Kriitikot sotajalalla moraalin puolesta

Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko ravisteli kriitikkokuntaa kolmekymmentä vuotta sitten. Esa Mäkijärvi kirjoittaa esseessään, mitä kriitikot voivat oppia sen vastaanotosta.

Yhdysvaltalainen kirjailija George Saunders esittää kirjoitusoppaassaan A Swim in a Pond in the Rain: In Which Four Russians Give a Master Class on Writing, Reading, and Life (2021), että kirjallisuuden pitäisi olla moraalista ja eettistä. Sen tulisi tavoitella hyvää, sillä tekeehän lukeminen sekä avarakatseisemmaksi että anteliaammaksi.

Kokeellisen kirjailijan maineessa olevan Saundersin ehkä vähän yllättäen ihailemat klassiset venäläiset novellit ovat koskettavia ja selkeitä. Ne muuttavat lukijaa opettamalla hänelle vastuuta sekä omassa elämässään että yhteiskunnassa.

Samoin esimerkiksi Leo Tolstoista (sana)taiteen oli yhdistettävä moraali, totuus ja kauneus yhdeksi saumattomaksi kokonaisuudeksi. Tolstoilainen hienostelu ei kuitenkaan kuulostanut oikealta enää massiivisten katastrofien merkitsemällä 1900-luvulla ja kuulostaa vielä vieraammalta tänään, koronan ja salaliittoteorioiden aikaan.

Fiktiossa moraalis-eettistä rakennelmaa on huojutettu pitkään. Viime vuosisadalla monet suuret romaanit pyrkivät shokeeraamaan. Esimerkkejä riittää, mutta eräitä sellaisia ovat Vladimir Nabokovin Lolita (1955, suom. Juhani Jaskari & Eila Pennanen, 1959), Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko (1991, American Psycho, suom. Erkki Jukarainen, 1993) ja Michel Houellebecqin Alkeishiukkasia (1998, Les particules élémentaires, suom. Ville Keynäs, 2000). Näissä hyperrealistisissa kertomuksissa näytetään, ettei maailma ollut välttämättä niin mukava paikka kuin jotkut kuvittelivat.

En löytänyt tähän hätään Saundersin kommentteja maanmiehensä Ellisin päätyöstä, mutta on luultavaa, ettei se vastaa hänen käsitystään kunnollisesta kirjallisuudesta. Pyöreitä vuosia maaliskuussa 2021 juhlineen Amerikan Psykonaikalaisvastaanotto oli etenkin Yhdysvalloissa murskaava. Teos määriteltiin moraalittomaksi jo ennen ilmestymistään, kun asiayhteydestään irrotettuja pätkiä siitä vuodettiin lehtiin. Katkelmat sisälsivät raakaa naisiin kohdistunutta väkivaltaa, ja reaktio niihin oli hysteerinen.

Pahan pojan moraaliton kertoja

Amerikan Psykon tekijä Ellisillä oli maine verta nenästään kerjäävänä provokaattorina. Vuonna 1964 syntynyt tekijä kuului ensimmäiseen sukupolveen, josta oli hauskaa koetella hyvää makua ja nauraa räkäisesti päälle. Hän kuului niin kutsuttuun Brat Packiin yhdessä Tama Janowitchin ja Jay McInerneyn kanssa. He kirjoittivat nihilististä proosaa ja väittivät, että jumalatonta maailmaa pystyi kuvaamaan vain synkistelemällä ja turvautumalla mustaan huumoriin.

Paha poika Ellis tunnettiin rajuista, kaupaksi käyneistä ja keskinkertaisista romaaneistaan, kunnes Amerikan Psyko ja sen seuraaja, muotimaailmaan sijoittuva Glamorama (1998, suom. Arto Schroderus, 1999), tekivät hänestä myös taiteellisessa mielessä ison nimen.

