kunnaksen veroinen 

Kirjan takakansitekstillä on sekä lasten- että aikuistenkirjallisuudessa lukijaa palveleva tehtävä. Se tiivistää usein teoksen juonta ja asemoi näin myös kirjan todennäköisintä lukijakuntaa. Liukkosen kirjassa lukija ei kuitenkaan saa mitään lukuohjetta, koska takakansiteksti puuttuu kokonaan. Kirjan kontekstoinnin kannalta olennaista tietoa löytyy kuitenkin teoksen fiktiivisen tekijän, Silvia Classicin, pojan kirjoittamista saatesanoista. Niistä käy ilmi, että teos on ilmestynyt postuumisti tekijänsä kuoleman jälkeen. Henry Classic kertoo, kuinka hänen äitinsä otsalohkodementia ja ALS hankaloittivat pitkään työn alla olleen käsikirjoituksen viimeistelyä. Silvia Classic nimitti sitä ”[h]ilpeäksi kirjaksi alakulosta” (s. 5).  

Silvia Classic esitellään – sekä johdannossa että teoksen lopusta löytyvässä tietoiskussa teosluetteloineen ja meriittilistoineen – epätyypillisenä, mutta laajaa arvostusta sekä Suomessa että maailmalla saaneena lastenkirjailijana. Johnny Mitten & Ville-Valle -sarjassa kerrotaan ilmestyneen kaikkiaan 13 osaa, joista kaksi ensimmäistä, Ville-Vallen jännittävä ilta ja Täältä me tullaan: Ville-Valle ja Johnny Mitten, julkaistiin omakustanteina. Kirjojen nimet parodioivat itsessään lasten sarjakirjallisuuden kliseitä.  

Lukija voi päätellä Silvia Classicin kokeneen merkittävän arvonnousun saadessaan kirjoilleen arvostetun kustantajan. Sarja ottaa kuitenkin edetessään jo teosten nimillä etäisyyttä perinteiseen lastenkirjallisuuteen (esim. Jonotusmusiikkia kuolemaantuomituille ja Johnny Mitten ja Ville-Valle: Tislatako vai ei?). 

Henry Classic korostaa, ettei hänen äitinsä koskaan kiistänyt kirjojensa ”epälastenkirjamaista” luonnetta, joka perustui niiden kekseliäisyyteen, kielelliseen rikkauteen sekä rankkojen aiheiden huumorintajuiseen käsittelyyn:  

Hän itse sanoi usein, että hän ”halusi tuoda ilmi jopa lastenkirjojensa sisällä vaanivat kuolevaisuuden ja todellisuuden epämiellyttävät realiteetit, ettei ihminen ole lopulta turvassa edes hölynpölyisen fantasiamaailman kätköissä kuin jossain villapeitteen uumenissa […] että lapsia ei pitäisi harhauttaa siihen uskomukseen, että tulevaisuus olisi helppoa”. (s. 5.) 

Lastenkirjallisuus, äitini ajatteli, oli yleisesti liian alentuvaa, sillä lapsuus oli hänen mielestään kroonista väärässäolemista, ja hän halusi kirjoittaa niin, että hänen kirjansa eivät tarjoaisi tyhjiä lupauksia vaan realistisen kuvan, vastoinkäymiset, ”indeterminismin painajaisen”, tulevaisuuden vääjäämättömät pettymykset ja sen että ”sinä et ole erityinen, sinä et ole tärkeämpi kuin kukaan muu: opettele häpeämään, sitä paitsi sinä kuolet” ja niin edelleen. (s. 5–6.) 

Oheiset sitaatit tiivistävät myös nykylastenkirjallisuuteen liitettyä ongelmaa: kirjallisuuden osa-alueista lasten- ja nuortenkirjat ovat ainoita, jotka määrittelevät kohderyhmänsä. Lisäksi aikuiset uskovat tietävänsä, mikä on parasta lapsille, ja samalla he pyrkivät suojelemaan lasta tietyiltä, heille itselleen kiusallisilta aiheilta. Iltapäivälehdistöön lastenkirjallisuus yltää Suomessa useimmin skandaalinkäryisten uutisten kautta, kun pienten lasten vanhemmat lukevat lastenkirjallisuutta kylmiltään ja unohtavat suhteuttaa teoksen arvomaailmaa vaikkapa sen alkuperäiseen julkaisuajankohtaan.  

Aikuiset uskovat tietävänsä, mikä on parasta lapsille, ja samalla he pyrkivät suojelemaan lasta tietyiltä, heille itselleen kiusallisilta aiheilta.

