Vielä lisää vihkoja, pienpainatteita ja muita yllättäviä kirjallisuusesineitä. Tarjolla on ylisanoja, käsiteanalyysia ja peliä omakuvilla. Nosta kortti, kaada köppelskultti!

 

Maaria Ylikangas, Autofiktio: meteorofiktio – Autofiction: meteorofiction. Humahdus 2025

Kriitikko ja esseisti Maaria Ylikangas osallistuu esseevihkossaan Autofiktio: meteorofiktio keskusteluun, jota käytiin kiivaasti viime vuosikymmenen loppupuolella: ”Olin alkuaankin myöhässä. Kirjoitan vasta, kun kaikki on jo sanottu” (s. 10). Kirjoittajalle tyypillinen paikoin älyllis-teoreettinen, väliin suoranrempseä tyyli huokuu. 

Teksti argumentoi myös muodollaan; se on ikään kuin autofiktiota autofiktiosta. Päiväkirjamaiset fragmentaariset merkinnät leijuvat sivuilla pilvien lailla, miljöön kuvailu korostaa henkilökohtaista kokemusta – toisaalta miljöö voi olla aivan, osin tai ei lainkaan kuviteltu, mutta sen spekulointi tuntuu lukiessa turhalta. Teksti vie sen sijaan huomiota siihen, kuinka kertoja rakentaa teoksen maailmaa. Vihkon suurimpia argumentteja onkin, että autofiktiokeskustelu on kohdistunut aivan liikaa teosten totuusarvoon niiden muodon kustannuksella, ja sen, miten ne rakentavat todellisuutta. Keskustelu autofiktiosta on ollut ”sumuista” (s. 9).

Sumu on Autofiktion päämetafora, siitä esseen alaotsikko meteorofiktio: tekstin muoto on kertojan mukaan ”meteorosofinen (kuten Kirsti Simonsuuri kuvaa englantilaisten suhdetta säähän)” (s. 9). Metafora on teoksen hengen mukaisesti monitulkintainen. Sumun vuoksi katsoja (kirjoittaja) näkee tarkemmin lähelle, mitä esseekertoja pitää nimenomaan mahdollisuutena ja lahjana. Toisaalta ohutkin sumu kelluu aina maisemassa, vaikka näkisi kauemmas. Ja toisin päin: sumu piilottaa minän. (Kuinka sattuvaa, että tätä kirjoittaessani kärsin itse aivosumusta.) Ennen kaikkea sumu kuvaa autofiktion taipumusta käyttää eri keinoja ja ylittää genrerajoja. Tämä taipumus juontuu siitä, että minää ei voi pukea sanoiksi jollain tietyllä keinolla, se on ”aina vieras”.

Vihkon aluksi seesteiseltä näyttävän visuaalisen ilmeen on suunnitellut Bee Österman. Usva leijailee sivuilla ja peittää pienen osan tekstistäkin, se muodostuu pystyviivoista, kuin koneellisesta aseemisesta kirjoituksesta. Pystyviivojen terävyydessä on jotain, mikä sotii tätä seesteisyyttä vastaan.

Vaikuttava vihko tuo sumumetaforan avulla keskustelun tähän päivään ja osoittaa, ettei autofiktiossa – kiinnostavassa sellaisessa – ole kyse vain minästä. Kertoja lukee sotia ja kansanmurhia käsitteleviä teoksia ja toteaa, että sää on nykyään kevyen rupattelun sijasta ”hankala keskustelu” (s. 9). Tekstin taustalla häilyy hiljaa uhan tuntua, kuin sodan usvaa.

Silti nykyaikana ”on mahdotonta itse olla täysin sumussa” (s. 18). (A. M.)

 

Tekstin taustalla häilyy hiljaa uhan tuntua, kuin sodan usvaa.

 

Kirjoittaja on tunnettu menestyjä. koija #007. 2025 

Koija-sarja on kirjekuoressa tulevan postimyyntiluettelon mukaan ”maanalaista kirjallisuutta”. Samaisesta luettelosta selviää myös, että sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä yhdeksän teosta. Vihkot valmistaa ja julkaisee runoilija Juha Rautio. Tekijän mukaan ”tuotantovälineinä on puoli-ilmaiseksi hankittuja toimistolaitteita”. Painokset liikkuvat 50 kappaleen tietämillä. 