Ellisin varhaisen proosan keskushahmoiksi nostetut rikkaat ajelehtijat eivät välitä yhteiskunnasta. He pitävät elämää mielettömänä ja keskittyvät sekoittamaan päätään. Alta nollan (1985, Less Than Zero, suom. Erkki Jukarainen, 1986) ja Vetovoiman lait (1987, The Rules of Attraction, suom. Arto Schroderus, 2007) kuvaavat arvonsa menettänyttä (amerikkalaista) maailmaa, jossa ihmiset ovat tyhmiä narsisteja. Nämä kirjat eivät ole taiteellisesti erityisen kiinnostavia.

Teemaa loogisesti jatkaneessa Amerikan Psykossa parikymppinen juppisarjamurhaaja Patrick Bateman on vain työskentelevinään Wall Streetillä. Hän käyttää suurimman osan aikaansa notkumiseen ravintoloissa ja baareissa, mutta tekee sivussa murhia, tai niin Amerikan Psykossa ainakin väitetään.

Romaanin ääni Bateman on malliesimerkki epäluotettavasta kertojasta. Hänen tarinansa on vastenmielinen, mutta myös niin absurdi, että sen tulkitseminen realistiseksi on puusilmäistä. Ellis kertoi itse asiassa pitäneensä uskomattomana, että joku saattaisi ottaa hänen sekopäisen fiktionsa tosissaan. Kirjailija teki kuitenkin virheen esiintymällä julkisuudessa ylimielisesti ja haistattamalla arvostelijoilleen pitkät. Hän poltti itsensä loppuun, eikä ollut enää entisensä.

Teoksen satiiri on herkullista. Bateman esimerkiksi ihailee Donald Trumpia ja Tom Cruisea, suurisuisia republikaanisia näyttelijöitä. Wall Streetin jupit ja heidän kana-aivoiset naisensa ovat toistensa klooneja jopa siinä määrin, että heidät sekoitetaan jatkuvasti toisiinsa. Kaikki Batemanin kaverit työskentelevät Pierce & Piercellä, jonka toiminnasta ei kerrota tarkemmin, ja jokaisen titteli on Vice President. Heidän elämänsä on kokaiininhuuruista. He vihaavat köyhiä ja pitävät näitä pummeina, vaikka heillä itsellään ei ole minkäänlaista roolia yhteiskunnassa.

Ellis väitti haastatteluissa Batemanin hahmon perustuvan isäänsä, mutta myönsi lopulta, että siinä on eniten häntä itseään. Bateman on yksin ja ulkopuolinen. Hän haluaa epätoivoisesti kuulua joukkoon ja olla yksi pojista, vaikka sitten Wall Streetillä. Hän on kuitenkin pelkkä tyhjä kuori. Hän vetää machomiehen rooliaan, mutta jää jumiin mielensä helvettiin.

Tuska purkautuu päihteiden väärinkäyttöön, mielenterveydellisiin ongelmiin ja Batemanin kohdalla myös murhanhimoisiin rikoksiin, joihin hän jo syyllistyy tai ei. Kun Amerikan Psykon lopussa Bateman tunnustaa tekonsa, mutta häntä ei uskota, voi sen tulkita kahdella tavalla: joko hän on tehnyt kauheuksia vain omassa päässään tai sitten Wall Street ei vain välitä. Molemmat vaihtoehdot ovat kylmääviä ja alleviivaavat kirjassa kuvattua kauheutta.

Amerikan Psyko keskittyy Batemaniin, eikä hän ole mitenkään mukava kaveri. Hänestä ei saa inhimillistä vaikutelmaa, eikä Amerikan Psyko tarjoa eheyttävää, onnellista loppua, ellei sellaisena sitten pidä Batemanin pääsemistä kuin koira veräjästä. Hänet jätetään vapaaksi.

Ahneus on pahasta

Amerikan Psykosta on sen ilmestymisen jälkeen kuluneina vuosikymmeninä muodostunut jonkinlainen klassikko. Ainakaan sitä ei enää pidetä yksiselitteisesti pahana. Siitä on tehty elokuva ja jopa musikaali. Sovitukset keskittyvät romaanin huvittaviin puoliin ja unohtavat pahimman väkivallan, vaikka se on mielestäni olennainen osa psykopaatti Batemanin hahmon tarinaa.

