Koulujen kirjallisuuden opetus on vaihdellut vuosikymmenien kuluessa. Nuorten lukemisen edistäminen vaatii myös tutkimuksen tukea.

Muistelen aikoja, jolloin olin siirtymässä nuortenkirjallisuuden lukemisesta vähitellen kohti aikuisten maailmoja. Aloin törmätä suoranaiseen lukemisen kriisiin, kun käsiteltäväksi tuli lukiovuosina sellaisia teoksia kuten Kuningas Oidipus, Helmi tai Ryysyrannan Jooseppi. Näitä tekstejä en pystynyt lukemaan samalla otteella kuin aiempia. Miten tällaisia teoksia oikein luetaan? Miten lukemisen tapa muuttuu, kun teosten muodot ja sisällöt muuttuvat lukijan silmissä aiempaa haastavammiksi?

Näytelmän merkitystä ei riittänyt selittämään se, että se yhdistettiin psykoanalyyttiseen teoriaan. Vaikka tuntui kiehtovalta lukea helmenkalastuksesta, erilaiset romaania määrittelevät valta-asetelmat jäivät ymmärtämättä. En kyennyt samastumaan henkilöiden elämään, vaikka jotain tiesinkin suomalaisesta menneiden aikojen köyhyydestä. Tunsin ehkä surua ja vähän inhoa, kun minulle vähä vähältä valkeni Ryysyrannan perheen elämä lutikkapirtteineen. Ajan myötä kuitenkin huomasin, että lukukokemus jäi mieleeni. Teksti oli jättänyt jäljen.

Koulun tehtävä on kasvattaa oppilaat jäsentämään, ymmärtämään ja käyttämään tekstuaalisia maailmoja.

Polku nuortenkirjallisuudesta niin kutsuttuun aikuisten kirjallisuuden ja klassikoiden maailmaan voi olla kuoppainen. Lukija kaipaa lukuohjeita, opastusta, tietoa teoksien asiayhteyksistä. Tämänkaltaisen opastuksen antaminen on koulun tehtävä. Opettajien käytössä olevat tuntimäärät ovat kuitenkin liian vähäiset ja niiden kuluessa pitäisi oppilaat tutustuttaa paitsi kirjallisuuden perinteeseen myös nykykirjallisuuden ilmiöihin. Lisänä tulevat havainnot oppilaiden vähenevästä kiinnostuksesta kaunokirjallisuuden lukemiseen.

Koulun tehtävä on kasvattaa oppilaat jäsentämään, ymmärtämään ja käyttämään tekstuaalisia maailmoja, ja tämän harjoittelemisessa kaunokirjallisuus on edelleen korvaamaton lähde.

Kaunokirjalliset tekstit ovat monimuotoisia. Oikeastaan pitäisi puhua kaunokirjallisuuksista, sillä niin erilaisia lajeja, muotoja, tasoja ja sisältöjä kirjoista ja erilaisista tekstimaailmoista löytyy. Helposti avautuvien laululyriikoiden tai runojen ääreltä voi edetä kohti kompleksisempia kielikuvia tai monitulkintaisempia tyylejä; huumorikirjoista tai juonivetoisista lukuromaaneista voi kulkea kohti syvempiä elämänaiheita tai aika-paikkasuhteilta vaihtelevia, rakenteellisesti haastavia tekstejä. Lukemisen tapakin voi vaihdella teoksesta toiseen. Kaunokirjallisuuden kohtaaminen ei useinkaan ole helppoa, vaan lukemista on opiskeltava ja sitä on opetettava kuten mitä tahansa kouluainetta.

Kouluissa toteutettava kirjallisuuden opetus on vaihdellut vuosikymmenien kuluessa. Kotimaisen kirjallisuuspedagogiikan alussa, 1800-lopulta alkaen, Kalevalaa ja antiikin klassikoita opiskeltiin usein kuukausikaupalla, ja oppilaat pänttäsivät sisältöä niin, että osasivat ylioppilaskokeessa kirjoittaa aineen esimerkiksi aiheesta ”Vergiliuksen kuvaus Troijan hävityksestä” (1893) tai hieman myöhemmin ”Miniän asema Kalevalan kuvaamana” (1932).

Yhdessä kansallisen opetussuunnitelman kanssa ylioppilaskoe muodostaa sen kehyksen, jonka sisällä opetusta kehitetään.  1900-luvun aikana opetuksen keskiöön ovat tulleet tekstilähtöisen ja analyyttisen lukutavan peruspilarit eli kirjallisuusanalyysin käsitteet: on hyvä tietää ja osata käyttää sellaisia käsitteitä kuten juoni, kertoja, näkökulma, henkilöhahmo, aika, paikka, rakenne, aihe tai teema, jotta analyysin ja tulkinnan rakentaminen keskustellen tai kirjoittamalla on ymmärrettävää.