Kämmenenkokoisen vihkon nimeltä Kirjoittaja on tunnettu menestyjä kansi on lumoavan kaunis: vaaleanpunainen fontti somistaa hopeapaperia. Vihkon sisuksissa sivujen alareunassa on kuvia taivaalla lipuvista pilvistä niin mustavalkokuvina kuin haaveellisissa vaaleanpunaisen sävyissä. Ne muodostavat pikantin kontrastin teoksen levottoman tekstisisällön kanssa. 

Runot koostuvat bestsellereiden kansiin painetuista ylistyssanoista, jotka yltyvät heti kuumeisen toisteisiksi. Sanat ”menestys” ja ”palkinto” johdoksineen toistuvat molemmat 20-sivuisessa vihkossa noin 15 kertaa. Tyhjällä käyvä tautologisuus ja siihen hiljalleen sotkeutuva odottamaton kielenaines huvittaa ja yllättää: ”Myriadeista ennaltamenestyneistä menestys- / palkinnoistaan tunnetun kaikkien rakastaman / uuden upean menestystekijän odotettu taka- / kierrepallo tihkuu parasta jälleen -runoutta.” 

Teos ei peittele vaikutteitaan: viimeisellä aukeamalla ylhäältä alas toistuva teksti ”Ainutlaatuinen pilkku kokonaisvaltainen pilkku” viitoittaa jo suoremmin Eino Santasen Raha-trilogiaan.  

Vihko asettuu vastaan kirjallisuus- ja kustannusalan tämänhetkisiä epäkohtia: tuotteen myynnin ja tuloksen tavoittelua taiteellisen laadun kustannuksella, kirjailijoiden palkkioita nakertavia äänikirjapalveluita, (kuuluisaan) tekijään keskittymistä vastaanotossa teoksen sijaan – esimerkiksi. Lukijana kaipaisin vielä lisääkin kierroksia ja yllätyksiä tekstiin, mutta ytimekäs teos on toimiva kokonaisuus, ja sen rytmi kaikkinensa hyvin mietitty. (A. M.) 

 

 

José Luis Rico (teksti) & Manuel Bueno (kuvitus), Cute Person Stuff™. Suom. Juha Rautio. koija #008. 2025

Kirjekuoresta paljastuu korttipakkaa muistuttava nippu, jossa on söpön pinkki nauha. Kuten Autiofiktio – Autofiction, teos on kaksikielinen. Sisällä on ohjeet ja 34 numeroitua korttia. Ergodisen teoksen alaotsikko, ”Metaforiset kortit henkilösuhteiden ja omakuvien tarkasteluun” antaa ymmärtää, että teosta voisi käyttää hieman kuin tarot-kortteja käytetään nykyään. Jokaisen kortin toisella puolella on tekstiä kuvaava karikatyyrinen hahmo.  

Pelin säännöt: Ensin valitaan kuka tahansa henkilö, jonka kasvoja ajatellaan. Pakasta nostetaan kortti. Jokaisessa kortissa on jokin metaforinen virke, joka luetaan, ja sitten yhdistetään se mielikuvaan. 

Kokeillaan. ”The person’s navel quivers / with the thought / of utopia” (23). Metaforasta tulee hyvin häiritsevä, sillä en välttämättä tahtoisi nähdä tämän henkilön napaa saati sen värähtelyä, ja minun on helppo luoda vahvoja visuaalisia mielikuvia päässäni. Mutta tiedän, millainen henkilön utopia voisi olla. 

Pelikorttiteema tuo mieleen Aki Salmelan runoteoksen Jokeri (2014), ja samanlaatuista ironiaa ja kyynisyyttä on Cute Person Stuffissakin. 

Joissakin teksteissä on yhtymäkohtia toisiinsa, kuten samoja sanoja tai peräkkäistä toimintaa. Kortteja tekee mieli alkaa luokitella vaikkapa sen perusteella, missä niistä puhutaan ihmisen luista (monessa) tai missä henkilö ilmaisee arvojaan tai ajatuksiaan, kuten: ”The person advocates for / a light strain of / atheism” (18). Espanjaksi teoksen nimi La idiosincrasia de las personas voikin viitata ihmisten omalaatuisuuteen tai luonteeseen (vrt. Theofrastos).  

Kortit ottavat todesta määritelmän, jonka mukaan metaforassa kaksi tai useampi asia rinnastuu toisiinsa yllättävällä tavalla. Surrealistisissa kuvissa on lähes poikkeuksetta väkivallan tuntua, ja henkilöille tapahtuu jotain absurdia. Daniilharmsmaiset virkkeet ovat ruumiillisia ja groteskeja, mitä kuvitus vielä korostaa. Peliä pelatessa jutut kiusaannuttavat, koska metaforat heräävät enemmän eloon, kun niitä sovittelee oikeisiin ihmisiin. Huumori tuntuu silloin vielä mustemmalta.  