Nykyään sarjamurhaaja-aihe ei ole enää yhtä sairas, pelottava tai vieras kuin vielä 1990-luvun alussa. Esimerkiksi true crime -draamat ovat totuttaneet tai turruttaneet meidät siihen. Tunnustamme rehellisesti joissakin ihmisissä asuvan kauhean pahuuden.

Silti esimerkiksi Lars von Trierin elokuva The House That Jack Built (2018) ja Ossi Nymanin romaani Patriarkaatti (2019), molemmat fiktioita sarjamurhaajista, aiheuttivat hiljattain kohuja. Mutta ne eivät olekaan mitenkään hauskoja tarinoita. Amerikan Psykon musta huumori menee sen sijaan nykyään paremmin läpi kuin vuonna 1991.

Kun keinottelija Gordon Gekko julisti hittielokuvassa Wall Street – rahan ja vallan katu (1986) ahneuden olevan hyvästä, katsojille ei olisi tullut mieleenkään asettua hänen puolelleen. Elokuvan ohjaaja Oliver Stone oli kovan linjan vasemmistolainen, myöhemmällä iällään kenties jopa kommunisti, eikä hän todellakaan ihannoinut finanssialan pelureita.

Amerikan Psyko on vaikeampi tapaus. Se ei alleviivaa riistokapitalismin moraalittomuutta, vaan luottaa enemmän lukijan kykyyn löytää viesti rivien välistä. Romaanin keskushahmot eivät myöskään ole Gekkon kaltaisia johtajia, vaan pikkupomoja, joiden elämä koostuu kapinoinnista ja hauskanpidosta. He näyttävät keskisormea köyhille ja juhlivat, kunnes eivät enää jaksa.

Heidän touhustaan tulee mieleen elokuva The Wolf of Wall Street (2013), jossa Leonardo DiCaprion näyttelemä rikollinen keinottelija Jordan Belfort elää vähintään yhtä lujaa kuin Amerikan Psykon jupit. The Wolf of Wall Streetissäpilvilinnat romahtavat, mutta sitä ennen äkkirikastuneilla miehillä ja naisilla (mutta etenkin miehillä) näyttää olevan todella hauskaa.

Amerikan Psykoa ja The Wolf of Wall Streetiä voi kritisoida sikailevan elämäntavan ylistämisestä. Edelliseen liittynyt aikalaiskeskustelu ajautui joka tapauksessa täysin väärille urille, mikä oli osin romaanin tekijän syytä. Bret Easton Ellis ui liian syviin vesiin, eikä ollut valmis puolustamaan kirjaansa tai ohjaamaan kommentointia oikeaan suuntaan. Se olisi ehkä ollut mahdotonta, mutta Ellisin olisi pitänyt yrittää, eikä vain esiintyä näsäviisaana räkänokkana.

Kirjailijan ja kriitikon sananvapaus

Yhdysvalloissa pelätään yleensä enemmän seksiä kuin väkivaltaa, mutta Amerikan Psykon kohdalla etenkin sen seksuaalinen väkivalta oli monille liikaa. ”Will Bret Easton Ellis Get Away With Murder?” kysyi The New York Times joulukuussa 1990 viitaten Ellisin Amerikan Psykolla tekemään kirjalliseen rikokseen. Sananvapaus on tärkeä asia, lehdessä muistutettiin, mutta rajansa kaikella. Ellisin romaani ei kuulunut sananvapauden piiriin, koska se oli sekä sieluton että paha.

Liioittelevat ja tunneperäiset reaktiot voi ymmärtää siinä mielessä, että pelättiinhän esimerkiksi Doomin (1993) kaltaisten väkivaltaisten videopelienkin pilaavan nuorison ja tekevän heistä murhaajia. Niin ei onneksi käynyt, eikä rikollinen anarkia päässyt valloilleen maailmassa.

