Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kulttuurin aidat ja aidan seipäät

Irja Rane, kirjailija, 23.8.2006

Alue on kohtalo

Juhlapuheissa kulttuuri on yhteismaata. Jokaisella on oikeus kulttuuriseen osallistumiseen, oikeus nauttia taiteesta ja tuottaa taidetta. Kulttuuri on olevinaan demokraattista. Kansalaisia kannustetaan, projekteja pannaan pystyyn, ihmisiä ohjataan. Määrärahojakin jossain on anottaviksi. Olen kuitenkin huomaavinani, että tuskin mikään muu kenttä on niin lokeroitu, aidattu, arvosteltu ja paikalleen asetettu kuin taide. Sen jaottelu muistuttaa vanhaa brittiläistä yhteiskuntaa.

Kasvoin, opiskelin, työskentelin ja vaikutinkin Helsingissä 53 vuotta. Kun muutin Jyväskylään, kohtasin epäuskoa. Ei pääkaupunkiseudun ulkopuolella ole elämää, ”Toijalan takana ei ole mitään”. Luulo ei ollut vain yllätystä. Kun päätin viisivuotiskauteni kirjallisuuden läänintaiteilijana, monet luulivat, että palaan kipin kapin takaisin Helsinkiin, kulttuurin Mekkaan. Eihän kukaan, joka voisi mennä ja päästä sinne halua jäädä tänne.

Harha on pysyvä, yhtäläinen. Metsäkylältä tahdotaan Jyväskylään, Jyväskylästä Helsinkiin, Helsingistä Pariisiin, Pariisista New Yorkiin, johon siihenkin pitää lisätä Tokio käydäksensä ihmisestä.

Keskusta imee, periferia on pimee. Kukaan ei usko, että Viitasaarella voi kuulla innovatiivista kansainvälistä jazzia, keskisuomalaisten taiteilijain näyttelyssä näkee parhaita, lastenkulttuurin kiertokoulun tuotokset ovat huikeat, kansallisia ja kansainvälisiä kirjallisuuspalkintoja saaneet kirjailijat kirjoittavat, osallistuvat ja ajattelevat, vaikka heillä olisikin varpaat rantavedessä.

Uskon puutteesta näkee, että keskusta on lukenut omahyväisyydessään huonosti keksimisen teorian. Ei vain kriittinen massa, kulttuurisen pääoman kasauma, ole tarpeen. Rajaseutu on tärkeä uuden tuottaja. Kiteen Nightwish ja Rovaniemen Lordi ovat tästä ainakin selviä populaarikulttuurisia, kaupallisia näyttöjä.

Täällä on toisin

Pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuu enin osa suomalaisista. He ovat hajallaan. Keskustat keskustoituvat, kylät kuihtuvat. Ruuhkasuomalainen kilometri on monin kerroin pidempi kuin sama matka muualla. Maalla pitkäkin matka voi olla lyhyt, toispaikka samalla kylällä.

Kokemuksesta tiedän, että Helsingissä on ihmisiä, jotka eivät koskaan vaivaudu tutuilta reiteiltään. He asuvat tietyissä kaupunginosissa, käyttävät tiettyä tavarataloa, istuvat tietyssä ravintolassa, harrastavat tiettyä asiaa, käyttävät, jos käyttävät, vain tiettyjä kulttuuripalveluja. Kuinkahan moni jääkiekkofani on käynyt Kansallismuseossa tai Ateneumissa, sinfonian ystävä kuuntelemassa suomirockia? Moniko taiteen harjoittaja todellisuudessa seurustelee ja vaihtaa mielipiteitä monitaiteisesti tai hyvin eri ammatti-ihmisten kanssa?

Vuorovaikutusten monipuolisuus ja laatu ovat merkitseviä, ei pelkkä mahdollisuus sano mitään. Sitä paitsi yksittäisen ihmisen verkosto on rajallinen. Ihminen tapaa ehkä parituhatta muuta ihmistä, pystyy parhaimmillaan nimeämään kolmisen sataa kasvotuttua, keskustelee aidosti parinkymmenen kanssa ja voi sanoa ystävikseen tusinan vertaa, joista läheisiä on ehkä puolet.

Pelkkä näkeminen, kuuleminen, pällisteleminen, ihmetteleminen massan keskellä ei ole taiteen nauttimista vaan joukkoutumista. Joukko taas katselee yhtä hyvin tai huonosti erinomaista teatteriesitystä kuin mainosta. Jälkimmäisen vaikutus vain helppona omaksuttavana taitaa olla suurempi.

Sanataiteilijan juurikokemuksia

Hakiessani läänintaiteilijan työhön sanoin, etten tee festivaaleja, teen ruohonjuuritasolla pientä mutta taajaan. Festivaalin tekijäksi en ole koulutettu, keskustelujen, iltojen ja seminaarien järjestämisestä on kokemusta. Kirjallisuudesta tiedän. Olen puhetaitoinen. Puheen puutteen, ihmisten sana-ahneuden olin huomannut Finlandia-vuoden viidenkymmenen esitelmän aikana. Pääasiakseni nimesin virallisesti lukemisharrastuksen edistämisen ja kirjallisuustietouden levittämisen.

Kirjallisuus ei luonteeltaan ole näkyisää tai näyttävää. Lukeminen on intiimi kokemus, mutta teksti tarvitsee avautuakseen keskustelua, vinkkejä, ajatusvastustajia, tietoa, intoa ja ihastusta. Sananrakkaus on kielenrakkautta, kielenrakkaus ajattelunrakkautta. Ajattelu on individuaalia mutta paljossa sosiaalista, ihmislähtöistä. Taiteen edistäminen voi olla ihmisenä olemista, jakamista.