”The person eats French fries / in the shower and / has dreams of / tornadoes” (5). Olemmeko kaikki tässä ajassa samalla tavalla söpösti kieroutuneita?  (A. M.)

 

 

Olavi Laiho, Katso Koota. Ed. Minna Henriksson. Rab-Rab Press 2025 

Olavi Laiho (1907–1944) tunnetaan siitä, että hän oli viimeinen Suomessa teloitettu suomalainen. Laiho toimi agitaattorina SKP:ssa ja Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seurassa. Jatkosodan alussa hän painui maan alle mutta jäi kiinni vuonna -42, ja hänet tuomittiin muun muassa maanpetoksesta. Yli puolentoista vuoden vankilajakson aikana Laiho luki ja kirjoitti ahkerasti. Rab-Rab Press on tehnyt hienon arkistolöydön ja julkaissut pienen tekstin, jonka hän laati vain viikkoja ennen kuolemaansa. 

”Katso koota” on erikoislaatuinen dokumentti poliittisen historian ja kokeellisen kirjallisuuden leikkauskohdasta. Se on rajoitteellinen teksti, jossa kaikki sanat alkavat k-kirjaimella: ”Katselen kaikkea kesän kertomaa, kuudennen kauhuvuoden kohta kömpiessä keskuuteemme” (s. 1). Oikaisen Minna Henrikssonin erinomaista saatesanaa vain sen verran, että menetelmän nimi ei ole lipogrammi vaan tautogrammi. 

Teksti kuvaa sota-ajan ilmapiiriä ja jatkosodan loppuvaiheen tapahtumia mutta myös kirjoittajan tunnelmia sellissään. Tunnevire on monimielinen. Maailmansota kirvoittaa hirtehisiä kommentteja, mutta loppupuolella Laiho kääntyy kuin varkain pohtimaan omaa tilannettaan ja haaveilee, että tuomio vielä lientyisi: ”Kunne kohtalo kuljettaa? Kulloin? Kuukaudetko kyseessä? Kenties. Kuvittelen kuitenkin käännettä kuukauden kuluessa. Kuolemantuomio kääntynee kokoikäiseksi kuriksi.” (s. 3.) 

Vaikka yksi ”ja” on lipsahtanut mukaan, suoritus on virtuoottinen. Mukana on nokkelasti kotoistavia ratkaisuja, ja usein k:n vaikutus ulottuu jopa yhdyssanan jälkipuoliskoon: ”Kukin kansa keskuudestaankin kirvoittaa kivekkäitä köppelskulttia kaatamaan” (s. 1). Natsikomentaja Wilhelm Keitelista on tehty yleisnimi samaan tapaan kuin eichmannista myöhemmin: ”Kaikkialta kuuluu kertomuksia keitelien kierittämisestä” (s. 1). Mielleyhtymiä laajentaa, että tautogrammi on monille tuttu aapisista. Laihon tekstiä edeltää vaikkapa E. N. Setälän Veikon ja Siskon aapiskirjan (1930) pikku tarina, jossa Kivelän Kalle käy kalassa. Menetelmä kuuluu siis eräänlaisen demoottisen kokeellisuuden alueelle.  

Kuten usein proseduurien kohdalla, Laihollakin tuntuu rajoitteen salliva vaikutus. Rajoite vapauttaa kirjoittamaan, kun aihe on äärimmilleen jännitteinen, mutta se pystyy myös välittämään tilanteen kaikkine ristiriitoineen. Viimeistään nyt proseduureja on mahdotonta kuitata triviaalina hassutteluna. (J-P K.) 

 

 Menetelmä kuuluu siis eräänlaisen demoottisen kokeellisuuden alueelle.  

 

Iina Esko, Amoeba. Photos & thoughts from the years 2009–2025. Khaos Publishing 2025 

Amoeba koostuu valokuvista ja päivänkirjanomaisista runoteksteistä. Se on pienimuotoinen kuin vihko ja viimeistelty kuin taiteilijakirja. Tekijä on itse sitonut 60 kappaleen painoksen. 

Runominä tuntee elävänsä välitilassa, jossa mitään muutosta ei tapahdu, mutta hän haluaa toisaalta karttaa tapahtumia ja uusia kokemuksia. Hän perehtyy ameboihin ja tuntee vetoa niiden yksinkertaista rakennetta kohtaan. ”I do things. Doing is fine. But I don’t want to / think about the next step. It takes energy / to move forward. // Every time, a new goal appears.” (s. 17.) Vaikka tekstiä on vähän ja se on viitteellistä, kenties juuri siksi se onnistuu ilmaisemaan ristiriitaisen kokemuksen niin hienosti.  

