Kiiltomato-Lysmasken alkaa julkaista kritiikkejä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Kun lehden linjana on julkaista kritiikkejä teoksista, jotka ansaitsevat lisää huomiota, pätee tämä lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa työskentelee paljon ansioituneita ja osaavia tekijöitä. Kirjallisuudenlajina se hyödyntää kuvaa, monilukutaitoa ja kirjan materiaalisuutta. Silti se jää usein vaille kritiikkejä. Vastaanoton puutteita paikkaamaan ovat rientäneet paitsi kirjablogit ennen muuta kirjallisuudentutkijat.

Rohkea arvaukseni on, että moni Kiiltomadon lukija ja kriitikko osaa varmasti päättää lahjakirjan jollekulle ikäiselleen, tuntee eri kirjallisuudenlajeja ja traditioita, mutta voisi silti lastenkirjahyllyn äärellä olla vaikeuksissa tietää, mitä kannattaa ostaa luettavaksi vaikkapa sukulaislapselle. Myönnän, että päätoimittajana jokasyksyisiä ja -keväisiä kirjalistoja tehdessäni olen huomannut katalogien lanu-sivuja selatessani olevani kaukana mukavuusalueeltani.

 

Lukufiilis ja vertaiskritiikki

Toinen Lukukeskuksen – Kiiltomato-Lysmaskenin julkaisijan – verkkolehti, Lukufiilis, on eri muodoissa ilmestynyt Kiiltomatoakin kauemmin, ja tarjonnut paikan nuorille kirjoittaa kritiikkejä, haastatteluita ja muita kirjallisuuteen liittyviä tekstejä. Erityisesti Lukufiilis julkaisee kritiikkejä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.

Lukufiilis siis kasvattaa uusia kriitikkoja, ja toisaalta se kasvattaa myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden lukijakuntaa myös aikuistenkirjallisuutta kohti julkaisemalla myös muutamia kritiikkejä aikuistenkirjallisuudesta. Itse asiassa Lukufiilis on ollut vastuussa myös ensimmäisistä havainnoistani siitä, että tällaistakin voi tehdä: eräs ystäväni lukiossa oli aktiivinen Lukufiilikseen kirjoittaja, mikä toi kirjallisuuskritiikkiä lähelle, pois aikuisten maailmasta, omaan elämänpiiriin.

Lukufiilis tarjoaa kritiikkejä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta nuorista koostuvalle yleisölle. Kriitikot, lukijat ja kritikoitavien teosten yleisö ovat siis vertaisia. Lukufiilis on tässä mielessä varsin uniikki. Samalla se tekee arvokasta kulttuurityötä vähemmän kritiikkien kohteeksi päätyvän kirjallisuudenlajin parissa.

Silloin, kun lasten- ja nuortenkirjallisuus lyö läpi myös sanomalehtikritiikkiin, kriitikot, kirjailijat ja kritiikkien lukijat ovat aikuisia. Tällainen kritiikki voi tuoda aikuisten, joilla esimerkiksi on omia lapsia, tietoisuuteen kirjallisuutta, jonka kohderyhmää he eivät ole.

Uudenlainen avaus lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentällä on Kustannus Z, joka puolestaan etsii kirjoituskilpailuiden avulla nuorten kirjoittamaa kirjallisuutta.

 

Kansainvälistä, kriitikkoa koettelevaa kirjallisuutta

Kiiltomato asettuu jäljempänä mainitun kritiikin saralle. Tarkoitus ei ole kilpailla Lukufiiliksen kanssa vertaislukijoiden huomiosta, vaan tarjota pikemminkin kirjallisuudellinen katsaus lasten- ja nuortenkirjoihin. Mikä on niille tyypillistä? Millaisia keinoja ne käyttävät? Miten ne avautuvat aikuislukijalle tai voivat haastaa lukijaansa?

Kuten Mia Österlund kirjoittaa Lysmaskenissa puheenvuoronsa ensimmäisessä osassa, lastenkirjallisuus on historiansa alusta asti ollut varsin kansainvälistä ja kansallisvaltioiden rajat ylittävää. Jotain jatkumoa on nähtävissä siinä, että suomalaisen kirjallisuuden vientituloista suurin osa ja yli puolet koostuu lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Olemme siis tekemisissä kansainvälisimmän kirjallisuutemme kanssa. Samaan tapaan Österlund muistuttaa siitä, että lastenkirjallisuus on edelleen vahvasti vuorovaikutuksessa ja imee itseensä vaikutteita muualta.

