Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjallisuudesta ja teoriasta

Antti Hynönen, kirjallisuustieteen opiskelija, 19.4.2001

Hyvä niin, toki. Murheellista vain se, että liiemmälti uusia kalikoita ei keltään tuntunut löytyvän hiillosta kohentamaan. Kotimaisen kirjallisuuskeskustelun penseä fuuga kilpistyi nähdäkseni taas kahteen argumenttiin, jotka enemmän tai vähemmän varioituina tuntuvat kertautuvan aina aiheen noustessa esille.

Italialaiskirjailija Gianni Celati kertoo eräässä novellissaan kirjallisuudenopiskelijasta, joka ”yritti kauan päästä perille siitä, mitä kirjat oikein tarkoittavat ja mitä kirjoista ja kirjallisuudesta puhuvat professorit tarkoittavat”. Kaksi suurta, usein keskenään jännitteisinä nähtyä kysymystä, joita olisi ollut oiva tilaisuus pohtia pintaa syvemmältä Suomessakin, kun kirjallisuuden ja kirjallisuusteorian kiperää suhdetta lämmiteltiin alkukeväästä valtalehden palstoilla ja myöhemmin muuallakin.

Ensimmäinen argumentti liittyy lähinnä kirjallisuuskritiikkiin; tapaan lukea kirjallisuutta ja puhua siitä. Sen mukaan (oikealla) kirjallisuudella ei ole mitään tekemistä teorian kanssa. Ammentaessaan näkökulmia kirjallisuusteoriasta kriitikko on vaarassa tehdä arvosteluistaan ”teoria- eikä teoslähtöisiä” ja hukata sen, mistä väittää puhuvansa: kirjallisuuden. Elämästä loitonneen hiustenhalonnan ja salonkikahinoinnin sijaan on valittava ”kirjallisuuden puoli”.

Jälkimmäinen argumentti on vielä selvemmin preskriptiivinen ja koskee itseään kirjallisuutta, sitä millaista sen pitäisi olla. Lähtökohta on kärjistäen se, että teoreettinen pohdinta tärvelee kirjallisen luomistyön ja puisevoittaa kirjallisuuden. Pois nuori pääkaupunkilaisrunoilija luennoimasta ”vichyveden voimalla postmodernin subjektin suhteesta Ensimmäiseen, Toiseen ja Kolmanteen”; tilalle Eino Leino ja ”perusinhimillisyys”.

Kenties antoisampaa kuin lähteä erittelemään väitteiden vienoa keskinäistä ristiriitaa on kiinnittää huomio niiden implisiittiseen takaperoisuuteen. Taustalla aistii kummassakin tapauksessa ajatuksen, että kirjallisuus ja sen kritiikki joskus ovat olleet (tai jossakin maailman tai, vähintäänkin, Suomen kolkassa yhä ovat) toisenlaista ja terveempää.

Kultakausimyytin heikkous on lähinnä se, ettei se vastaa enempää kirjallisuushistoriallista menneisyyttä kuin olletikaan nykypäivää. Päinvastoin, kaunokirjallinen luominen on aina kulkenut yhteydessä aikansa intellektuaalisiin ja esteettisiin edesottamuksiin – ei vähiten silloin, kun se on kulkenut niitä vastaan. Side on kiistaton, ajattelipa sitten antiikin poetiikkoja, 1600-luvun ranskalaista klassismia, saksalaista romantiikkaa tai surrealismia. Puhdas pulmunen ei ole myöskään se ”realismi”, jota edelleen kuulee perättävän täyttämään ties mitä eheyttävää yhteiskunnallista tehtävää suuren suomalaisen työttömyysromaanin tai vastaavan muodossa. Historiallisen realismi-naturalismin isistä (siis liikkeen, jonka perillisiä ovat kotimaisten vuosisadanvaihteen realistien kautta tavallaan niin Linna kuin Salama, Turunen ja Tuuri) kenties vaikutusvaltaisin, Emile Zola, ei suoltanut ainoastaan sakean elämän kyllästämiä tiiliskiviromaaneja, vaan otti Auguste Comten positivistisen filosofian ja Hippolyte Tainen estetiikan tuntijana teoreettisilla kirjoituksillaan kiihkeästi osaa 1800-luvun jälkipuolen esteettisiin debatteihin, ei yksin kirjallisuuden vaan myös mm. maalaustaiteen alueella.

