Muista esiintyjistä poiketen Sofi Oksanen saa Tallinnan HeadRead-kirjallisuusfestivaalilla aplodit jo lavalle astellessaan. Sali on täynnä yleisöä.

Sofi Oksasesta tuli Virossa tähti heti, kun Puhdistus julkaistiin viroksi vuonna 2009. Virolaisille on ollut tärkeää, että joku ulkopuolinen kertoo heidän kansansa kohtalosta maailmalle. Juuri aiheen esiin nostamisesta Oksanen sai eniten kiitosta.

Kaikille Puhdistus ja sitä seurannut Kun kyyhkyset katosivat eivät olleet mieleen. Vastaanotto onkin ollut hyvin polarisoitunutta. Oksaselle on ehdotettu Nobelin kirjallisuuspalkintoa, mutta toisaalta katkerassa sävyssä esitetään myös mielipiteitä, joiden mukaan Oksanen käyttää kaupallisesti hyväksi surullista historiaa. Samalla kun toinen ääripää on hartaan kiitollinen miehityshistorian seurausten tunnetuksi tekemisestä, toiset pelkäävät kuvauksen leimaavan kaikki virolaiset tietynlaisiksi.

Keskustelu jatkuu edelleen aina, kun Oksasesta kirjoitetaan tai puhutaan.

Lehtiarvosteluiden ja blogien kommenteissa mielipiteitä esittävät sellaisetkin, jotka eivät ole teoksia lukeneet. Usein he kirjoittavat, etteivät halua lukea neuvostoajan kauheuksista, koska ovat ne itse kokeneet, eivätkä halua niitä muistella. Kirjoitan preesensissä, koska keskustelu jatkuu edelleen aina, kun Oksasesta kirjoitetaan tai puhutaan.

Kahdeksannen kerran järjestetty HeadRead-festivaali kokoaa Tallinnaan virolaisten lisäksi joukon kansainvälisiä kirjailijoita puhumaan tuotannostaan ja ajankohtaisista teemoista. Ohjelmaan kuuluu haastatteluesitysten ohella runokahviloita, kirjallisia kävelyretkiä ja kirjallisuuskeskusteluja. Oksanen oli tällä kertaa puhumassa Viron historian sijaan uudesta romaanistaan Normasta. Sen vironkielinen versio on vielä niin tuore, ettei arvosteluja ole ehtinyt ilmestyä, mutta mielenkiintoista on nähdä, miten aivan muihin aiheisiin liittyvä teos herättää kiinnostusta ja syntyykö siitä keskustelua (joka mahdollisesti kääntyy Oksasen tuotannon ja Viron suhteisiin).

Festivaalin viimeisenä puhujana lavalla esiintyi Katja Kettu. Yöperhonen ilmestyi viroksi huhtikuussa. Aiemmista teoksista on vironnettu Hitsaaja ja Kätilö. Kirjailija kertoi, millaisia kysymyksiä hän on kiinnostunut kaunokirjallisuuden kautta tarkastelemaan: Paljonko pienet kansat voivat vaikuttaa kohtaloonsa suurten rinnalla, entä yksilö keskellä maailmanhistoriallisia tapahtumia? Miten menneisyydestä voidaan puhua? Voiko ihminen valita, mikä ja millainen hänestä tulee?

Nämä kysymykset ovat hyvin samantapaisia kuin Oksasen romaaneissa. Ne ovat polttavia teemoja sekä suomalaisten että virolaisten lähihistoriassa. Yöperhosessa kuvataan oloja Neuvostoliiton vankileireillä, jotka liittyvät tiiviisti virolaistenkin historiaan. Teemat on huomioitu Ketun kirjoista julkaistuissa kritiikeissä, mutta kommentteja tai keskustelua teokset eivät ole kirvoittaneet. Yleissävyltään Ketun saamat arviot ovat olleet positiivisia.

Yhteistä Ketulle ja Oksaselle on suorasta, jopa naturalistisesta kuvaustavasta saatu kritiikki.

Yhteistä Ketulle ja Oksaselle on myös suorasta, jopa naturalistisesta kuvaustavasta saatu kritiikki. Puhdistus ja Ketun romaanit sisälsivät joidenkin lukijoiden mielestä liikaa seksiä ja väkivaltaa. Eesti Ekspressin (4.5.2016) Auri Jürna taas oli samaa mieltä Helsingin Sanomien (11.8.2015) Helena Ruuskan kanssa: molemmat laittaisivat Yöperhosen kanteen K18-lapun. Jürna kuvaa romaania ”(seksuaali)väkivaltaiseksi, naturalistisen yksityiskohtaiseksi ja anatomisesti piinaavan tarkaksi” ja kysyy, ”miksi on ihminen sellainen eläin, jonka on vaikuttavan rakkaustarinan ilmaisemiseksi kuvattava kauhistuttavia kohtauksia, joiden kohdalla monien veristen kauhuelokuvienkin ohjaajilla tulisi raja vastaan”. Silti Oksanen on tässäkin asiassa se, jonka tapa kuvata historiaa on ollut keskustelun aiheena.

Kettua ei ole kytketty virolaisten ”omaksi taiteilijaksi” virolaisia kansallisesti läheltä liippaavien aiheiden kautta, vaan hänen kirjailijauraansa liittyvällä faktalla: festivaaliesiintymisessä, kirjailijaesittelyssä, vanhemmissa haastatteluissa ja joissain kirja-arvosteluissakin mainitaan Ketun opiskelleen virolaisen animaationtekijän Priit Pärnin ohjauksessa, mikä vaikutti hänen päätökseensä alkaa kirjailijaksi. (Tottakai Oksasenkin Viro-yhteys on selvitetty juurta jaksain. Pekka Erelt kirjoitti aiheesta Eesti Ekspressissä 4.10.2012 selvittäen Oksasen suvun tarinaa, mummon asuinpaikan ja haastatellen naapuriakin.)

