Leikkauksille on puolustajia, onko kulttuurille?

Kulttuurileikkaukset peruttiin, kiitos hallitus – vai onko liian aikaista? Keskustelu muistutti, että poliitikot ja toimittajat eivät tunne kulttuurialan todellisuutta.

Tarvittiin kulttuuriväen voimakas reaktio, median tarttuminen leikkauksiin ja riittävän suorat rivit, jotta OKM:n esittämät kulttuurileikkaukset saatiin peruttua. Stoalaisella tyyneydellä samaan lopputulokseen ei olisi päässyt.

Vajaa viikko myöhemmin näyttää siltä, että hallitus pyörsi päätöksensä viime hetkillä. Yleinen mielipide alkoi nimittäin nopeasti kääntyä siihen, että hallituksen olisi kunniakkainta vain pitää kiinni jo sovitusta ja leikata, vaikka pahalta tuntuu.

Kulttuuri voitti tämän erän

Kirjoitin jo alkukesästä, kun koronan kurittama kulttuuriala järjestäytyi suoriin riveihin Eduskuntatalon eteen, vähäisestä innostani Antti Kurvisen ministeriksi nimittämisestä. Sanat eivät ole tainneet menettää ajankohtaisuuttaan, kun katselee viime viikon tapahtumia:

Kun Antti Kurvinen (kesk) nimettiin Annika Saarikon seuraajaksi kulttuuriministeriksi, olin epäileväinen, missä määrin keskusta asetti yhden kovimmista kepuapologeetoistaan paikalle, jossa tulevina vuosina on leikattava kulttuurista.

Kun Kurvinen esitteli leikkauslistansa, mieleen palasi kieltämättä Kurvisen kulttuurialan mielenilmaukselle lupailema tulevaisuustyö – leikkaamallako sitä tehdään?

Toisaalta en tiedä, pitäisikö kulttuuriväen ja minun mukaan lukien ollakin kiitollinen Kurviselle, kun tämä esitteli leikkaukset erikseen kulttuurialalle ja näin mahdollisti laajan metelin pitämisen. Jos kabinetin ovenraosta pilkistävää valoa on uskominen, pääministeri Sanna Marin yritti saada Kurvista perumaan infotilaisuutensa.

Kulttuurin leikkaukset eivät ainakaan laajuudeltaan olleet enää salaisia ministerin niitä esitellessä. Vasemmistoliitto, joka on johdonmukaisimmin puolustanut kulttuuria tässä hallituksessa, kritisoi leikkauksia jo ministerin infoa edeltävän viikon torstaina. Helsingin Sanomien juttuunkin päätynyt linjaus siitä, että kulttuuriin kohdistuvat 18,5 miljoonaa euron leikkaukset tulee perua, ei vain kantanut kovin kauas.

Näyttääkin siltä, että vasta tieto siitä, mistä kaikesta ja miten fataalisti leikkaukset olisivat kohdistuneet, herätti huomion. Media ansaitsee kiitoksen myös siitä, miten se esitti laskelmia ja arvioita siitä, miten leikkaukset vaikuttaisivat suomalaisten elämään. Kävi ilmi, ettei kulttuuri ole vain kuriositeetti. Ihan hetkeen kulttuuriala ei ole näkynyt näin paljon uutisissa.

Edelleen kummissani olen siitä, miksi juuri vähälevikkisen kirjallisuuden ja kulttuurilehtien ostotuen poistaminen kokonaan päätyi osaksi ehdotusta. Se nimittäin jättää jonkinmoisen epäilyksen varjon, ymmärretäänkö OKM:ssä kulttuurin ruohonjuuritoimintaa ollenkaan.

Politiikassa usein etsitään suuria salaliittoja ja 3D-juonia, kun todellisuus on pikemminkin huonoa ajoitusta, sattumaa ja sähläystä. Siksi en usko, että ministeri Kurvinen olisi varta vasten suunnitellut järjestävänsä tilaisuuden, joka saattoi pop-tähtiä Kesärannassa kestinneen pääministerin huonoon valoon. Saati että infotilaisuuden taustalla olisi ollut suuri huijaus saada kulttuuriväki barrikadeille ja leikkaukset peruttua.

Toisaalta ajatuksessa, että kulttuuriväki kutsutaan varta vasten paikalle kuulemaan, miten paljon ja mistä tarkalleen heiltä leikataan, on suoranaisen perverssi sellaisenaan. Ehkä taustalla on ollut jonkinlaista halua näyttää ja saada jokin reaktio aikaan. Kun reaktio syntyi, on varmasti ollut helppo ruokkia mediaa lisätiedonmuruilla estelevästä pääministeristä.