Ryhdyin sanan kaupparatsuksi. Kolusin alueen päiväkodit ja koulut, lukiot, osin ammattioppilaitoksia ja ammattikursseja. Valistin vanhempia, opetin päivähoitajia, opettajia. Kerroin satuja, opastin kertojia, ääneen lukijoita, kerhonvetäjiä, kulttuurimatkailun tuottajia. Kerroin kirjallisuudesta, kirjoista, kansanperinteestä, lukemisesta, kirjoittamisesta, kertomisesta ja kirjailijan monipuolisesta ammatista.

Vierailin yliopistossa. Kirjastoissa ja järjestöissä luennoin Suomen kirjallisuudesta, sen juurista ja klassikoista, nykykirjallisuudesta ja sen lajeista, kirjallisuusinstituution kehityksestä. Pidin runoiltoja, illatsuja, seminaareja. Virkistelin kapakoita, vein kirjallisuutta kirkkoon. Elävöitin viidentuhannen vuoden takaisia tekstejä, esittelin dekkareita, virsikirjoja, moderneinta runoutta. Tein yhteistyötä kuvataiteilijoiden kanssa.

Vein sanataidetta vanhuksille ja vammaisille, mielenterveyspotilaille. Pidin kurssia maahanmuuttajille. Ohjasin harrastajia. Olin muutaman kirjailijan ja kääntäjän ateljeekriitikkonakin.

Vierailin Keski-Suomesta Ouluun ja Savonlinnaan, Kiteelle, Tarttoon, Petroskoihin ja Ikaalisten Riitialaan. Kuhmoinen jäi käymättä. Festivaalinkin tein: Elävä joulukalenteri, joulukuun joka arkipäivän tapahtumasarja toteutunee tänäkin vuonna.

Tekemiseni ei olisi ollut mahdollista ilman yleisöä.

Yksilöllinen yleisö

Yleisö ei ole sama kaikkialla.

Olen lukenut monia novelleja tai juttuja epäonnisista kirjailijavierailuista. Toki tunnen yleisön. Kirjastossa on sekä Saksassa että Pihtiputaalla aina samat 20-30 ihmistä, vain ikäihmisiä on luennoillaan kolmisen sataa. Vierailija ei välttämättä ole tervetullut. Kylä ei tunnusta edes suuren maailman profeettaa. Kylä tunnustaa kyläläisen, hänet, joka puhuu meille meistä, meidän kirjoistamme, meidän kulttuuristamme, meidän henkisistä harrastuksistamme. Ulkopuolinen puhuu omaansa. Hänen ei sovi tunkea suuhun, olla oikaisija, oikeaoppinen, nenänsä vartta katselija, maailmanlähettiläs, jota pitää passiivisena kuunnella.

Suuriin, komeisiin tapahtumiin ostetaan lippu, mennään ja pukeudutaan yleisöksi. Katsotaan, mitä annetaan. Lähdetään pois ja haukutaan. Kehutaan sopivalle naapurille, että Lontoossa oli sentään toista. Ja – kärjistetysti – itse taide ei vaikuta yksilöön yhtään mitään.

Pieni tapahtuma syntyy talkoilla, halusta saada se luokse, innosta tehdä se meille, olosta yhdessä, keskusteltavaksi, kehitettäväksi. Loppulauselma on usein: ”Entäs jos meilläkin kokeiltaisiin, tehtäisiin toiste, harrastettaisiin…”

Taide aktivoi, elähdyttää.

Rahan ratkaisu ja rankaisu

Taiteen tekeminen ei käy rahatta. Hankkeiden vetäjänä sain onneksi anomuksesta ulkopuolista rahoitusta taidetoimikunnilta, kaupungeilta, taiteen keskustoimikunnalta ja rahastoilta, mistä sulin kiitokseni.

Tiukka linja oli tarpeen: Järjestämäni tilaisuudet maksoivat virkatyön lisäksi 2,5-4,3 euroa päätä kohti. Budjettia tehdessä saattoi joskus tulla mieleen valtion oopperankävijöiden tuki. Siinä missä keskusta saa miljoonien ja miljoonien tuet, instituutiot ja rakennukset, periferia eli kyläteatteri turhaan rukoilee esityslavan uutta lattiaa. Puhu siinä sponsorien hankinnasta, kun rahakansa ei ole ikänänsä kaunokirjaa lukenut, kunnan isä ei käytä kirjastoa ja teollisuuslaitoskin panee mainoskilpensä jääkiekkoon tai makeisiin lavaesiintyjiin.

Raha ei tule rahattoman luo. Raha ei välitä tahdosta eikä taidosta. Raha rakastaa rahaa, mainetta ja kunniaa. Raha säätelee, raha vaatii, vallanpitäjien mielipide on kaiken mitta. Valta valitsee minäilevän mielensä mukaan tuhlausta, mainosta, meteliä ja kättentaputuksia, ei ihmisten kulttuuria. Ei ainakaan keskustan ulkopuolella, koska kuinka siellä nyt ainakaan mitään laadukasta olisi, pääkaupunkiseudun kriteerein.

Jyväskylässä, 21. elokuuta 2006

P. S. Kirjastoista kirjoittaakseni olen liian vihainen.