Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Eläköön se kieliero!

Tarja Roinila, 24.10.2019
Kersti Juva: Löytöretki suomeen 413 s., SKS 2019

Nalle Puh, Taru sormusten herrasta, Ruohometsän kansa. William Shakespeare, Laurence Sterne, Jane Austen, Charles Dickens, Oscar Wilde, Julian Barnes

Kersti Juvan lähes viisikymmenvuotinen suomentajanura on monipuolinen ja tasokas. Nimikkeitä on kertynyt lähes sata; seuraava on tiettävästi Jane Austenin Järki ja tunteet. Juvan käännökset ovat lapsuudesta saakka kuuluneet minun ja lukuisten suomalaisten elämään itsestään selvän tuntuisesti: muistan, miten oudolta tuntui kun minulle selvisi, että Nalle Puh on englanniksi Winnie-the-Pooh.

Löytöretki suomeen on Juvan tähänastisen elämäntyön hedelmä. Hän on valinnut suomennostensa laajasta tekstikorpuksesta neljäkymmentä teosta poimiakseen niistä esimerkkejä, jotka kuvastavat suomen kielen muoto- ja lauseopillisia erityispiirteitä. Raamit esimerkkien lukemiselle ja luokittelulle on antanut Auli Hakulisen ja kumppanien laatima Iso suomen kielioppi (SKS, 2004).

Olin luullut tuntevani suomen kielen jo aika hyvin, mutta yhtäkkiä katsoin sitä kuin uusin silmin.

Iso suomen kielioppi on deskriptiivinen esitys suomen kielestä, mikä tarkoittaa, ettei se ole sääntökokoelma eikä oikeakielisyysopas vaan kuvaus siitä, miten suomen puhujat (enimmäkseen kirjoittajat) tosiasiallisesti käyttävät kieltä.

Juva on ensin tutkinut ISK:sta, millä eri keinoilla suomi ilmaisee esimerkiksi tekijää (joka voi olla paljon muutakin kuin lauseen kieliopillinen subjekti). Sitten hän on omasta käännöskorpuksestaan järjestelmällisesti kartoittanut, mitä näistä keinoista on vaistonvaraisesti käyttänyt suomennoksissaan. ”[J]a kuinka ollakaan, sieltähän niitä löytyi juuri niissä merkityksissä, joita kieliopissa oli kuvattu”, Juva kirjoittaa. ”Oli aikamoinen elämys tajuta, mitä kaikkea olen tietämättäni tiennyt.

Aikamoinen elämys se on lukijallekin.

Englanti suomen peilinä                   

Onpas tämä tuhti, ajattelin, kun sain Juvan 400-sivuisen opuksen käteeni. Kirjan rakennetta tutkaillessani huomasin, että se koostuu pääosin esimerkeistä; Juvan kommentoivaa tekstiä on niiden lomassa melko vähän. Ehkä tämä on silmäily- ja selailukirja, ajattelin.

Sitten aloin lukea, ja viihdyin heti. (Verbi viihtyä on muuten supisuomalainen erikoisuus, jolle ei ole vastinetta ainakaan englannissa.) Ahmaisin kirjan kannesta kanteen. Lukuelämys oli riemastuttava. Olin luullut tuntevani suomen kielen jo aika hyvin, mutta yhtäkkiä katsoin sitä kuin uusin silmin. Moni orastava, vaistonvarainen tieto kiteytyi isoksi oivallukseksi – näin Juva kertoo itselleenkin aineiston äärellä käyneen.

Miten ihmeessä kielioppiesimerkkejä luetteloiva tiiliskivi voi olla näin koukuttava?