Vihkoon on omiaan risopainotekniikka, joka tuottaa hieman huokoisen vaikutelman. Kaikista kuvista ei pysty päättelemään niiden kohdetta tai edes mittakaavaa. Jokin taas liittyy spesifiin tilanteeseen: Ihminen on kiipeämässä kädet edellä mökin seinän läpi puutarhan puolelle. Kenties hän ryömii ulos ikkunasta, mutta köynnöskasvi peittää seinän niin, että hahmo näyttää tosiaan tulevan seinän läpi. 

Runoteksteistä hahmottuu ajallisia viitepisteitä ja kerrontaa, kun taas valokuvat ovat irtonaisempia. Kaksi moodia eivät selitä tai ehkä täydennäkään toisiaan. Voi olla, että osana vihkoa, samassa asiayhteydessä tekstien kanssa, kuvat näyttävät vielä salaperäisemmiltä kuin ne näyttäisivät erikseen, sillä tekstien myötä syntyy odotuksia, joita kuvat eivät kuitenkaan ratkaise. Amoeba haastaa ajatuksen, että moodien kesken pitäisi löytyä yhteisiä merkityksiä vain koska ne vuorottelevat samassa teoksessa. 

Runominää viehättää, miten vähän energiaa ameba tarvitsee. Se sopii teokseen, joka saa aikaan kutsuvan ilmapiirin hyvin vähillä aineksilla. Amoebaa olisi vaikea palauttaa johonkin aiheeseen tai muotopiirteeseen saati konseptoida millään tavoin. En tiedä, osaanko lukea tai katsoa sitä oikein, mutta sen olemus, jota ei pysty tiivistämään tuoteideaksi, tuntuu erikoislaatuisen arvokkaalta. Harvinaista kyllä, nyt konseptia ei saa tehtyä edes siitä, että teos välttelee sellaista. (J-P K.) 

 

 

Tanja Tiekso, Dimi is dead – Kokeellisen musiikin hiljaisuudet. Para 01. Tutkijaliitto 2025 

Para on Tutkijaliiton uusi julkaisusarja, joka alkoi syksyllä 2025. Sen vihkomuotoiset julkaisut asettuvat pituudeltaan artikkelin ja kirjan välimaastoon. Tähän mennessä ilmestyneissä neljässä vihossa liikutaan ainakin kirjallisuudentutkimuksen, kirjanpainannan ja musiikkitieteen piirissä. Tietokirjoittamisen ohella teksteistä löytyy esimerkiksi henkilökohtaisen tunnustuksellista esseistiikkaa, runouden keinoja, yllättävää taittoa ja asettelua.  

Julkaisusarjan avaa Tanja Tiekson taidokas essee. Se tutkii niin kutsuttua hiljaisuusparadigmaa, jonka tuottamiseen kirjoittaja on itsekin ollut osallisena. Samalla se nostaa esiin ja kyseenalaistaa rohkeasti vallan väärinkäytön akateemisessa maailmassa. Avantgardemusiikin tutkija Tiekson essee kokeellisen musiikin hiljaisuuksista avautuu myös lukijalle, joka ei ole musiikkitieteilijä tai edes musiikin harrastaja. Hiljaisuudessa on usein kyse vaietuista asioista, siitä, mitä niiden tilalla kuullaan, ja siitä, mikä jää kokonaan kuulematta. 

Tiekso tutkii kriittisesti nerokultteja ja rakenteellista vaientamista, joka kohdistuu monesti vähemmistöihin. Nerojen asemassa hänen kirjoituksessaan ovat tunnetut ja osin pahamaineiset miehet John Cage (1912–1992) ja Erkki Kurenniemi (1941–2017). Ensin mainitun osalta esseessä kysytään, jättikö hiljaisuusfilosofian tarkoituksellinen merkityksettömyys ja näennäinen tasa-arvo lopulta tilaa kellekään muulle kuin Cagelle itselleen. Tiekson kollegan Kurenniemen maine on saanut miehen kuoleman jälkeen vielä paljon synkemmän sävyn, kun hänen jäämistöstään löydettiin lasta seksuaalisesti esittävää materiaalia. Uutinen ajoi Tiekson toiseen kaninkoloon, arkistoihin tutkimaan Kurenniemen kokeellisia filmipätkiä, joiden taiteellisesta arvosta voi olla montaa mieltä. 

