Aloitan kliseellä: kirjallisuuskritiikki on kriisissä ja sen arvostus huomattavasti heikompaa kuin koskaan aikaisemmin. Tätä tunnetta kyseenalaistaa se, että kuulun kohta kuusikymppisten ikäpolveen, joka luonnostaan panee kärkkäämmin merkille asiat, jotka ovat katoamassa näkyvistä, eikä huomaa läheskään yhtä tarkasti asioita tai muutoksia, jotka ovat vasta tulossa. Näköjään jo minun ikäisilläni alkaa ilmetä ärsyttävä taipumus lähestyä nykyhetkessä olemassa olevia asioita fraaseilla ”ennen kaikki oli toisin”, ”ennen oltiin onnellisempia / sivistyneempiä” ja ”maailmanloppu on tulossa”. Kaipa tämä taipumus nähdä tulevaisuus menneisyyttä mustempana iän myötä vain lisääntyy, muuttuu piintymykseksi.

Voiko kritiikin nykytilasta lopulta syyttää ketään maailmassa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen? Pelkkä asian toteaminen on kannanotto: sekin vaikuttaa kaikkeen, vaikkei ehkä paljonkaan perhosen siiveniskua huomattavammalla tavalla.

Suoraan sanottuna en ole tyytyväinen tämän päivän kirjallisuuskritiikkiin, en kulttuuriosastojen tilaan, en juttujen pituuksiin, nehän todella pienenevät kuin pyyt maailmanlopun edellä, en kirjoituspalkkioiden pienuuteen. En ole tyytyväinen siihen, millaiseksi ilmiöksi nykymaailma kirjallisuuden mieltää, enkä siihen, miten yksittäisistä kriitikoista koostuva enemmistö kriitikontyön haasteisiin vastaa.

Tyytymättömyyteni eritteleminen ja pessimismini perusteleminen on tietysti paljon mutkikkaampaa kuin pelkkä subjektiivisen tunteen pinnallinen ilmaus. On turhan helppo sanoa, että kaupallisuus on tunkenut kirjallisuuselämässäkin muiden arvojen edelle – ainakin siinä mielessä, että ainoastaan kohtalaisen hyvin lukijansa kukkarolle löytävä kirjallisuus herättää ylipäänsä minkäänlaista keskustelua – ja että kritiikit ovat muuttuneet tuoteselosteiksi tai joksikin muuksi yhtä näennäiseksi.

Kritiikki elää vioistaan

Jotain vikaa kritiikissä kuitenkin on. Ajattomuuden perspektiivistä voisi todeta, että se on kirjoittamisen laji, jossa on aina jotain vikaa mutta joka elää siitä, että sillä parhaimmillaan on kyky tiedostella omia vikojaan ja heikkouksiaan, kääntää ne jopa lajityyppisiksi vahvuuksiksi. On kulunut sanonta, että kritiikki on erehtymisen taidetta. Pahimmillaan se on yhtä ympäripyöreä toteamus kuin ”romaani on kaikkiruokainen kuin sika”.

Nykyään kritiikin – vioistaan elävän kirjoittamisen genren – suurin vika näyttää olevan siinä, että siltä tuntuu puuttuvan tämä omaa kurssiaan korjaava itsereflektoiva ominaisuus. Kritiikki elää ”ison kirjallisuuden” kyljessä itseriittoisena ja kylläisenä kuin hemmoteltu kotikissa, joka on tullut ronkeliksi sille tarjotun ravinnon suhteen: Sille kelpaavat helpoimmin sulavat herkut, jotka eivät aseta sen ennakkoluuloja ja vastaanottokykyä turhan kovalle koetukselle. Kuitupitoisimpaan ravintoon se ei tietenkään edes koske. Yhdessä suhteessa kritiikki eroaa kotikissasta, joka laitostuneimmillaankin on ainakin latentisti peto: tämän päivän kritiikki pitää kesyä perusluonnettaan hyveenä – se ei ärsytä ketään, haise millekään eikä oikeastaan muutenkaan ole muuta kuin siisti sanakeko kulttuurisivun nurkassa.

Tällä en tarkoita, etteikö kesy kritiikki pystyisi halutessaan nälväisemään sopivan pienelle huomiolle jääneitä kohteita; villakoirakin siihen pystyy, kun se on turvassa massiivisen emäntänsä sylissä. Tarkoitan, ettei kritiikki kyseenalaista mitään. Se ei keskustele, koska keskusteleminen edellyttää itsensä panemista likoon. Se yrittää näyttää rohkealta devalvoimalla tai ignoroimalla sellaisen kirjailijan kirjoja, joka on jo valmiiksi syystä tai toisesta marginaalissa, mutta se ei juuri koskaan kyseenalaista tai avaa uusia ja jännittäviä näkökulmia niiden kirjailijoiden teoksiin, joilla on tunnustettu asema kirjallisuuden kentässä.