The New York Timesin Roger Rosenblatt kävi kirjoituksessaan joulukuussa 1990 läpi keskeiset tapahtumat. Ison kustantamon Simon & Schusterin piti julkaista Amerikan Psyko, mutta se jänisti ennakkokohun takia ja perui kustannuspäätöksen. Kustantamon pomot vetosivat taiteellisiin erimielisyyksiin kirjailijan kanssa. Ellis sai kuitenkin pitää saamansa ennakon ja nauroi koko matkan pankkiin, kun Vintage Books pelasti Amerikan Psykon ja julkaisi sen jo maaliskuussa 1991.

Amerikan Psykon vastaista kriittistä hyökkäystä johtanut The New York Times syytti Ellisiä muun muassa ”huonosta ja epäterveestä mielikuvituksesta” ja Vintage Booksia ahneudesta. Vastaavasti haukuttiin muuten myös Amerikan Psykon käännösten kustantajia.

Suomessakin Amerikan Psykoa säpsähdettiin. Otava julkaisi Ellisin esikoisen Alta nollan, mutta hylkäsi sen seuraajan Vetovoiman lait. Jari Tammen pyörittämä kustantamo Pikku-idis iski tähän saumaan ja julkaisi Amerikan Psykon, mikä johti siihen, että kustantaja sai osansa kritiikistä julkaistessaan moraalittomana pidetyn teoksen. Jari Tammi laittoi Amerikan Psykon suomenkielisen kovakantisen laitoksen kanteen itsensä, eräänlaisena nuorena kapinallisena.

Myös WSOY osoitti kiinnostusta Amerikan Psykoa kohtaan. Isojen suomalaisten kustantamoiden epäröintiä selittää tosin romaaniin liittyneiden kohujen lisäksi Ellisin maine epätasaisena kirjailijana.

Yhdysvaltojen kuohunta yltyi, kun romaani tuli kauppoihin. Sanomalehdissä julkaistut kritiikit eivät olleet ymmärtäväisiä. Kun The Los Angeles Times uskalsi kehua Amerikan Psykoa, lehden tuohtuneet lukijat peruivat joukolla tilauksiaan ja tuomitsivat sen.

Julkisen vastaanoton ongelma oli tämä: jotkut amerikkalaiset kriitikot olettivat jo ennen Amerikan Psykoon tutustumista, että kyseessä oli vastenmielinen rahastus tai kenties jopa taiteen nimissä tehty rikos, eivätkä antaneet sille mahdollisuutta.

Amerikan Psykon rasistisuus, naisvihamielisyys ja väkivaltaisuus aiheuttivat sen, ettei esimerkiksi romaanin satiirisuutta huomattu. Teosta pidettiin yksiselitteisesti huonona. Eniten huomiota saaneissa arvosteluissa keskityttiin epäolennaiseen, kuten vauhtiin päässeeseen moraaliseen tuohtumukseen, mikä tuntuu olevan yksi Yhdysvaltojen maan tavoista.

Teilauksen taide

Tarkastelen seuraavaksi paria Amerikan Psykoon kohdistunutta teilausta lähemmin. Ne eivät olleet pilke silmäkulmassa tehtyjä, kuten parhaat murska-arvostelut yleensä ovat, vaan pelkästään ilkeitä.

En sano, että Bret Easton Ellisin romaanista olisi pakko pitää. Sitä ei tarvitse edes hyväksyä, mutta negatiiviset näkemykset on esitettävä rakentavasti, ei herjaten. Liian moni Amerikan Psykon käsittelijöistä alitti riman ja keskittyi halpaan haukkumiseen – olkoonkin, että Ellis heitti lisää vettä kiukaalle lausunnoillaan ja käytöksellään, jotka saattoi tulkita haasteiksi.

The Washington Postin Jonathan Yardley tuomitsi helmikuun 1991 kritiikissään Amerikan Psykon pornografiseksi roskaksi. Arvostelun kohta, jossa näin sairaan romaanin tekijän arvellaan tarvitsevan apua, tuo mieleen erään kustantamon esilukijan J.G. Ballardista aikoinaan antaman lausunnon, jonka mukaan brittikirjailija oli kaiken psykiatrisen avun ulottumattomissa. Ballard teki kuitenkin merkittävän kirjallisen uran, eikä Elliskään ole pärjännyt heikosti.