Enempää realismi kuin romantiikkakaan ei missään mielessä ollut – eikä ole – teoriasta vapaa suuntaus huolimatta siitä, että termit – toisin kuin vaikkapa dekonstruktio, sukupuoliero tai bricolage – ovatkin ajan oloon kotiutuneet myös taideteoreettisen diskurssin ulkopuolelle ja niiden aatehistorialliset viitekehykset ovat hämärtyneet. Kyse on pikemmin ”luonnollistumisen” asteesta: kun tietty teoreettinen lähtökohta tarkastella taidetta (tai tehdä sitä!) on tullut kyllin tutuksi, se lakkaa vaikuttamasta teoreettiselta ja näyttäytyy luonnollisena. Paraikaa on esimerkiksi ”luonnollista” sanoa, että kirja kumpuaa tekijänsä syvästä vieraantumiskokemuksesta tai maalaa uskottavan kuvan autioituvan maaseudun sosiaalisista ja taloudellisista ristiriidoista. Teoreetikon leiman taas saa otsaansa se kriitikko, joka erehtyy sivulauseessakaan puhumaan toiseudesta tai tekstuaalisuudesta.

Nykykirjallisuuden suhteen teorian karsastajat tuntuvat sitä paitsi hämmästyttävällä tavalla sulkevan silmänsä siltä tosiasialta, ettei ”teoria” kirjallisen avantgardea tarkasteltaessa suinkaan ole ulkopuolinen, tutkimuksen ja kritiikin muassaan tuoma kuokkavieras vaan, että itse teokset on alun alkaen kirjoitettu (myös) suhteessa siihen ajan kirjallisuusteoreettiseen keskusteluun, josta (myös) kirjailijat ovat perillä. Ei tarvitse viitata Calvinoon, Robbe-Grillet’hen tai Austeriin vakuuttuakseen asiasta: riittää kun vilkaisee kotimaisten nykykirjailijoiden curriculumeja ja toteaa, kuinka monella on takanaan kirjallisuuden yliopisto-opintoja.

Toinen, avartavampi keino on tietysti lukea heidän kirjojaan.

Ei voi välttyä ajatukselta, että ”teoreettisena” tai ”elitistisenä” torjutaan herkästi ylimalkaan kaikki sellainen, mikä kulloisellekin kirjoittajalle itselleen on vierasta ja juuri vieraudessaan uhkaavaksi koettua – oli kyse sitten kirjallisuudesta tai sen kritiikistä. Elitismi ja teoreettisuus ovat suhteellisia termejä, jotka kertovat yleensä enemmän käyttäjänsä omista taustaoletuksista kuin puheena olevasta taideteoksesta. Filosofi Tuomas Nevanlinna havainnollisti tätä hyvin taannoisessa Kirjojen A&Ö -ohjelmassa luonnehtiessaan huomattavan elitistiseksi kirjailijaksi Kalle Päätaloa. Perustelu: Nevanlinna löysi Päätalon teoksista kosolti aineksia, joita ei itse lukijana kyennyt ymmärtämään.

Joita ei kyennyt ymmärtämään. Niinpä. Eikä voi kuin hämmästellä, miksi juuri se on niin piinallista. Mistä muusta kirjallisuus syntyy kuin siitä, ettei ymmärrä? Ja että vähiten ymmärtää sen, mitä kirjallisuus on, mistä se puhuu tai voi puhua.

Juuri siitä kai sikiää kirjallisuuteen – ja kirjalliseen keskusteluun – uutuus, kuohkeus, moninaisuus? Siitä että on epävarmuutta, kysymyksiä, avoimuutta toiseudelle – ei yhtä, valmiiksi annettua tapaa tehdä kirjoja ja puhua niistä?

Tietää, ettei tiedä. Tuo Sokrateen mukaan filosofisesti otollisin tila on totta jossakin mielessä myös kirjallisuudessa. Mikä muu tekee suhteestamme kirjallisuuteen niin ainutlaatuisen kuin juuri se määrittymättömyys, joka samalla takaa sen, ettei Celatin tarinan kirjallisuudenopiskelija milloinkaan saa lopullista vastausta kysymyksiinsä?