Sama se, mistä leikataan, kunhan leikataan.

Leikkaukset uhkaavat tulevaisuudessa

Kulttuurialan edustajana en voi olla ajattelematta, että lopputulos – leikkausten peruminen – ratkaisee. En kuitenkaan katso, että kenelläkään kulttuurialalla olisi syytä liikaan kiitollisuuteen poliitikkoja kohtaan.

Syykin on yksinkertainen: vielä kevään riitaisassa kehysriihessä kaikille hallituspuolueille sopi nimenomaan kulttuurista ja sivistyksestä tulevaisuudessa leikkaaminen. Jos veikkausvarojen kompensaatio OKM:n aloille ensi vuodelle oli 131,4 miljoonaa euroa, on se vuodelle 2023 enää vain 118,3 miljoonaa euroa. Erotus on 13,1 miljoonaa euroa. Tämä kehysriihen päätöksestä poimittu summa sisälsi ne leikkaukset, jotka nyt peruttiin. Millä ensi vuonna kulttuuriväki peruu vielä suuremmat leikkaukset?

Viime kehysriihen dokumenteissa muuten mainitaan, että päätökset ”Veikkauksen edunsaajien” rahoituksesta vuodesta 2024 eteenpäin tehdään vuoden 2021 aikana. Jollakulla voi tulla kiire.

Opetus- ja kulttuuriministeriön niihin toimiin, jotka eivät ole opetusta tai opintososiaalisia etuuksia, kohdistuvat vuodesta 2023 alkaen 35 miljoonan euron säästöt. Tämä on luultavimmin pois joko ”järjestöiltä”, kulttuurilta tai tieteeltä. Luultavasti kaikilta. Tämä ei ole keskustaministerin ilkeyttä, vaan Suomen hallituksen tahto, jolla kehysriihessä päästiin sopuun keväällä 2021.

Cheek ärähtämässä pääministerille ei kuitenkaan tainnut olla kovinkaan suunniteltu solidaarisuudenosoitus kulttuurilehdille.

Pop-tähdet vievät köyhien rahat?

Kulttuurileikkauksista keskusteluun oman sivujuonteensa toi kieltämättä ajoitukseltaan kinkkinen pääministerin tilaisuus muusikoille Kesärannassa. Toisaalta se ohjasi niin osan poliitikoista kuin toimittajistakin huomion sivu-urille.

Esimerkiksi Hesarin Uutisraportti-podcastissa pohdiskeltiin, onnistuivatko hyvännäköiset pop-tähdet estämään itseensä kohdistuvat leikkaukset ja onko ylipäätään kauniilta staroilta vaikeampi leikata kuin jostain vähemmän seksikkäästä kohteesta.

OKM:n tiedotteessa musiikkialaa ei edes mainita. Pop-musiikki muutenkin kuuluu siihen osaan kulttuuria, joka yleisesti ottaen pyörii eniten asiakkaiden rahoilla ja vähemmän vaikkapa apurahoilla. Tämänhän monet muusikot saivat kokea nahoissaan, kun korona-apurahoja jakaneet tahot myönsivät niitä vain työskentelyyn ja muusikoiden työskentely oli käynyt mahdottomaksi.

Cheek ärähtämässä pääministerille ei kuitenkaan tainnut olla kovinkaan suunniteltu solidaarisuudenosoitus kulttuurilehdille. Jos analyysi on, että muusikot estivät itseensä kohdistuvat leikkaukset esiintymällä pääministerille, on päättelyketjussa pielessä vaatimattomasti tapahtumien ajallinen kulku, faktat ja alkeellisin ymmärrys kulttuurialasta.

Sen sijaan kiitoksen ansaitsee Ylen Jaa, ei, tyhjiä, poissa -podcast, jossa hyvin huomioitiin, että muusikkojen illanvietto ja kulttuurileikkausten julkitulo olivat pikemminkin vain hallituksen kannalta huonosti ajoitetut ja toisistaan riippumattomat tapahtumat. Samoin podcastissa muistutettiin, että suurten operaatioiden sijaan kyse taisi olla ihan vanhasta kunnon sekoilusta. Mediassa ne taas vääntyivät yhdeksi ja samaksi kokonaisuudeksi. Samansuuntaisesti aiheesta keskusteltiin Ylen Jälkinäytöksessä.