Puhtaasti taiteellisessa mielessä The Washington Post ei nähnyt Amerikan Psykossa mitään hyvää. Sen toisteinen tyyli, kuten Batemanin tapa listata kaikkien käyttämät vaatteet, puudutti toimittajaa. Hän huomasi kyllä romaanin kritisoivan kuluttamiseen perustuvaa elämäntapaa, mutta piti juonnetta yhtä merkityksettömänä ja tyhjänä kuin sivuilla kohdattuja henkilöitä.

Yardleyn mukaan henkilöistä vain kertojalla on identiteetti, kun taas muut jäävät paperisiksi. Ratkaisu ei ole puolustettavissa: ”Jos tämä on tarkoitettu metaforaksi näiden ihmisten tyhjyydelle, olkoon niin; Ellis ei kuitenkaan ymmärrä, että kirja on aivan yhtä tyhjä ja keskenkasvuinen kuin he ovat.” Kriitikolta jäi ymmärtämättä, että kaikki romaanissa on tarkoituksellista, eikä sen proosa ole yksiselitteisesti huonoa, vaan ainoastaan erilaista kuin mihin kriitikko on kenties tottunut.

Amerikan Psykon yhteydessä usein pyöriteltyyn sananvapauskysymykseen palataan The Washington Postin tekstin lopussa. Siinä todetaan jalomielisesti, että Ellisillä on täysi oikeus kirjoittaa tällaista roskaa ja Vintage Books saa aivan hyvin julkaista sitä, mutta lukijoilla on yhtäläinen oikeus olla tarttumatta siihen. Pitää paikkansa. Onneksi toimittajan rukouksia (kyllä, hän rukoilee suurta yleisöä jättämään Amerikan Psykon väliin) ei kuitenkaan kuunneltu.

Täyttä roskaa vai terävää satiiria

Viihdelehti Entertainment Weeklyn Gene Lyons oli sentään paremmin kärryillä. Maaliskuun 1991 arviossaan tämä totesi muun muassa, että koska Ellis ei tiedä mitään pankkimaailmasta, tämän kuvaus Wall Streetistä on epäuskottava ja typerä. Tällainen on jo parempi kärki, vaikka romaanin satiirisuus jääkin kriitikolta ymmärtämättä. Vauhtia Lyons lisää kommentoimalla, kuinka ”Amerikan Psykonsosiaalinen kritiikki on puhtaasti opiskelijatasoa – kauhistuttavaa vain tekijän täydellisen narratiivisen taitamattomuuden osalta. Jos Ellisin sanoisi luovan kaksiulotteisia hahmoja se olisi kehu hänen ymmärrykselleen ihmisluonnosta.”

Täyttä roskaa, siis, ja jutun lopussa epäillään vielä Amerikan Psykon kustantajan käsittämätöntä, ristiriitaista tai epäselvää (incoherent) moraalia julkaisupäätöksen suhteen. Jos Ellis ei ymmärtänyt sensuroida itseään, viimeistään kustantajan olisi pitänyt pysäyttää hänet.

Miksi fiktion pitäisi kuitenkaan olla pelkästään mukavaa, uskottavaa ja selkeää? Eikö se voi olla myös kokeellista, rikkovaa ja jopa epäinhimillistä? Jos romaani on mitä tahansa syövä sika, kuten Matti Pulkkinen veisteli, silloin se saa sisältää kaikkea, myös ikäviä asioita.

The Los Angeles Timesin kriitikko ymmärsi tämän. Henry Bean oli lukenut Amerikan Psykon huolellisesti ja huomasi, että kyseessä on ”satiiri, hulvaton, vastenmielinen, tylsä, viettelevä, tunteeton satiiri siitä mitä me nyt kutsumme – aivan kuin se olisi jotakin menneisyydessä – Reaganin ajaksi.”

Bean pani merkille, että Amerikan Psykon lukemista on kumma kyllä mahdotonta lopettaa, vaikka siinä ei ole juurikaan juonta, eivätkä sen hahmot ole kovin kiinnostavia. Edelleen hän jatkaa, että Ellisillä on sellaista kunnianhimoa, mikä monilta nykyprosaistilta – siis 1990-luvun alussa – tuntuu puuttuvan.