Miki Liukkosen tavassa leikitellä lastenkirjallisuuden kliseillä ja konventioilla on yhtäläisyyksiä Jaakko Yli-Juonikkaan Neljä ratsastajaa -sarjan kanssa (neljä ensimmäistä osaa Siltala 2018–2021, viimeinen osa omakustanne 2022). Esimerkiksi sarjan toisessa osassa, kääntökirjassa Tahdon murskatappio, Yli-Juonikas parodioi ja analysoi sarkastisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden ikonista alalajia – hevoskirjoja – sekä ottaa nasevasti kantaa aikuisten huoleen lasten- ja nuorten vähentyneestä lukemisesta.  

Liukkosen teoksen lukijaa vakuutetaan jopa siteeraamalla Helsingin Sanomien kirjallisuuskritiikko Jukka Petäjää, jonka väitetään luonnehtineen Classicia laatusanoilla ”Omaperäisin ääni suomalaisessa lastenkirjallisuudessa”. Silvia Classicin elämäntyö on hänen poikansa näkemyksen mukaan perusteltua nostaa samalle tasolle itsensä Kirsi Kunnaksen lastenkirjatuotannon kanssa.  

Lastenkirjallisuuteen ja -lyriikkaan orientoitunut lukija löytääkin teoksesta lukuisia silmäniskuja Kirsi Kunnaksen suuntaan. Teoksen toisen keskushenkilön nimi, Ville-Valle, lienee eräänlainen hommage Kunnaksen lastenrunolle ”Ville ja Valle”. Alexandra Salmelan Puun tavoin Liukkosenkin teoksen kerronnassa vuorottelevat suorasanainen ja riimitetty, usein tietoisen kömpelönä runona tai säeromaanin tapaan etenevä juonenkuljetus. Todennäköisesti Liukkonen on myös aivan tietoisesti jäljitellyt Kunnaksen Tiitiäisen satupuun (WSOY 1956) lastenrunoista tuttua rytmillistä poljentoa. Hyvä esimerkki löytyy aivan tarinan alusta:  

Tässäpä teille juttu

ei sellainen juttu-tuttu

jonka joku tuttu on teille

jutellen, maatessaan tututellut –

sillä ainahan ne, juttelijat,

jutellessaan maata juputtavat

ja juputtavat ja juputtavat

aamusta iltaan ja talvesta kesään

vaikkei ketään

kuulemassa olisi

ellei sitten huolestunut poliisi

olisi kuuntelemassa juttelijan juttua (kuten nyt)

ei niin tuttua,

ja jonka kerromme nyt tässä, poliisin läsnä

ollessa

(s. 11.) 

Kunnaksen elämäkerrallisiin yksityiskohtiin paneutunut lukija näkee yhtäläisyyttä jopa Silvia Classicin keskeneräisten käsikirjoitusten pahvisessa työskentelylaatikossa. Monissa haastatteluissaan Kirsi Kunnas on viitannut ”pehkulaatikkoon”, jota hän kävi säännöllisesti läpi uusia kirjahankkeita suunnitellessaan.  

 

 

Äännemaalailua ja visuaalista kokeellisuutta  

Salmelan ja Liukkosen kirjoissa on silmiinpistävän paljon onomatopoeettisia eli ääntä jäljitteleviä, erityisesti kuuloaistin varaan rakennettuja tai muutoin äärimmäisen yksityiskohtaisia ilmauksia. Ensikohtaaminen kotkotin kanssa kuvataan tähän tapaan:  

Se oli suunnilleen jalkapallon kokoinen, ainoastaan pehmeämpi, sellainen, joka oli jokaisella pompahduksella menettämässä kaunista pyöreää muotoaan. Lörts. Lörts. Ikään kuin se olisi lörtsähtämäisillään. Silti se ei ollut sileä ja nihkeä niin kuin meduusa, pikemminkin se näytti levän peittämältä, vaikka autiomaa ei tiennyt merestä mitään. (s. 17). 

Salmela varioi tällaista lastenkirjallisuudelle tyypillistä kuvauksen yksityiskohtaisuutta myös kohtauksessa, jossa luetellaan Prinsessan taisteluvarusteiden arsenaalia: pienestä repusta löytyy led-nauha, räikkä, valomiekka, laastaripaketti, pari kourallista edellisvuotisia kastanjoita, viisi käpyä, neliapina ja triljoona muuta esinettä. Myöhemmin varusteluetteloa täydennetään juonen tihentymisen kannalta kaikkein olennaisimmalla: liekinheittimellä.  

