Jos tilastoit vuosittain lukemiasi kirjoja ja epäilet, voiko lyhyttä vihkoa merkitä suoritteeksi Exceliin, lue se useampaan kertaan.

 

Viime kuussa julkaisimme koosteen kiinnostavista vihkoista ja pienpainatteista. Nyt on vuorossa koosteen jälkimmäinen puolisko, vielä lisää jotakin muuta! Ensimmäinen puolisko löytyy täältä.

 

Hanna Hyy, Hämähäkinpesästä. Yö Chapbook #2. Yö ry 2024

Hanna Hyyn vinkeä vihko yhdistää tekijän runoja ja maalauksia. ”minä haluan piir tää // piirtää jotakin ihmeellistä”, todetaan Hämähäkinpesästä-chapbookin ensimmäisessä runossa, jossa piirtämistä verrataan puutarhurin työhön ja verbi ”piir tyy” kuin kahdella kynänvedolla. Runoissa ja värikkäissä maalauksissa yhdistyy virkistävän naivistinen ote. Kannen maalauksessa hämähäkki on kutonut itselleen pienen pesän viinilasiin, ja runossa ”vain hämähäkki” haaveillaan lautasesta hattuna ja tyhjästä paperista rauhoittavana elementteinä. Maalauksissa kuvattujen asioiden mittakaava zoomaa kiinnostaviin esineisiin – tai eläimiin tai eläimiä esittäviin esineisiin – mikä vie katsojan omanlaiseensa anarkistiseen liisaihmemaassa-todellisuuteen. Vierekkäin saattavat olla leikkihevonen ja ihminen yläruumis paljaana. Ihmeellisyyttä korostaa sekin, että toisinaan katsojan on haastava saada selvää kaikista kuvan yksityiskohdista.

Runoissa käsitellään paljon taiteilijan työtä ja myös vaikeutta tai haluttomuutta sovittaa sitä tehokkuusyhteiskuntaan. Sävy on sen verran henkilökohtainen, että olisi helppo kuvitella tekstejä lausuttavan lavarunous- tai spoken word -klubilla. Paikoin taas mieleen tulevat Kaarina Valoaalto tai Sini Silveri.

Taiteilija on toisinaan yrmy ja murheellinen, hämähäkki katoaa pesäänsä, mutta tilaa on myös ilolle ja tietenkin uuden seitin luomiselle. Kieli on suoraa, helppolukuista ja puhekieleen viistävää, mutta sanastossa ja siirtymissä on jotain hyvin persoonallista, hauskaakin: ”pienen elämän pieni pyytäjä / pyyntionninen tai akuankkanen” loruillaan ”taiteilijan omakuva” -runossa.

Runot on myös käännetty teokseen englanniksi kukin suomenkielisen taakse, kääntäjinä tekijän lisäksi Matias Loikala ja Spider. Käännökset tuovat runoihin vielä lisää kerrostumia, niissä on omanlaisuutta verrattuna alkutekstiin. (A. M.)

 

Terhi Forssén & Lea Kalenius, Harvat tuntevat meren niin kuin hän. Duras-muunnelmia. Poesiavihkot #43. Poesia 2024 

Kahden tekijän yhteisteos on kirjailija ja elokuvantekijä Marguerite Durasin teoksista ja kirjailijakuvasta inspiroitunut kokonaisuus sekä selkeä kunnianosoitus tälle. Kuin India Song -elokuvassa, kaksi henkilöä juttelee teoksista ja ikään kuin niiden ”päälle”: vihko sisältää menetelmällistä runoutta ja osuuksia, jossa tekijät keskustelevat kokemuksistaan Durasin taiteen ja taiteilijahahmon äärellä. Runot koostuvat esimerkiksi osin muokatuista lainauksista Durasin teoksista ja haastatteluista. Menetelmät tuovat esiin ja korostavat durasilaista hiljaisuuden ja elliptisyyden poetiikkaa: ”hän työskentelee luopumalla / kysymyksistä, aiheiden käsittelystä”. ”Ei mitään katsomista” -sarjan metodi on lainata teoksista lauseita ja sen jälkeen poistaa niistä sanoja. 

Eniten taustalla vaikuttavat Varakonsuli-romaani ja siihen väljästi pohjautuva India Song -elokuva. Oman runonsa ovat saaneet Durasin itsensä lisäksi niin romaanin ja elokuvan Anne-Marie Stretter kuin tätä epätoivoisesti haikaileva Lahoren varakonsuli Jean-Marc de H. Aisteista pääosassa on katse, mikä luo erityistä intensiivisyyttä. Runot panoroivat hahmoja ja heidän ympäristöään tarkkanäköisen vähäeleisesti. Usein palataan varakonsulin huutoon, joka kaikuu elokuvassa lopulta kuin vieraannutettuna surun äänimattona. 