Minä en esimerkiksi ole parhaalla tahdollanikaan kyennyt lukemaan Kjell Westön Finlandia-palkittua romaania puoliväliä pitemmälle, koska siinä ei minun kokemukseni mukaan ollut siistin, kauniisti kirjoitetun lukuromaanin lisäksi mitään, mikä olisi alkanut vaivata mieltäni. Siksi olen ihmeissäni, kun kukaan muu ei ole problematisoinut koko teosta.

Konsensus, kulttuurin rutto

On yksi asia, jota kritiikin pitäisi kavahtaa kuin ruttoa; se on konsensus. Minä en löydä kritiikin kentästä enää juuri muuta kuin konsensusta, samanmielisyyttä, suurta ja kompleksitonta myötäkarvaisuutta kaiken sen kanssa, mikä liikkuu sujuvasti menestyksen kentässä. Nykyään pidetään melkein ansiona, jos kirja ei ole vaikea, jos se ei haasta lukijaa näkemään kieltä ja maailmaa uudella tavoin ja jos se on vain näennäisesti problemaattinen.

Parinkymmenen vuoden takaisesta lamasta yhä vain toipuileva kirjallisuuselämämme noudattaa orjallisesti suuren yleisön kaipuuta menestystarinoihin. On mukavaa, jos kirja itsekin kertoo menestystarinan, mutta kirjailijan tarinan pitää sitä olla ennen kaikkea. Kaikki ovat tyytyväisiä, kun sama romaani on sekä arvostelu- että myyntimenestys varsinkin, jos kirjailija vielä saa Finlandia-palkinnonkin. Silloin saamme aiheen sanoa, että romaani voi hyvin, vaikka onkin kaikkiruokainen kuin sika.

Enää pahemmin runousoppi ei voi sulautua markkinatalouden ehtoihin. Silloin kun minä olin nuori – silloin kun ilmaston lämpeneminen ei ollut vielä päässyt tekemään kirjallisuudesta pehmeää ja kritiikistä tylsää – hankalia ja vaikeatajuisia kirjoja pidettiin äärimmäisen kiinnostavina ja kritiikki pyrki parhaansa mukaan avaamaan uusia näkökulmia kirjan problemaattiseen maailmaan. En tiedä, onnistuiko se siinä silloinkaan, mutta minun nuorissa silmissäni se näytti älykkäältä, sivistyneeltä ja rohkealta, omassa lajissaan huikealta sana-akrobatialta. Sen matkiminen kouli minustakin kriitikon.

Nykyään kaikki on toisin, ja ehkä osittain taaskin vain omissa silmissäni. Kun kriitikot eivät edes jaksa pyrkiä pohtivaan, problematisoivaan käsittelyyn tai kun foorumi ei anna heille siihen tilaa ja mahdollisuuksia, kirjoista tuppaa vähitellen tulemaan kriitikoittensa näköisiä. Ja kritiikkinsä näköistä kirjallisuus on totta vie ollut silloinkin, kun kriitikot ovat olleet ankarampia, säihkyvämpiä. Eron huomaa, kun Westön romaania Missä kuljimme kerran vertaa aikaisempiin kansalaissodan kuvauksiin, Sillanpään Hurskaaseen kurjuuteen, Diktoniuksen Janne Kuutioon, Warburtonin Hakkuisiin, Linnan Pohjantähteen tai Meren Vuoden 1918 tapahtumiin. Westön romaani voi toki olla hyvä, mutta minulla on lupa sitä epäillä. Heti kun joku kyseenalaistaa teoksen, siitä tulee problemaattinen, monitasoinen ja komplisoitu kokonaisuus ja siihen sekä kielteisesti että myönteisesti suhtautuva lukija joutuu näkemään, millaiset jännitteet teoksen sisällä vaikuttavat ja mihin suuntaan ne kokonaisuutta onnistuvat kiskomaan.

Kirjallisuus on vaihtoehtoja, ilmanvaihtoa, liikettä ja heterogeenisutta. Jos näin ei ole, jos kriitikot vain vahvistavat kirjallisuuspalkintojen ja myyntibuumin hetken huumaa, kritiikillä ei ole edellytyksiä näyttää kirjallisuutta sen historiaa vasten. Kirjallisuus ilman historiaa ei ole kirjallisuuttakaan vaan avuton yritys estää meitä vajoamasta ihan konkreettiseen lukutaidottomuuteen.