Sekä Salmelan että Liukkosen kirjoissa alleviivataan lastenkirjallisuudelle tyypillisin typografisin tehostein käännekohtaa, jossa seikkailun sankarit menettävät ratkaisevalla hetkellä tilanteen hallinnan.

Keskenään satunnaisten esineiden luettelo kääntyy absurdiksi Manttelimenninkäisten ja Prinsessan kohtaamisessa:  

Ne puristelivat hänen lämmintä kättään jääkylmissä sormissaan, ja esittäytyivät ylpeästi kaikkine titteleineen ja arvonimineen. Siinä oli maailman kaikkien vastuiden kantajia, ultrahyperkapitaalisuusyrittäjiä ja suursuosionsijoittajia, luonnonvoimainvaltiaita, avaruudellisia vaikuttajia ja universuminliikuttajia, jokunen hönöräärikonsuli, arkkitohtori ja suurpääomaitsevaltias. Kaikki olivat ylimpiä, toimituksellisempia, bisnisimpiä ja superspesiaalimpia aatelispomoja jotka johtivat ihan kaikkea, ja yhdeksäs oli muka kaiken kuningas! Naurettavaa – ja mahdotonta. Prinsessa itse oli Prinsessa, jolla on kaikki. (s. 121.)  

Sekä Salmelan että Liukkosen kirjoissa alleviivataan lastenkirjallisuudelle tyypillisin typografisin tehostein käännekohtaa, jossa seikkailun sankarit menettävät ratkaisevalla hetkellä tilanteen hallinnan. Puussa sivulla 136 havainnollistetaan prinsessan totaalista romahdusta, jossa hänen ajatuksensa hajoavat myös typografisella tasolla: pitkässä kappaleessa on suomen kielen lomassa lukuisia erikielisiä sanoja tai ilmaisuja, joiden merkitystä lukijan on mahdotonta selvittää.  

Ville-Vallen unetonta yötä kuvaavan jakson teksti on painettu valkoisella mustalle taustalle ja Blöeglöekin nostattama myrsky ja musta manapilvi puun tummenevassa pilvilatvuksessa konkretisoidaan sysimustalla tekstittömällä aukeamalla (s. 68–69). Kerronnallinen kokeellisuus viedään äärimmilleen Puun 24. luvussa, jossa Prinsessan ja Blöeglöekin maanpäälliset ja -aliset näkökulma kulkevat aukeaman ylä- ja alaosissa, kunnes ne sananmukaisesti törmäävät toisiinsa. 

 

Mielentyyneyttä lastenkirjoista? 

Aikana, jolloin varsinaisten lastenkirjojen kerronnallinen ja visuaalinen kokeellisuus on Suomessa lähes minimissään, on erityisen kiinnostavaa, että aikuistenkirjailijat haluavat leikitellä lastenkirjallisuuden mahdollisuuksilla teoksissaan.  

Aikuiset suhtautuvat usein oman lapsuutensa kirjoihin nostalgisesti, mutta uudessa lastenkirjallisuuden muotokieltä suosivassa ilmiössä kyse lienee pikemminkin siitä, että monet lastenkirjoista tutut keinot ja kliseet koetaan käyttökelpoisina ja kerrontaa rikastuttavina myös aikuistenkirjoissa. 

Michelle Ann Abate selittää aikuisille suunnattujen lastenkirjojen nykyistä invaasiota osittain J. K. Rowlingin Harry Potter– ja Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjojen suosiolla myös aikuisten keskuudessa. Samaan aikaan aiemmin eksakteina pidetyt lapsuuden ja aikuisuuden ikäkaudet ovat hämärtyneet, limittyneet ja liudentuneet. Maailmanpolitiikan kriisit sekä entistä suorituskeskeisempi, paineistettu elämäntyyli on myös ahdistanut nuoria aikuisia, jotka ovat löytäneet mielentyyneyttä ja rentoutumista vaikkapa legoista, värityskirjoista… ja aikuisille suunnatuista lastenkirjoista. 

 

Kuvat: Martina Matlovičová ja Ville Ranta

 

Michelle Ann Abate: No Kids Allowed! Children´s Literature for Adults. Johns Hopkins University Press 2020.

Silvia Classic: Johnny Mitten ja Ville-Valle rotkon reunalla. Kuvitus Ville Ranta. WSOY 2023.

Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet. WSOY 2023.

Alexandra Salmela: Puu. Kuvitus Martina Matlovičová. Teos 2023.

Alexandra Salmela, sähköpostiviesti Päivi Heikkilä-Halttuselle 31.1.2024 

Päivi Heikkilä-Halttunen on lasten- ja nuortenkirjakriitikko ja tutkija Tampereelta.