Kirjan perusidean hienouden ymmärtää kunnolla vasta lukiessaan. Jokaista kieliopin ilmiötä valaistaan lukuisilla käännösesimerkeillä, jotka ovat virkkeen parin mittaisia. Tarvittaessa Juva kertoo virkkeen sisällöllisen kontekstin tai valaisee esiteltävää kieliopin ilmiötä. Sitten tulee esimerkki: ensin alkutekstin virke, sen perään (toisinaan) raakakäännös ja sitten lopullinen suomennos. Tyypillisesti raakakäännös vielä noudattelee englannin esitysjärjestystä, joka lopullisessa suomennoksessa menee uuteen uskoon. Esimerkin lopussa kerrotaan, mistä teoksesta se on peräisin.

Enimmäkseen liikutaan siis kielen mikrotasolla. Esimerkit ovat lyhyitä ja niitä on runsaasti. Raakakäännöksen mukanaolo osassa esimerkeistä antaa lukijalle kurkistusikkunan kääntämisen prosessiin, jota Juva ei kuitenkaan varsinaisesti tematisoi. Tässä kirjassa englannin ja suomen rinnastaminen palvelee sitä, että suomen kielen ominaislaatu tulee nähtäville.

”Englanti voi vain unelmoida tällaisesta verbistä”, Juva toteaa hurmaavasti.

Aiheikseen Juva on valinnut virkkeen rakentamisen, sanajärjestyksen, ajan ilmaisemisen, modaalisuuden, toimijan sekä viittaussuhteet ja osoittamisen (deiksis).

Yksi suosikeistani on modaalisuus, jonka Juva määrittelee ”kielellisen ilmaisun alueeksi mahdollisen ja välttämättömän ääripäiden välillä”. (Iso hatunnosto kirjan mietitylle kielioppikäsitteiden yleistajuistamistyölle!)

Taidanpa lainata kohtaa, jossa käsitellään semanttisesti monitahoista verbiä joutaa:
It can wait. → Se joutaa odottamaan. (Alan Bennett)
Never a dull moment, really”, said Bigwig. → ”Emme ole joutaneet ikävystymään”, sanoi Isopää. (Richard Adams)
Well´, said the Dean, ´one must put work aside in the case of serious illness. → Kyllä työasiat joutavat jäämään, jos joku on vakavasti sairas. (Dorothy L. Sayers)
I wish Africa was dead! → Afrikka joutaa minun puolesta hiiteen! (Charles Dickens)

”Englanti voi vain unelmoida tällaisesta verbistä”, Juva toteaa hurmaavasti.

Merta edemmäs kalaan

Modaaliluvun alussa Juva luettelee 21 eri tapaa, joilla on tullut kääntäneeksi englannin yleisimmän modaaliverbin can: mahdollisesti, varmaan, kai, saa, on lupa, sopii, osaa, taitaa, pärjää, pystyy, kykenee, jaksaa, ehtii, kerkiää, joutaa, mahtuu, pääsee, kelpaa, riittää, saattaa ja malttaa. ”[S]urkeata on, jos suomentaja käyttää sanaa voida joka kerta, kun alkutekstissä on sana can”, hän kirjoittaa.

Tässä koko juju: englanti ja suomi toimivat ihan eri tavoilla, eikä englanninkielisen tekstin pinta tarjoa suoraa tietä suomenkieliseen ilmaisuun. Juvan teoksen äärellä kieliero valkenee lukijalle välähdyksenomaisesti ja konkreettisesti, esimerkki esimerkiltä. Oman äidinkielen ainutlaatuisuutta on vaikea tiedostaa ilman vertailua toiseen kieleen.

Mutta kieliä ei voi vertailla tyhjiössä, jossa ei tapahdu elävää ilmaisemista. Ja elävää ilmaisua tapahtuu siellä, missä taitava suomentaja pistää peliin äidinkielensä koko repertuaarin.

Näin Juva on tehnyt, ja nyt hän katsoo, mitä oikein tuli tehtyä. Hän katsoo sitä nimenomaan lauseen rakentamisen tasolla; esimerkiksi tyyliin ja rekisteriin liittyvät kysymykset on jätetty kirjan ulkopuolelle.