Samalla, kun huomio kiinnittyy siihen, keitä kutsuttujen joukossa oli ja ketä ei bileisiin kutsuttu, media saattoi antaa varsin yksipuolisen ja epätodenmukaisen kuvan kulttuurialasta: hyvännäköisiä, menestyviä, myyviä. Miksi näille annetaan tukea?

Samaa rataa kulki eräänkin politiikantutkijan päättelyketju, kun hän pohti, onko kulttuurista vaikeampi leikata kuin vaikkapa köyhiltä tai maahanmuuttajilta. Samaan aikaan hallituksen budjettiesitystä voi kuka tahansa lukea netistä ja huomata, että esimerkiksi Kelan etuuksiin on tulossa korotuksia. Toisaalta taas kulttuuriala ei suinkaan ole hyvin toimeentulevaa eliittiä. Vähälevikkisen kirjallisuuden tuki taas avittaa juuri niitä tekijöitä, jotka eivät välttämättä saa paljon mitään kirjojensa myynnistä.

Samalla tämänkaltaisessa ulostulossa käsitys köyhistä ja maahanmuuttajista on yksiulotteinen: köyhä tarvitsee vain, no, köyhäinapua, ja kulttuuri on keskiluokan juttu? Kuitenkin esimerkiksi kirjastojen ostotuet poistuessaan olisivat pois vähävaraisilta, jotka voivat kirjastossa lukea vaikkapa sellaisia lehtiä tai kirjoja, joita heillä ei ole varaa ostaa.

Keskustelu siis osoitti, että myös suomalaiset toimittajat tuntevat kulttuurialaa ja sen käytäntöjä murheellisen huonosti. Nykyinen mielipidemedia ei myöskään estä kirjoittamasta tai puhumasta ilman sen parempaa tietoa.

Tällä alalla tehdään ylitöitä, vuoroin pro bono ja burnoutissa ja liian pienellä liksalla.

Terveiset täältä hyvien tarkoitusten suolta

Toistuva päättelyketju vähänkään kyynisempien politiikan- tai pääkirjoitustoimittajien keskuudessa on ollut se, että aina ei voida kaataa rahaa hyviin tarkoituksiin.

Kauppalehden vastaava päätoimittaja Arno Ahosniemi tiivistää mielialan kolumninsa lopussa:

”Sanon nyt suoraan. Hallituksella – nykyisellä tai tulevilla – on vielä kova savotta veikkausavustusten siivoamisessa. Kulttuurin muutamat miljoonat ovat alkusoittoa koko vuosikymmenten aikana paisuneiden hyvien tarkoitusten suossa.”

En ole luultavasti kuullut kenenkään puhuvan noin rumasti kulttuurialasta. Ilmeisesti ”muutamat miljoonat” joutaisikin leikata. Paisuminen tarkoittaa ainakin kulttuurin osalta sitä, että Suomessa edelliset hallitukset Kataisen hallituksesta lähtien ovat leikanneet kulttuurista. Jonkin verran apua leikkauksiin on tullut veikkausvaroista.

Tosin en ole varma, tietääkö Ahosniemi edes mistä tarkalleen ottaen puhuu. Hän toistelee poliitikoilta tuttua mantraa ”järjestöistä” ja siitä, miten lie niiden hallinnon ja kaikkien tarpeellisuudenkaan laita.

En tiedä miksi, mutta minulle suometaforasta tulee mieleen se, että hallitus sovun nimissä upotti kylläkin turvesoihin miljoonakaupalla rahaa.

Toimittajakunnassa on siis huolestuttu siitä, että kovimpaan ääneen huutavat saavat leikkauksensa peruttua. On kuitenkin kohtuutonta, jos kulttuurialan pitäisi vain ottaa leikkaukset vastaan – vaikka ne olisivat toteutuessaan uhanneet sivistyksellisiä oikeuksia ja vieneet toimeentulon monelta – vain siksi, että se sattui olemaan jonossa edellisen huutajan jälkeen.

Tuntuu, että kulttuurileikkauksista käytävä keskustelu paljasti jälleen joidenkin suoranaisen leikkausfetissin. Sama se, mistä leikataan, kunhan leikataan. Ylipäätään on kummallista, että ollakseen vastuullinen ja hyvä päätös, päätöksen täytyy sattua ja olla ikävä. Eikö vastuullisempaa ole perua sellainen päätös, jonka seuraukset olisivat saatua hyötyä huonommat?