The Los Angeles Timesin toimittaja ei käsitä Amerikan Psykon aiheuttamaa porua: ”Verrattuna toisiin kirjallisiin kapinallisiin luopioihin, alkaen Sadesta, joka pitää nyt hyväksyttyä paikkaa modernistisessa kaanonissa, Ellis tuntuu melkein kuoropojalta.”

En sanoisi Ellisiä kuoropojaksi, mutta ei hänestä saa paholaista tekemälläkään. Kriitikko määritteli Amerikan Psykonsamalla tavalla sadistiseksi kuin Brian De Palman elokuvan Scarface – arpinaama (1983), mutta on kuvaavaa, että vaikka molemmat teokset sisältävät raakaa väkivaltaa, ne tuntuvat nykyään varsin kesyiltä ja koomisilta.

Brittiläisen The Guardianin Fay Weldonin sekavassa Amerikan Psykon aikalaisarviossa lainataan oman aikansa pahaa poikaa Norman Maileria, jonka mukaan Amerikan Psykon teema on kyllä tärkeä, mutta Ellisin kokemattomuus ja osaamattomuus estävät kirjaa saavuttamasta potentiaaliaan.

The Guardian päätyi tosin kehumaan Amerikan Psykoa jälkiviisaasti, esimerkiksi kun Irvine Welsh määritteli sen moderniksi klassikoksi tammikuussa 2015. Kuitenkin lehden keväällä 1991 julkaiseman arvostelun sävy on tuskaisen sarkastinen. Tekstissä ollaan kehuvinaan Amerikan Psykoa, mutta osa lauseista paljastaa turhan paljon: ”Ja joka tapauksessa kukaan ei ehdota, että Bret Easton Ellis pitäisi tappaa, syödä elävältä, kirjoitettuaan sen. Tai ei vielä.”

Ellis sai tosiaan Amerikan Psykon tiimoilta tappouhkauksia, joissa hänet uhattiin teurastaa Patrick Batemanista mallia ottaen. Vintage Books jopa pakotti Ellisin kirjoittamaan sitoumuksen, ettei hänen perikuntansa haastaisi kustantajaa oikeuteen, mikäli hänet todella olisi tapettu.

Vaikea ammatti

Tiedän kokemuksesta, ettei kriitikon työ ole helppo. Kiire on kova, stressi tapissa ja palkka huono. Ja sitten joku typerä esseisti kaivaa kolmekymmentä vuotta vuotta vanhan arvostelusi ja kommentoi sitä näsäviisaasti. Reilua tai ei, meidän kriitikkojen pitäisi silti vaatia itseltämme enemmän. Emme aina näe metsää puilta. Amerikan Psykon kaltainen ”moraaliton” ja ”epäeettinen” kirjakin voi puolustaa paikkaansa.

Toni Morrison sanoi vuonna 1981: ”En ole toistaiseksi lukenut kritiikkiä, joka ymmärtäisi työtäni tai olisi valmistautunut ymmärtämään sitä. En välitä pitääkö kriitikko siitä tai ei. Haluaisin vain tuntea olon vähemmän eristäytyneeksi.” Tähän sisältyykin hyvä ohje arvostelijoille: käsiteltäviä kirjoja ei tarvitse rakastaa, mutta ne tulee vähintään yrittää ymmärtää.

Amerikan Psykon kohdalla näin ei tapahtunut, ei ainakaan Yhdysvalloissa. Muualla pärjättiin paremmin. Perinteisen amerikkalaisen kertomakirjallisuuden ystävä Jukka Petäjä arvioi Ellisin romaanin Helsingin Sanomiin tammikuussa 1994. Hän hyötyi sekä kuluneiden vuosien että maittemme välisen fyysisen välimatkan tuomasta etäisyydestä ja pystyi ilmoittamaan, että tietyssä mielessä ”Amerikan Psyko on moraalinen kirja, jolla on oma ryhtinsä. Bret Easton Ellisin maalitauluna on kaksinapainen maailma, joka tuntee vain hillittömyyden tai kaksinaismoraalin. Siinä maailmassa on helppo hukata itsensä.”