Kuten Durasin romaaneissa usein, puhujan tai kertojan ja hahmojen äänet tuntuvat sulautuvan tai vuorottelevan. Onko äänessä kertoja, teoksen hahmo vaiko kirjoittaja, joka näki kaiken omalla tavallaan? (A. M.)

 

Onko äänessä kertoja, teoksen hahmo vaiko kirjoittaja, joka näki kaiken omalla tavallaan?

Maria Tapaninen, Fågelrum. lilla e nr 10. Ellips 2024 

Vaasassa perustettu Ellips julkaisee ruotsinkielistä kirjallisuutta vahvalla runopainotuksella. Kustantamon lilla e -vihkosarjassa ilmestyy hieman Poesiavihkojen tapaan esimerkiksi runoja, runokäännöksiä ja esseitä, viime aikoina myös ajankohtaisia puheenvuoroja kirjallisuuskeskusteluun, kuten Ulrika Nielsenin Vad är litteratur och vad ska man ha den till? (2023) ja Fredrik Hertzbergin ”Farväl kvalitet. Farväl konst.” (2023).  

Maria Tapanisen Fågelrum-vihkossa tasapalstaiset tekstikappaleet on asemoitu sivun yläreunaan proosarunon tapaan mutta niistä muodostuu yhtenäinen kertomus, käytännössä pieni novelli. Se sijoittuu pieneen huoneeseen, jossa pariskunnan, minän ja sinän, välillä vallitsee jännitteinen suhde. Asetelma on kiinnostava, koska taustoja ei selitellä. Esimerkiksi mikään takauma ei paljasta, kuinka tilanteeseen on päädytty. Alkujaan staattista tilannetta sekoittaa huoneeseen ilmaantuva lintuparvi. Minällä on niihin läheisempi suhde, tai ne ovat kenties hänestä lähtöisin. Sinä taas ylittää kontrolloida niitä. Minää rajoittavat lausumattomat säännöt, mutta toisaalta kerronta on hänen vallassaan. 

Päähenkilöiden luonteet ja heidän keskinäinen suhteensa heijastuvat linnuissa ja reaktioissa niitä kohtaan. Lintujen rooli on niin symbolinen ja symbolinen taso hallitsee niin vahvasti, että kokonaisuudesta jää hieman yksioikoinen vaikutelma. Siksi ne eivät aivan yllä sellaiseen villiin ja omaehtoiseen voimaan, jota pyrkivät edustamaan. Muutama groteski yksityiskohta kuitenkin piristää kerrontaa, ja siellä täällä linnuissakin pilkahtaa aidon kaaoksen tuntua. (J-P K.)

 

Jarmo Lehtinen, Kahdeksan vuodenaikaa. Bokeh 2024 

Kirjallinen valokuvaessee koostuu mustavalkokuvista, jotka on jäljennetty hopeagelatiinivedoksista, sekä pienistä ilmastoon ja säähän liittyvistä mietelmistä. Tekniikka asettuu keskiöön, sillä kuvat on otettu vanhoilla filmikameroilla.

Sympaattiset mietelmät kysyvät, ehdottavat, pohtivat, mutteivät manaa. Hienoista surua meneillään olevasta muutoksesta niissä kyllä näkyy; ehkä juuri siksi myös kuvat ovat yksinkertaisia ja niissä on pysähtynyt tunnelma: vesi on tyyntä, kulkuneuvot jähmettyneitä, vuoristoradalla ei liiku yksikään vaunu. Ihminen tai eläin on päässyt vain yksittäisiin kuviin. Lehtinen kirjoittaa: ”Ääri-ilmiöt […] lisäävät kuvauksellisuutta, mutta ne tappavat maiseman”. Kuvat eivät liity teksteihin itsestäänselvästi, vaan lukija saa itse pohtia tai assosioida, millainen kytkös niillä on. Toisinaan se tuntuu lähes sattumanvaraiselta.

Teos kysyy, voisiko vuodenaikoja olla neljän sijaan kahdeksan, kuten ilmansuuntia. Uudet vuodenajat myös nimetään: tuiski (kevättalvi), sulava (kevät-kesä), kypsö (kesä-syksy), harma (syystalvi). Nimet ovat kauniita ja vanhahtavuudessaan samalla tavalla jatkuvuutta vaalivia kuin kuvat. Useampi nimi olisi myös kätevämpi kuvaamaan tulevaisuudessa odotettavissa olevia rajumpia säävaihteluita, Lehtinen miettii.