Tällaisen puhetavan vaarana on, että kun leikkauksia seuraavan kerran kohdistetaan, osa nostaa kulttuurin tikunnokkaan. Te säästyitte viimeksi, nyt on teidän vuoronne. Tällöin jää huomaamatta, että kulttuurialalla toiminta on jo nyt vedetty – Cheekiä siteeratakseni – äärirajoille.

Kun Ahosniemi kirjoittaa: ”Onko kaikkien tahojen hallinto tehokasta ja päivänvaloa kestävää?”, tekee mieleni parahtaa: Ei, ei ole! Tällä alalla tehdään ylitöitä, vuoroin pro bono ja burnoutissa ja liian pienellä liksalla.

Oppositio loisti poissaolollaan

Mitä poliitikot edellä, sitä politiikantoimittajat perässä. Tässä kohussa jakolinjan voi vetää siihen, kuka mieluummin lausui suorat sanat kulttuurin puolesta ja kuka taas halusi seistä selkä suorana leikkausten takana. Laajemmassa kuvassa taas meillä on kovin vähän kulttuuripoliitikkoja, joilla olisi kosketusta siihen, mitä kulttuurialalla työskentely on. Samalla kulttuuriväki – kuten myös tiedeväki – nähdään niin pienenä joukkona, että äänestäjien menettäminen ei näyttäydy todellisena uhkana.

Silloin ei haittaa, vaikka vakuuttaisi ennen vaaleja haluaan nostaa kulttuurilehtien tukea, mutta oma puolue sattuukin olemaan hallituksessa, joka onkin tiukan paikan tullen jopa leikkaamassa nykyisestä. Kriitikko Maria Säkö, joka veti kyseisen tilaisuuden ennen viime eduskuntavaaleja, on pitänyt asiaa viime päivinä esillä. Arvatenkaan aihepiiristä ei valitettavasti ole samanlaiseksi joukkovoiman osoitukseksi kuin vaikkapa koulutuslupauskylttien kanssa heiluneiden poliitikkojen kritisoinnin kohdalla. Kulttuurilehtilupauksen voi antaa ja pettää pienemmin seurauksin.

Ehkä alan tuntemattomuudesta johtuen kulttuurin puolustaminen leikkausten kohdalla ei ole samanlainen selkäydinreaktio kuin huolestuneisuus suljettavasta paperitehtaasta. Näin kävi jälleen tässäkin kohussa. Samalla asetelma mahdollistaa aivan omanlaistaan pelkuruutta: kun leikkauksista keskusteltiin Ylen A-studiossa, paikalla olivat leikkauksia kritisoinut Li Andersson ja kulttuurialan lobbari Rosa Meriläinen. Vastuuministeriä ei paikalle saatu.

Ennen kuin kulttuurileikkaukset peruttiin, kävin ensimmäisten kahden reilun vuorokauden aikana tulleet poliitikkojen kannanotot läpi kunkin puolueen puheenjohtajan, eduskuntaryhmän puheenjohtajan ja sivistysvaliokunnan varsinaisten jäsenten osalta.

Tulokset taulukkomuodossa voit katsoa täältä, vaikka niiden analyysi ei tähän tekstiin mahtunutkaan. Taulukon arvosanoissa sai tulokseksi jaa kannattamalla leikkausten perumista, ei puolustamalla leikkauslinjaa, tyhjiä jos kantaa ei ollut ja poissa mikäli edustaja ei ollut ollut leikkausten aikaan aktiivinen sosiaalisessa mediassa.

Monen puolueen sivistysvaliokunnan jäsenet olivat täysin vaiti, kun hallituspuolueiden puheenjohtajat väänsivät leikkausten perumisesta. Oppositio oli huolissaan hallituksen epäselvästä linjasta – muun muassa sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Paula Risikko (kok) ei sanonut sanaakaan itse aiheesta omissa some-kanavissaan. Sama koski kunkin oppositiopuolueen puheenjohtajia. Jos kulttuurin leikkaukset olisivat jääneet eduskunnan päätettäväksi, ei olisi ollut takeita, että kulttuuri olisi riittävästi kiinnostanut eduskuntaa sen koko laajuudessa.

Jos poliitikoilla ja toimittajilla olisi todenmukaisempi käsitys kulttuurista, voisivat he huomata, ettei kulttuuriala ole ”hyvien tarkoitusten suo”, vaan tuhansien ja tuhansien ihmisten työllistäjä, potentiaalisesti kasvava, ilmastokriisin aikakaudella varsin kestävä ja kansainvälinen ala.

Teksti on kirjoitettu Taiken seitsemään kirjallisuusalaa käsittelevän tekstin sarjaan saadulla apurahalla.