Petäjä kiinnittää huomiota siihen, että romaani alkaa kuin mikä tahansa tarina jupeista. Ensimmäinen veriteko tapahtuu itse asiassa vasta sadannen sivun hujakoilla. Siihen asti kuvaillaan pintaliitoelämää, kuten kalliita tuotemerkkejä ja menestystä liikemaailmassa.

Pelkkään ylistämiseen Petäjä ei sentään lankea, vaan tekee lopussa pari pientä varausta: ”Satiirina Amerikan Psyko on mielenkiintoinen, joskin saman tarinan olisi voinut tiivistää puoleen. Suurta esteettistä nautintoa se ei tarjoa, mutta havahduttaa kenet tahansa hereille.”

Romaanin vastaanotto Suomessa vaihteli murskakritiikeistä varovaiseen kehumiseen ja Kultainen moottorisaha -palkintoon, jonka Amerikan Psyko sai Kauhukulttuurien ystävien yhdistys Dark Fantasyltä. Teos siis hämmensi meilläkin, vaikkakaan ei yhtä paljon kuin herkkänahkaisemmassa Yhdysvalloissa.

Jupit kohtaamispaikalla

Kerron esseeni loppuun omakohtaisen esimerkin siitä, miten Amerikan Psykon voi mahdollisesti tulkita väärin. Kun Ellis vieraili Akateemisen Kirjakaupan kohtaamiskaupalla vuoden 2005 tietämillä Lunar Park -romaaninsa (2005, suom. Arto Schroderus, 2005) suomennoksen tiimoilta, olin yleisössä ja panin merkille, että salin takaosassa seisoi pari kovasti Patrick Batemanin näköistä nuorta juppia. He vaikuttivat tyytymättömiltä pöhöttyneeseen ja pehmeitä puhuvaan kirjailijaan, joka ei kenties ollut heidän kuvitelmansa kaltainen.

Juppien läsnäolo sekä nauratti että pelotti minua. Ehkä he olivat lukeneet Amerikan Psykon ja mieltäneet sen uusrikkauden ylistykseksi? Ellisin romaanista tuli joka tapauksessa yleisesti hyväksytty oikeastaan vasta vuoden 2000 elokuvasovituksen jälkeen. Se oli niin satiirinen, että sen jälkeen romaanikin oli helpompi kuitata pelkkänä mustana huumorina.

Ellisin kirjoista vain Amerikan Psyko on klassikko, vaikka sen seuraaja Glamoramassakin on hetkensä. Ellis selvästi syntyi kirjoittamaan Batemanista ja kaikki muu, kuten hiljattainen haalea esseekokoelma White (2019), on sarjamurhaajaan verrattuna pelkkää sanahelinää. Amerikan Psykossa kirjailija ei ole pelkkä synkkä nihilisti ja väsynyt provokaattori, kuten hänen arvostelijansa väittävät, vaan uudistava, rikkova ja aidosti yhteiskunnallinen.

Oscar Wilden mukaan meidän ei pidä jäädä jumiin kysymykseen siitä, ovatko jotkin kirjat moraalisia vai moraalittomia. Ne ovat vain joko hyvin tai huonosti kirjoitettuja, eivät muuta. Olen samaa mieltä. Ketään ei voi pakottaa lukemaan mitään, paitsi ehkä joskus koulussa, eivätkä lukijat myöskään niele purematta kaikkea.

Jos arvostelisin Amerikan Psykon nyt, puolustaisin sen oikeutta olla olemassa. Lisäksi käsittelisin sitä erilaisena ja sähköistävänä kirjallisuutena, joka kommentoi maailmaa ja vie proosataidetta eteenpäin. Se on liian väkivaltainen, liian pitkä, liian sitä ja tätä, mutta loistava sataprosenttisesti perustellun toteutuksensa takia. Tällaista proosaa kriitikkojen pitäisi kehua ja kirjailijoiden tavoitella.