Naisena tutkimusalallaan Tiekso on itsekin vähemmistöasemassa, tullut toisinaan sivuutetuksi tai vähätellyksi. Samanaikaisesti hän on tutkimuksellaan osallistuja suurten taiteilijamyyttien ylläpitämisessä, kuten avoimesti myöntää. Näkökulmien ristiriitaisuus ja siitä seuraava oman pahan olon pohtiminen tekee esseestä hyvin henkilökohtaisen ja kaikessa raadollisuudessaan vaikuttavan. Samalla se on yksityiskohtainen kirjoitusprosessin kuvaus, jossa akateeminen etäisyys väliin väistyy ja keholliset tuntemukset määrittävät lopputulosta. (S. P.) 

 

 

Jaakko Vuori, Melankolian paluu. Para 02. Tutkijaliitto 2025 

Jaakko Vuoren essee on Para-sarjan toinen teos. Se on muokattu kolmen aiemmin julkaistun kirjoituksen pohjalta, mutta etenee kokonaisuutena varsin saumattomasti. Muodollisesti melko perinteinen, pohdiskeleva tietoteksti tarjoaa sisältönsä puolesta paljon ajattelemisen aihetta. 

Masennuksesta puhutaan aikaamme leimaavana sairautena, mutta siinä on jotain hähmäistä, jonka luonnetta ei ymmärretä. Kuten Vuori esseessään osoittaa, melankolikko ei ole muinaisuuteen juuttunut hahmo. Melankolian luonne vain on itsekorostuksen nimeen vannovassa nykyajassa muuttunut. 

Kapitalismin keskeiseksi ja surua aiheuttavaksi myytiksi nousee esseessä ajatus normaalista yksilöstä, jolle mikä tahansa on mahdollista. Sillä on tietysti kääntöpuoli. Miten käy, kun huomataan, ettei mahdollisuuksien maailmassa saavuta kaikkea? Masennus uhkaa ajatusta täydellisestä toimintakyvystä ja täydellisyyden menettäminen synnyttää itsessään melankoliaa sekä häpeää. Paradoksaalista on, että oletettua normaalia jahdatessaan masennukselle altis yksilö kärsii sairaalloisesta keskiluokkaisuudesta eikä lopulta ole lainkaan poikkeuksellinen tapaus.

Melankolian luonne on itsekorostuksen nimeen vannovassa nykyajassa muuttunut.

Vuori määrittelee tämän mahdollisuuksien menettämisen pelon uuden luovan keskiluokan melankoliaksi. Hän tarkastelee sen ilmenemistä suomalaisissa autofiktioteoksissa, kuten Harry Salmenniemen Varjotajunnassa (2023) ja Sisko Savonlahden romaanissa Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018). Kirjojen kolmikymppiset päähenkilöt kipuilevat sen banaalin karmeuden kanssa, etteivät täyttäneet potentiaaliaan. Tarinoissa ei ole syvempää yhteiskunnallista viestiä kuin henkilökohtaisen kärsimyksen esillepano, eikä niissä voi tapahtua mitään pahempaa kuin sosiaalisen näkyvyyden ja kulutushyödykkeiden menetys. Tätä yhteiskunnallisuuden puutetta Vuori myös kritisoi. 

Hieman jäin miettimään sitä, miksi tällaisesta maailmasta jaksaisi lukea, kun se jatkuvasti hyökkää silmille esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Kiinnostavia ovatkin myös sellaiset hahmot, jotka eivät alkujaankaan istu oletettuun normiin, kuten vaikkapa päähenkilö Mira Eskelisen romaanissa Aavistus (2023). Toisaalta Vuoren tutkimien romaanien ja esseen kiinnostavuus on siinä, miten ne tunnistavat melankolian olemassaolon ja normaaliuden myytin. Ehkäpä niistä vapautuminen tulee silloin mahdolliseksi? (S. P.)

 

 

*

 

Tekstiä on oikaistu 1.4.2026 klo 9.34. Tekstissä kerrottiin aiemmin virheellisesti, että Maaria Ylikankaan Autofiktio-vihkon graafisen suunnittelun on tehnyt Arja Karhumaa. Graafisen suunnittelun teki Bee Österman.

Tekstiä on oikaistu 2.4. klo 10.33. Tekstissä kerrottiin aiemmin virheellisesti, että Olavi Laiho oli viimeinen Suomessa teloitettu henkilö. Tosiasiassa hän oli viimeinen Suomessa teloitettu suomalainen. Lisäksi täsmennetty ”puolentoista vuoden vankilajakso” muotoon ”yli puolentoista”.