Koulut ovat viime vuosina ryhtyneet panostamaan entistäkin tarmokkaammin lukemiseen. Lukutunnit, -siestat, -viikot ja monet muut keinot on otettu käyttöön, jotta lukuharrastus ei täysin lopahtaisi. Ilahduttavaa on, että myös muut kouluaineet kuin äidinkieli ja kirjallisuus ovat löytäneet kaunokirjallisuuden merkityksen oppimisen lähteenä. Biologian ja maantiedon tunnilla voitaisiin Teemestarin kirjan pohjalta keskustella teoksessa kuvatunlaisen ekokatastrofin mahdollisuuksista ja sen vaikutuksista, historian tunnilla tarkastella sarjakuvaromaani Kannaksen avulla, mitä sota merkitsee evakon tai pakolaisen näkökulmasta, tai uskonnon/elämänkatsomustiedon tunnilla pohtia uskontojen sekä eri etnisten ryhmien ja kulttuurien merkitystä ihmiskohtaloille Leijapoika-romaanissa.

Paitsi opiskelijoille myös opettajille olisi annettava tukea ja apua kaunokirjallisuuden kohtaamiseen ja käyttöön opetuksessa. Toivon, että on olemassa tai kehitteillä tehtäväpankki, johon eri aineiden opettajat keräävät esimerkkejä kaunokirjallisuuden käytöstä omassa opetuksessaan.

Kirjallisuuden klassikon tunnistaa usein siitä, että teoksen avulla voi pohtia ihmistä itseään.

Ylioppilaskokeeseen tähtäävässä lukiossa on jatkuvasti pohdittava, millaista lukemista opiskelijoille tulisi opettaa. Yhtäältä on mietittävä, mitä loppukokeessa vaaditaan, ja toisaalta, miten kohentaa ylipäätään kaikkien opiskelijoiden lukemisen tasoa. Viime aikoina on korostettu kriittisen lukemisen merkitystä. Valeuutiset ja netin feikkitiedot ovat nostaneet esille myös lähdekritiikin tärkeyden opetuksessa.

Lukemisen edistäminen vaatii myös tutkimuksen tukea. Turun yliopiston tutkijaryhmä on ottanut tehtäväkseen tarkastella, millaisia muotoja kaunokirjallisuuden lukeminen lukiossa saa. Yritämme pureutua juuri siihen kohtaan, jossa lukemistoon tulevat aiheiltaan ja rakentumistavaltaan yläkoulua vaativammat teokset, lukiossa luettava kirjallisuus.

Hiljattain tehdyssä runsaan vuoden mittaisessa kartoituksessa erään pääkaupunkiseudun kirjaston lainatuimmat kaunokirjat 15–19-vuotiaiden osalta olivat lähes kaikki, yhdeksän kymmenestä, uutta angloamerikkalaista nuortenkirjallisuutta, John Greeneä, Estelle Maskamea, Zoe Suggia. Tuo yksi oli kotimainen, Aleksi Delikourasin Nörtti-sarjan kirja. Nämä kirjat eivät todennäköisesti olleet lainattu pakosta koulua varten, vaan nuorten vapaa-ajan lukemistoksi. Sisällöllisesti näissä teoksissa sairastetaan, rakastutaan, pelataan, käydään koulua eli käsitellään asioita, jotka ovat nuoren elämässä ajankohtaisia, houkuttelevia tai pelottavia.

Harva nuori tarttuu vapaaehtoisesti kaikkein kompleksisimpiin tai haastavampiin kaunokirjoihin. Siksi tarvitaan koulua, jossa pyritään kehittämään lukemisen prosesseja, tarkastelemaan erilaisia tyylejä ja sanomisen tapoja, jäsentämään kompleksisia tekstejä ja pohtimaan sanojen ja kokonaisten kirjallisten taideteosten merkityksiä. Kirjallisuuden klassikon tunnistaa usein siitä, että teoksen avulla voi pohtia ihmistä itseään, paitsi julkaisuajankohtana toimineena, ajatelleena ja tunteneena mutta myös ylihistoriallisena olentona. Big Brother ja Macbethit muistuttavat meitä vallankäytön vaaroista tai Werther, Edna Pontellier ja Madame Bovary ihmisen herkkyydestä ja yhteiskunnallisten ja kulttuuristen konventioiden aiheuttamista ahtaumista. Kun pääsee käsiksi tällaisten maailmojen käsittelyyn, on toivoa, että ymmärrämme paremmin myös itseämme ja toisiamme.

Aino Mäkikalli

Yliopistonlehtori, Yleinen kirjallisuustiede, Turun yliopisto, Koneen Säätiön rahoittaman ”Miten luemme? Kaunokirjallisuuden lukemisen muodot kirjallisuudenopetuksessa” -projektin vetäjä.