Kuten totesin, suurin osa tekstistä koostuu esimerkeistä, jotka Juva on poiminut suomennoksistaan ja jäsennellyt toimivaksi kokonaisuudeksi. Juva toki avaa esimerkkiensä ideaa, mutta painopiste on näyttämisessä, ei selittämisessä.

Juva saattaa pudotella isojakin pointteja kuin ohimennen, vihjauksenomaisesti. Hänen nasevien tokaisujensa äärellä mietin toisinaan, että tekijän kommentoivaa ääntä olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Toisaalta se, ettei kaikkea pureskella valmiiksi, antaa lukijalle löytämisen tilaa, se inspiroi omaan ajatteluun ja assosiointiin.

Alkutekstin pinnasta ei kulje suoraa tietä käännökseen, vaan kääntäminen on aitoa äidinkielistä kirjoittamista.

Kokoavia huomioitakin kirjasta löytyy, ja nekin saavat voimansa vakuuttavasta aineistosta. Minua säväyttivät esimerkiksi suomen relatiivilauseen tehtäväkenttää, huomiopiirin kolmiulotteisuutta (tässätuollasiellä) ja paikallissijoja koskevat havainnot. Ajatelkaapa tätä: ”Henkilö on paikka, jossa jotakin tapahtuu.”

Pronominiluvun lopussa Juva puolestaan toteaa: ”Tätä kirjoittaessani en ole voinut kuin ihmetellä, miten näppärillä ja erilaisilla keinoilla kielessämme voi henkilöön viitata. Kaikki alkutekstin sävyt saadaan mukaan, kun lähdetään ensimmäistä mieleen tulevaa sanaa edemmäksi kalaan.

Näihin riveihin kiteytyy paljon siitä, mitä kirja tulee näyttäneeksi kääntämisestä. Ensinnäkin: kääntäminen paljastaa oman äidinkielen hienoudet. Toiseksi: kun asiat ilmaistaan suomelle ominaisella tavalla, ei ole kyse siitä, että jotenkin erkaannuttaisiin alkutekstistä, pikemminkin päinvastoin: juuri se tekee alkutekstille oikeutta. Ja kolmanneksi: alkutekstin pinnasta ei kulje suoraa tietä käännökseen, vaan kääntäminen on aitoa äidinkielistä kirjoittamista.

On vain oltava kunnianhimoinen, maltettava olla tyytymättä ensimmäiseksi mieleen tulevaan ratkaisuun. ”Aloitteleva kääntäjä tuijottaa yksittäisten sanojen merkityksiä, kokenut suomentaja pohtii virkkeen sisällöllisiä suhteita kokonaismerkityksen kannalta”, Juva kirjoittaa.

Kaikki tämä on kääntämisen peruskauraa: yksinkertaista, mutta ei ehkä sittenkään itsestään selvää. Emme välttämättä huomaa, kuinka karkeaa käsitettä käytämme, kun puhumme vastineesta. Tai emme muista, että sanasanainen käännös ei vielä ole käännös.

Juvan lähtökohta tuntuu omaperäiseltä, vaikka se on niin yksinkertainen: katsotaan suomennoksista, millainen kieli meillä onkaan.

Sääolosuhteet ja keli

Laajoja käännöskorpuksien tarkastelua harrastetaan myös kääntämisentutkimuksen piirissä. Niin sanotussa korpustutkimuksessa käsitellään monenlaisista teksteistä koostuvia valtavia aineistoja, massadataa, josta tilastollisesti seulotaan kulloinkin tutkittavien elementtien esiintyvyyttä.

Vertailussa ovat usein yhtäältä käännetyt ja toisaalta alun perin suomeksi kirjoitetut tekstit ja tutkimushypoteesina se, että ns. käännössuomi ja ns. supisuomi eroavat toisistaan kieliopillisesti tai sanastollisesti.

Rankasti karkeistaen: yleensä käännössuomi eroaa supisuomesta siten, että kielen uniikkiaines eli ilmaisutavat jotka ovat ”kielemme ominta omaa”, kuten Juva asian ilmaisee, ovat käännöksissä aliedustettuina. Toisin sanoen käännösten kieli on köyhempää.

