Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kotimaisen draaman tragedia

Jussi Helminen, teatterinjohtaja, näytelmäkirjailijailija, 19.1.2006

Olen nähnyt kreikkalaisten valtavan satsauksen näytelmiensä vientiin mutta en kreikkalaisia näytelmiä maailmalla. Jos näytelmät ovat hyviä, niitä kysytään. Jos kysytään, niitä pitää kääntää. Näytelmiä myös voi kääntää, jotta niitä osattaisiin kysyä, mutta valinnan on oltava asiantuntevaa. Vaikka me suomalaiset pidämme mämmistä, emme satsaa sen vientitukeen.

Suomalaisissa teattereissa ohjelmisto rakentuu lokeroittain. Yhdessä lokerossa ovat musikaalit, lastennäytelmät ja kotimaiset sekä ulkomaiset klassikot. Uusilla eurooppalaisilla tai muun maailman näytelmillä on oma lokeronsa. Uudet kotimaiset näytelmät on myös lokeroitu. Mikäli kirjailija haluaa tekstinsä esitykseksi, hänen pitää kirjoittaa näytelmänsä uuden kotimaisen näytelmän lokeroon, ei uuden eurooppalaisen näytelmän lokeroon. Tästä syystä suomalaisella näytelmällä ei ole kysyntää maailmalla.

Uusia suomalaisia näytelmiä julkaistaan (esitetään) maamme teattereissa paljon, niin suurilla kuin pienilläkin näyttämöillä. Musikaaleja, komedioita, paikallishistoriaa, henkilöhistoriaa, aikalaisdraamaa, lastennäytelmää, hyvää ja ei niin hyvää, mutta näytelmäkirjailijoita meillä ei ole. Meidän teatterikirjoittajamme ajattelevat työtään vain suomalaisessa umpiossa. Jos he avaisivat ajatteluaan, heistä voisi tulla kirjailijoita.

Ilpo Tuomarila johtaa teatteria, Juha Siltanen ohjaa, kääntää, toimittaa, Pirkko Saisio on prosaisti, Juha Jokela tv-kirjoittaja-ohjaaja. Pasi Lampela ohjaa, Harri Virtanen opettaa, Mikael Baran on dramaturgi, Sirkku Peltola on ohjaaja. Inkeri Kilpinen, Arto Seppälä, Simo Ojanen ja Laura Ruohonen lienevät lähinnä näytelmäkirjailijan titteliä?

Onko niin, että näytelmäkirjailijan ammatti ei tyydytä? Eikö näytelmäkirjailija tunne itseään itsenäiseksi kirjailijaksi, taiteilijaksi, tekijäksi (auteur)? Eikö mainetta saa riittävästi olemalla vain näytelmäkirjailija?

Teatteri on riskien välttämö

Ongelma on kaksisuuntainen. Koska teatterinjohtajana suosin kotimaisia näytelmiä, minulle lähetetään tekstejä luettaviksi. Edellä mainitut tekijät eivät sitä kuitenkaan tee, vaan minun on tehtävä heille tilaus. Oletan heidän kaikkien kirjoittavan teatterille vain sillä edellytyksellä, että teksti myös tuotetaan. Näytelmiä kirjoitetaan vastaamaan kysyntää. Raha selittää asiaa.

Kun kirjailija on sisällä teatterissa, hän tuntee sen vaatimukset ja resurssit. Hän integroituu. Hän ajattelee teatterin kautta, kysynnän kautta. Teatterin mielestä kirjailija ansaitsee näin toimeentulonsa. Kysynnän kautta toimintaansa hahmottava kirjailija ei kuitenkaan ajattele itsenäisesti. Hän ei teatteria kyseenalaista eikä uudista.

Toisaalta uudenlaisia ilmaisukeinoja edellyttävä uusi teksti usein siirretään hylättyjen hyllylle, koska teatteriyleisön kysyntään integroitunut johtaja tai ohjaaja ei osaa lukea sitä ja sen mahdollisuuksia. Jos hän osaa, hän ei uskalla ottaa tuotantoriskiä.

Koska teatteri on useiden eri alojen taiteilijoiden yhteistyötä, se on myös moninkertainen epäonnistumisten pelkojen kumuloituma. Riskien välttämö. Eipä silti, teatteriemme johtajat ja ohjaajatkin elävät siinä harhassa, että meillä menee hyvin, kun myymme vuosittain yli kolme miljoonaa teatterilippua. Ulkomaiset opintomatkamme suuntautuvat Lontoon tai New Yorkin musikaaleihin ja farsseihin tai kuuluisiin uusiin draamoihin, mainstreamin äärelle. Jos kirjailijoiden lisäksi myös johtajat ja ohjaajat avaisivat ajatteluaan, tuloksena voisi olla teatteritaidetta.

Konservatiivista kunnallispolitiikkaa ja teatteritraditioita

Ongelmana on myös kuntien päättäjien kyvyttömyys ottaa riskejä henkilövalinnoissa. Lautakunnat kiinnittävät yhä useammin johtajiksi ja ohjaajiksi mukavia näyttelijöitä. Tällä tavoin teatterin sisäisestä ajattelusta vähenee teatteriteorian tuntemus, lukeneisuus ja hankaluus.

Kansallinen suuren volyymin teatteritraditiomme on pakosta hyvin säilövää, turvallista. Äiti vie lapset katsomaan esitystä, mihin hänen isoäitinsä hänet muinoin vei; se oli kiva. Kivempaa näyttelijän on suurelle yleisölle pelata kuin pienelle, sen tietää näyttelijäjohtaja jos kuka. Suomalaisen teatterin konservatiivisuuden yhtenä syynä ovat suuren yleisön vaatimukset ja odotukset. Muualla Euroopassa on pienyleisöjä määriksi saakka. Meillä määrä ei riitä tuotantoon. Yleisön koko pakottaa vastaamaan kysyntään perinteisellä teatterilla.

Kyse ei ole siitä, tuotetaanko eli tehdäänkö esityksiä kiinteissä, valtionosuutta saavissa ammattiteattereissa, lainsuojattomissa ryhmissä vai lukuisissa vapaissa tuotannoissa, harrastajateattereissa, lasten- tai kesäteattereissa vai eri tekijöiden yhteistöinä. Sama vaihtoehdottomuuden tila ulottuu kaikkialle.

Näen paljon esityksiä kotimaassa ja ulkomailla. Luen paljon uusia kotimaisia näytelmiä. Teatterinjohtajana hylkään oman teatterini tuotannosta huonot näytelmät ja hyvistä ne, joille en löydä ohjaajaa, työryhmää tai rahoitusta. Roolien määrä heijastuu näytelmän budjettiin. Liikkumavara ei ole kovin iso. Päätöksentekoon vaikuttaa sekin, jos kuvittelen yleisöni hylkivän liikaa minulle tarjottuja näytelmiä. Hyvät pyrin ohjaamaan muiden teattereiden päättäjille, jos en voi niitä itse käyttää. Kaikille näytelmätekstin lähettäjille yritän vastata säällisessä ajassa.

Jaksan odottaa tekstiä, joka ei kerro suurmiehestä tai -naisesta, joka ei täytä ”määrittelemätöntä teatterin uuden kotimaisen tilausta”, jossa on kirjailijan oma tarina, henkilöt, ääni, kieli ja näkemys ja josta kirjailija on niin ylpeä, ettei halua sitä itse ohjata. Odotan näytelmää, joka on
uniikki.

Huomenna se tulee!