Yhden faktan kiertoon lähteminen on hyvä esimerkki siitä, miten paljon vaikutusta yksittäisellä arviolla tai esittelytekstillä voi olla. Oksanen kertoo lukeneensa Iso-Britanniassa ilmestyvästä Morning Star -lehdestä silkkaa disinformaatiota sisältäneen ”mukakritiikin” Puhdistuksesta. Tekstissä väitettiin virheellisesti ja vastoin Oksasen teoksen sisältöä virolaisten kyydittäneen venäläisiä Siperiaan. Uhri ja tekijä olivat vaihtaneet paikkaa. Toivottavasti tuota arvostelua ei lainata tietolähteenä eteenpäin.

Etelänaapurissa on saatu viime vuosina lukea nippu uusia suomalaisia Suomen ja Neuvostoliiton historiaan sijoittuvia romaaneja.

Viime vuonna HeadRead-festivaalilla esiintyivät Tommi Kinnunen ja Heidi Köngäs, joiden romaanit Neljäntienristeys ja Dora Dora on käännetty viroksi. Neuvostoaikaan sijoittuvista viime vuosien romaaneista on käännetty myös Rosa Liksomin Hytti nro 6. Etelänaapurissa on siis saatu viime vuosina lukea nippu uusia suomalaisia Suomen ja Neuvostoliiton historiaan sijoittuvia romaaneja. Kääntäjät Jan Kaus ja Kadri Jaanits ovat olleet tässä ratkaisevassa roolissa: Kaus on kääntänyt kaksi Oksasen romaania ja Kinnusen Neljäntienristeyksen, Jaanits Ketun ja Liksomin romaanit sekä uusimman Oksasen Norman.

Myös näissä teoksissa käsitellään saman ajanjakson ihmiskohtaloita ja tutkitaan yksilön käyttäytymistä olosuhteiden vankina. Kaikki ovat saaneet kirjallisuuskritiikeissä suotuisan vastaanoton. Mutta Oksanen on sittenkin ainoa, joka on kirjoittanut nimenomaan Virosta. Käännöskirjallisuuden ei ole helppo tunkeutua aktiivisen keskustelun kentälle tai vähemmän lukevien tietoisuuteen. Kuten Suomessakin, koostuu julkaistun teoksen saama palaute Virossa tavallisesti kirjallisuuskritiikistä, myyntiluvuista ja nykyään toki myös blogikirjoituksista. Oksasen herättämä keskustelu on ainutlaatuinen ilmiö.

Suomalaisten tapaan virolaisetkin usein vaikenevat, kun tulee yleisökysymysten aika. Ketulta ja Oksaselta kysytään kuitenkin yksi kysymys kummaltakin.

Ketulta kysytään, onko Hitsaajan päähenkilöllä todellinen esikuva. Osin on, Kettu on kuullut ystävältään tarinan omaa ammattitaitoaan epäilemään alkaneesta kokeneesta hitsaajasta, joka alkoi pelätä olevansa vastuussa jostain ikävästä, mutta ei kuitenkaan Estonian uppoamisesta.

Suomalaiset kirjailijat ovat saaneet viime vuosina Virossa hyvin näkyvyyttä.

Oksasen haastattelussa ei ole kolmen vartin aikana puhuttu sanaakaan Virosta, mutta tietenkin sen kohtalo Oksasen aiheistossa kiinnostaa. Häneltä kysytään:

”Vaikka olet nyt tuotannossasi siirtynyt aivan muihin aiheisiin, niin jatkathan silti edelleen Viron historiasta ja esimerkiksi Venäjän propagandasta puhumista?” Oksanen vakuuttaa jatkavansa.

Suomalaiset kirjailijat ovat saaneet viime vuosina Virossa hyvin näkyvyyttä. Vaikka kyse on käännöskirjoista, on monista kirjoitettu arvostelu useammassa lehdessä. Vaikka Suomen ja Viron lähihistoria on kulkenut hyvin erilaisia teitä, näyttää uusimman historiaa käsittelevän fiktion perusteella siltä, että samanlaiset kysymykset kiinnostavat lukijoita molemmissa maissa.

Outi Hytönen
Kirjoittaja on Virossa asuva kirjallisuuskriitikko.

Tekstissä mainitut teokset viroksi:

Sofi Oksanen: Puhastus (virontanut Jan Kaus ilmestynyt suomeksi 2008/viroksi 2009, kustantaja Varrak)
Sofi Oksanen: Kui tuvid kadusid (Jan Kaus 2012/2012, Varrak)
Sofi Oksanen: Norma (Kadri Jaanits 2015/2016, Varrak)
Katja Kettu: Keevitaja (Kadri Jaanits 2008/2011, Varrak)
Katja Kettu: Ämmaemand (Kadri Jaanits 2011/2012, Koolibri)
Katja Kettu: Ööliblikas (Kadri Jaanits 2015/2016, Koolibri)
Tommi Kinnunen: Nelja tee rist (Jan Kaus 2014/2015, Varrak)
Heidi Köngäs: Dora, Dora (Piret Saluri, 2012/2015, Varrak)
Rosa Liksom: Kupee nr 6 (Kadri Jaanits 2011/2013, Koolibri)