Olen nimennyt tämän ”keli-ilmiöksi”: kun tieliikenneaiheisessa vieraskielisessä tekstissä lukee weather conditions tai Witterungsverhältnisse, sen saattaa nopeasti kääntää sääolosuhteiksi, ennen kuin ytimekäs keli-vaihtoehto tulee edes mieleen. Kun keli-ilmiö iskee, suomen parhaat keinot jäävät käyttämättä. Pahimmillaan teksti ei lainkaan kulje suomeksi vaan ”maistuu käännökseltä”, se ei tunnu kasvavan suomen omasta maaperästä vaan jää välitilaan, kummalliselle ei-kenenkään maalle.

Löytöretki suomeen täyttää lausumattoman toiveeni!

Sellaisiin käännöksiin olemme kaikki varmasti törmänneet. Suomentajana minulle tulee korpustutkimusten äärellä helposti hiukan hankala olo. Minusta tuntuu, että kääntämisen olemus jää tavoittamatta, kun kaikentasoiset käännökset heitetään samaan laariin ja aineistosta tehdään yleisiä johtopäätöksiä käännösten kielestä.

Vaikka ymmärrän, että kyse on deskriptiivisestä tutkimuksesta, joka ei pyri arvottamaan mitään, en osaa olla ajattelematta: tutkikaa hyviä käännöksiä! tutkikaa erinomaisia käännöksiä! niistä näkee jotain ihan muuta!

Ehkä on tarpeen tähdentää, ettei Löytöretki suomeen ole tiedettä eikä yritäkään olla. En halua rinnastaa sitä korpustutkimukseen vaan sanoa: se täyttää lausumattoman toiveeni! Tässä on nyt ”jotain ihan muuta”. Hyvät suomennokset tuovat näkyviin, miten ehtymättömän rikas on meidän kielemme. Ja tuovat näkyviin jotain siitä, mistä kääntämisessä on oikeasti kyse.

Toivoa on

Tämän hetken kielipoliittinen ilmasto suorastaan huutaa Juvan kirjan kaltaista puheenvuoroa. Suomen ainutlaatuisuutta ylistäessään Löytöretki suomeen puhuu vahvasti kielellisen monimuotoisuuden puolesta. Ja englanti, Juvan tuotannon alkukieli, on tuon monimuotoisuuden suurin vaarantaja.

Me menetämme paljon, jos tyydymme puolivillaiseen kielenkäyttöön.

Englanti ympäröi meitä joka puolelta. Se on tieteen kieli ja viihteen kieli ja bisneksen kieli. Se valtaa julkista tilaa ja yksityistä tilaa. Se pesee meidän aivomme ja tuhoaa herkkyytemme, jos emme herää tajuamaan oman kielemme – ja ylipäätään kielten eroavaisuuksien – kallisarvoisuutta.

Englannin ylivalta typistää ajatteluamme siitä, mitä kansainvälisyys ja vieraan kohtaaminen tarkoittavat. Osin siksi, että se usein on yksinkertaistettua kökköenglantia. Ja osin myös siksi, että ihan oikean ja hienon englannin rakenteet alkavat tuntua luontevilta päältä katsoen suomenkielisissä viesteissä, jotka on hätäisesti ”käännetty” ja laitettu julki, ennen kuin suomelle ominaiset ilmaisutavat ovat löytäneet tiensä käännökseen.

Käännöksillä on tärkeä tehtävä kielitajun vaalijoina, kuten Juva toteaa. Hänen kirjansa näyttää hyvin havainnollisesti, että englanti ei kelpaa suomen malliksi. Me menetämme paljon, jos tyydymme puolivillaiseen kielenkäyttöön.

Se, että Juvan teoksen ensimmäinen painos vietiin käsistä suurin piirtein ilmestymispäivänä, on loistava uutinen ja toivon merkki: kyllä suomalaiset välittävät omasta kielestään!

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto