Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjaimetkin ovat kuvia

Tiina Pystynen, kirjailija, 22.9.2005

Kuvassa on perinteisesti nähty maagista voimaa. Totta onkin, että lukija pystyy helpommin kontrolloimaan tekstiä kuin kuvaa, jolta on paljon vaikeampi suojautua. Kun kirjan aukaisee, kuva hyökkää silmille halusit tai et. Lukemisesta sen sijaan voi kieltäytyä, jos teksti ei miellytä.

Kirjallinen kenttä pelkää, paheksuu ja väheksyy kuvaa. Kirjat, kirjallisuus ja teksti (eliittikulttuuri) asetetaan vieläkin vastakkain kuvan, sarjakuvan, television (massakulttuurin) kanssa. Meidän pelätään hukkuvan visuaalisten ärsykkeiden tulvaan.

Sanan ja kuvan väliset suhteet, erot ja yhtäläisyydet ovat kuitenkin paljon syvällisempiä ja kiinnostavampia kuin päältä katsoen luulisi. Ulkomaista tutkimusta kuvan ja tekstin suhteista alkaa olla paljonkin, ja tänä keväänä julkaistiin myös alan ensimmäinen suomenkielinen perusteos, Kai Mikkosen Kuva ja sana. Kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonotekstissä (Gaudeamus 2005).

Altti Kuusamo on todennut, että nykykulttuurissa kuva ja teksti liittyvät toisiinsa aiempaa kiinteämmin. Hänen mielestään kuva ja teksti toimivat yhä useammin rinta rinnan eikä kuvan ylivallasta siten voi edes puhua.

Tutkija W. J. T. Mitchell on kiinnittänyt huomiota myös tekstin kuvankaltaisuuteen. Teksti sulautuu visuaalisuuteen samalla hetkellä, kun se kirjoitetaan. Kirjaimetkin ovat kuvia! Ja kun kuvaa ja tekstiä yhdistetään, syntyy kokonaan uusi kieli, toisenlainen tapa kertoa tarinaa. Lasten kuvakirjoissa tällainen kuvakirjakerronta on kehittynyt omaksi kirjallisuudenlajikseen, joka on toiminut kokeilujen kenttänä ja edelläkävijänä mielenkiintoisella raja-alueella. Se on jäänyt tarpeettoman vähälle huomiolle – kenties juuri siksi, että kyseessä on lapsille suunnattu taidemuoto.

Kuvan ja tekstin liitossa

Väinö Kirstinä kertoo esseekokoelmassaan Kirjarovioiden valot (Tammi 1977) ns. näkyvien runojen traditiosta, antiikin siipien, kirveen tai munan muotoon kirjoitetuista kuvarunoista, François Rabelais’n kokeiluista 1500-luvulla, barokin säegeometriasta ja Ruotsissa 50-luvulla jalansijaa saaneesta konkreettisen runon koulukunnasta, josta Suomessa ei kuitenkaan innostuttu.

Silti Suomessakin on ollut ja on edelleen jo melkoinen määrä kuvan ja tekstin liitosta kiinnostuneita tekijöitä. Aaro Hellaakoskella oli typografisia runoja. Carl-Gustaf Lilius ja Arto Kytöhonka kokeilivat omaperäisiä kuvan ja tekstin yhdistämisen tekniikoita. Teoksiaan kuvittavista nykykirjailijoista tulevat mieleen Leena Krohn, Rosa Liksom, Aulikki Oksanen, Mirkka Rekola ja Anni Sumari. Runoilija J. K. Ihalainen sekoittaa teoksissaan villisti kuvaa ja tekstiä, ja Cia Kiiskinen tuntuu sukkuloivan sekä kuvataiteen että kirjallisuuden puolella. Nykyrunoilijoista typografisia runoja ovat julkaisseet muun muassa Kari Aronpuro, Rakel Liehu ja Lauri Otonkoski.

Kuvan ja tekstin yhdistämisen pitkästä perinteestä huolimatta törmää yhä vieläkin kirjallisen kentän ennakkoluuloihin. Suvi Ahola totesi taannoin WSOY:n henkilökunnan lehdessä, että hänelle paras tilanne on, jos hän saa arvosteltavaksi kannettoman blokin, jossa edes kansikuva ei pääse häiritsemään keskittymistä tekstiin. Totta onkin, että joskus huonosti suunniteltu kansi voi johtaa pahasti harhaan, jopa pilata kirjan. Perinteisesti kirja on kyllä aina ollut kaunis kokonaisuus.

Vanhat käsin kopioidut kirjat olivat kallisarvoisia taide-esineitä, joissa kuvitus, koristelu ja typografia, kauniisti käsin kirjoitettu teksti, muodostivat kokonaisuuden. Kirja oli taideteos, jossa tekstin sisältö ja ulkoasu toimivat yhdessä. Tekstin lisäksi kirja kertoi tarinaansa myös ulkoasullaan.

Ja niinhän se on parhaimmillaan tänäkin päivänä, siitä vain ei puhuta. Suomen kirjataiteen komitea valitsee vuosittain kauneimmat kirjat kiinnittääkseen lukijoiden huomiota myös kirjasuunnitteluun, mutta tiedotusvälineitä palkinto tuskin kiinnostaa. Jostakin syystä kirja taideteoksena, kauniina esineenä on kriitikoilta unohtunut. Ei siis ihme, ettei suuri yleisö taida edes tietää, että Suomessa on sellainenkin ammattikunta kuin kirjamuotoilijat.

Helsingin Sanomien kulttuuriosastolta löysin sellaisenkin tyrmistyttävän kannanoton, jossa kulttuurikriitikko kehui saaneensa kerrankin koko rahan edestä, kun hän oli lukenut kirjaa, jossa tiivis teksti kulki sivun laidasta laitaan. Paperia ei ollut hänen mielestään tuhlattu isoihin marginaaleihin ja harvaan rivinväliin.

Eli ei ollut satsattu luettavuuteen, kauneuteen, kirjamuotoiluun! Kunhan oli lätkäisty teksti kansien väliin! Kirja ei ole koskaan ollut mikään pikaisesti monistettu läjä paperia. Kulttuurin perusta katoaa, jos me hylkäämme ammattitaitoisesti suunnitellun kirjan.

Markkinointi vaatii iloisia värejä

Kustantamoissa kirjan ulkoasuun puuttuu yleensä markkinointiosasto. Kirjan ulkoasun ei kuitenkaan pitäisi olla pelkkä mainostemppu vaan olennainen osa sisältöä. Merkitystä on sillä, millaiselle paperille kirja on painettu, millainen sidosasu on ja millainen on typografia eli miten teksti on sommiteltu.

Moni kirjagraafikko voi kertoa kauhutarinoita siitä, kuinka hänen pitkään miettimänsä ja tarkkaan harkittu, kokonaisuuteen sopiva kannen väritys saatetaan tuhota toteamalla: ”Tarvitaan iloisempia värejä!” Sen jälkeen kaikki kirjat ovatkin iloisen värisiä eikä mikään enää erotu joukosta.

Tutkija Maria Laukka teki mielenkiintoisen havainnon kootessaan Taideteollisuusmuseoon suomalaisen kirjankuvituksen 125-vuotisnäyttelyä. Martta Wendelinin hylättyjä kirjankansiehdotuksia tarkastellessaan hän kiinnitti huomiota siihen, että kustantamo oli usein valinnut vaihtoehdoista taiteellisesti sovinnaisimman. Olisikin hauska kerran nähdä näyttely, johon olisi koottu tämän päivän kirjamuotoilijoiden kaikkein villeimmät, hylätyt ehdotukset, joissa tärkein kriteeri ei olisi se, että kansi myy.

Amerikkalainen runouden tutkija Marjorie Perloff väitti Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 2003, että sähköisten medioiden kehittyminen johtaa siihen, että visuaalisella on yhä merkittävämpi rooli runoudessa. Jään jännityksellä odottamaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Nykytekniikallahan miltei mikä tahansa onkin mahdollista ja kuvittajien ja kirjagraafikoiden keskuudessa on monia, joita kiinnostaisi yhteistyö kirjailijoiden kanssa. Ammattitaitoa ja innostusta olisi, mutta työtilaisuuksia on vähän. Ehkä siksi, että kustantamot pelkäävät korkeita tuotantokustannuksia.

Kirjamuotoilun ymmärtäminen vaatii osaavia kriitikoita

Suomessa on tehty hienoa kirjamuotoilua. Käytössä on ollut kauniita paperilaatuja, kirjataide on saanut myös kokeilla ja leikkiä. Tästä päivästä leikki on kaukana, kun myös kustannusmaailmassa tuloksen tekemisestä on tullut entistä tärkeämpää. Kustannukset on saatava minimiin, ja helpoimmin tulosta saadaan säästämällä työvoimassa ja materiaaleissa. Yhä useammin suunnittelijoiden ideat tyrmätään, jos ne merkitsevät pieniäkin ylimääräisiä kustannuksia. Ilmapiiri kustantamoissa on käynyt päivä päivältä kiireisemmäksi. Yhä lyhyemmässä ajassa on tehtävä yhä suurempia määriä kirjoja. Kustannustoimittajien ja kirjagraafikoiden työmäärä on moninkertaistunut.

Täytyy toivoa, etteivät kirjamuotoilun ilottelun kaudet kuitenkaan ole kokonaan ohi. Tärkeintä olisi se, että kirjoja saisi edelleen tehdä huolellisesti. Ei sen välttämättä tarvitse edes olla kallista, kunhan ammattitaitoisesta suunnittelusta ja toimitustyöstä ei säästellä. Hyvällä kirjasuunnittelulla palvellaan sekä kirjailijaa että lukijaa. Kirjamuotoilu edesauttaa tekstin omaksumista ja tekee kirjasta nautittavan myös visuaalisesti. Mikään ei silloin häiritse lukukokemusta.

Jotta kaunis kirja ei katoaisi, pitää myös lukijoita opettaa vaatimaan laatua. Siksi kulttuurisivuille tarvittaisiinkin ammattitaitoisia kirjamuotoilun kriitikoita, jotta suomalainen kirjataide saisi viimeinkin ansaitsemansa huomion.