Hilma Kupiainen sai kunnian olla ensimmäinen kriitikko, joka arvosteli lasten- ja nuortenkirjallisuutta Kiiltomatoon. Tekstinsä loppupuolella hän summaakin kirjallisuudenlajin historiaa, nykypäivää ja tilaa kritiikissä. Kupiainen ja Österlund tekevät useita samankaltaisia huomioita koskien muun muassa lastenkirjallisuuden asemaa usein käyttökirjallisuutena sekä kritiikin vähyyttä. Österlund tekee myös yhteneväisen huomion minun aiemmin tässä tekstissä esittämäni kanssa: palkinnoista ja kirjallisuudentutkimuksesta huolimatta tavalliselle lukijalle ei ole selvää, mikä lastenkirjallisuus on lukemisen arvoista.

Juuri lastenkirjallisuuden tutkimus johdattaakin kiinnostavien paralleelien äärelle. Moni ”aikuistenkirjallisuuden” (mainio käsite purkamaan sitä, että nimenomaan lasten- ja nuortenkirjallisuus kaipaisi etuliitettä) kritiikki ottaa lähtökohdakseen teoksen materiaalisuuden tai vaikkapa affektiivisuuden. Nämä ovat usein varsin lähtökohtaisia piirteitä lastenkirjallisuudelle. Samaan tapaan lukevan nuoren ensikohtaaminen Bildungsromanin lajityyppiin voi hyvinkin tapahtua nuortenkirjan sivuilla.

Kritiikkinsä lopussa Hilma Kupiainen pohtii myös sitä, miten eri yleisölle kirjoitettu lasten- ja nuortenkirjallisuus haastaa kriitikkoa:

Lasten- ja nuortenkirjallisuus voi tuntua kriitikosta vaikeasti lähestyttävältä. Saattaa tuntua oudolta etsiä teoksesta teemoja ja symboliikkaa, jota lapsi, jolle kirja on kirjoitettu, ei edes huomaa. Teoksesta heränneet ajatukset ja tunteet ovat kuitenkin aina kiinnostavia ja arvokkaita, oli lukija kuka tahansa. Lapset ja aikuiset rajaudu tarkkarajaisiin, yksimielisiin ryhmiin, vaan teos muovautuu aina loputtomiksi versioiksi erilaisten lukijoiden elämiä vasten.

 

Kiiltomadon tehtävä

Kiiltomadon tulevat kritiikit valottavat osaltaan samaa havaintoa, jonka Österlund ja Kupiainenkin tekevät. Lasten- ja nuortenkirjallisuudessa käsitellään niin sukupuolta, ilmastonmuutosta kuin etnistä taustaa. Toisaalta näen, että lasten- ja nuortenkirjallisuus tutustuttaa lukijoitaan myös sellaisten syvien eksistentiaalisten kysymysten äärelle, joita ovat esimerkiksi yksinäisyys, oman paikan etsiminen ja suhde taiteeseen. Kuten Kupiainen jälleen osuvasti kysyykin, miten määritellä iän perusteella kohderyhmä kirjallisuudelle, joka aiheuttaa tuntemuksia ja ajatuksia kenessä tahansa lukijassa.

Näiden kysymysten, pohdintojen ja uusien lukuelämysten ja kriitikoiden itsensä koettelun äärelle myös Kiiltomato haluaa kutsua avatessaan hehkunsa myös lasten- ja nuortenkirjallisuudelle. Toivomme myös, että esimerkiksi Lukufiiliksen tekijät haluaisivat koetella siipiään kriitikkona myös tämän lehden puolella.

Kun Kiiltomadossa on julkaistu jonkin verran lasten- ja nuortenkirjakritiikkejä, pyydämme myös Lastenkirjainstituutilta puheenvuorokirjoitusta, jossa asiantuntija saa arvioida, miten lehti on tehtävässä onnistunut, millainen on sen tarjoama käsitys lasten- ja nuortenkirjallisuudesta ja mitä voimme kenties parantaa.

 

Kirjoittaja on Kiiltomato-Lysmaskenin päätoimittaja.