Teos tarkastelee sään ja ilmastonmuutoksen suhdetta pieniin yksityiskohtiin elämässä. Teksteissä pohditaan muun muassa valoa ja varjoa, hautausmaata, pahuutta ja hellettä. Ne spekuloivat tulevaisuutta ja kahdeksaa vuodenaikaa muuttuvissa sääolosuhteissa: ”Ei jäätä luistinten kiitää, ei kenttää nappulakenkien vipottaa. Välitila. Tämmöinenkö on urheilusesonki ᴛᴜɪꜱᴋɪʜᴋᴏ–kevät–ꜱᴜʟᴀᴠᴀʜᴋᴏ-asteikolla.” (A. M.)

 

Sympaattiset mietelmät kysyvät, ehdottavat, pohtivat, mutteivät manaa.

Taneli Viljanen, Queerneobarokki. Humahdus 2024 

Gilles Deleuzeltä muistetaan, että filosofian tehtävä on luoda käsitteitä. Ei riitä, että keksitään sanoja olemassa oleville ilmiöille, vaan käsitteiden pitää saada jotain tapahtumaan. Tässä tehtävässä esseistiikan ja kritiikin ei tarvitse jäädä huonommiksi.

Jotain tuollaista tapahtuu Taneli Viljasen manifestiesseessä, kun hän kehittelee, mitä kaikkea queerneobarokkinen kirjallisuus voisi olla. Uudistermi kuuluu täsmälliseltä, mutta itse laji – jos se on laji – kaihtaa määrittelyä. Se ei ole ”selkeästi määriteltävä tyylisuunta tai perinne” vaan ”sensibiliteetti”, mikä vie ajatuksia campin suuntaan sellaisena kuin Susan Sontag sitä luonnehtii. Viljanen käsittelee kauniisti José Lezama Limaa ja Severo Sarduyta, mutta ennen kaikkea hän tarjoaa sysäyksiä vielä tuleville teksteille.

Vaikka manifesti ilman minkäänlaista militanttia puhetapaa on jo saavutus sinänsä, tekstin muoto myös ruumiillistaa qnb:n piirteitä – joskaan ei jäännöksettä, sillä se olisi tylsää. Välimerkkifetisistiä hivelee, miten tekstissä käytetään sulkeita. Siinä on muun muassa erityisen pitkiä sulkujaksoja ja toisia niiden sisällä, kuin kankaan laskoksia barokkimuotokuvissa. Jos laskin oikein, joistain kohtaa päättävä sulkumerkki jää yksinkertaisesti puuttumaan. Se sopii hyvin, sillä qnb on ”sekoittunutta ja vuotavaa” ja yksi sen ihanteista on ”symmetrian ja epäsymmetrian jännite”. Saatoin laskea väärinkin, mutta se tuskin haittaa, koska barokissa myös virheet ovat olennaisia.

Pian vihkon jälkeen satuin lukemaan Stephanie Burtin artikkelin ”The Nearly Baroque in Contemporary Poetry” (The Cambridge Companion to Twenty-First-Century American Poetry, 2021). Barokin lisäksi otsikossa voi kuulla sanan ”neo”, ja Burt luonnehtii suuntausta vielä queeriksi. Hän käsittelee yhdysvaltalaista runoutta ja nostaa esiin muun muassa Angie Estesin ja Robyn Schiffin. Vaikuttaa siltä, että kaksi barokkia ovat vähintään liittolaiset ja että Viljanen tavoittaa jonkin laajemman ilmiön, joka tekee tuloaan. En arvaa sanoa, onko takaperoisesti löydettävissä suomenkielisiä queerneobarokin edustajia, paitsi ehkä Aura Siltalan maaginen proosaruno ”Kyborgikesä” (Tuli & Savu 4/2023). Sitä enemmän on tilaa uusille teksteille. (J-P K.)

 

Manifesti ilman minkäänlaista militanttia puhetapaa on jo saavutus sinänsä.

 

Joose Keskitalo, Tähdet palaavat paikoilleen. Esterin kirja & Helmi Levyt 2024 

Pääasiassa runoutta julkaiseva Esterin kirja tekee hidasta paluuta. Omaperäisen lauluntekijän Joose Keskitalon 14:nnen studioalbumin kylkeen julkaistiin samanniminen vihko, joka yhdistää ja sekoittelee sitaatteja Raamatusta ja sen ulkopuolelta, laulullisia runoja (jotka kuulee välittömästi päässään Keskitalon hartaalla äänellä laulettuna), muistiinpanoja keikoilta, lyhyitä esseehköjä ja sen sellaista. Tyyli on Keskitalon musiikille ominaisesti unenomainen, profeetallinenkin. Vaikutelma on kuin lukisi esoteerisempaa muistivihkoa, ja viimeisellä sivulla onkin kuva muistivihkoon kirjoitetusta tarinasta, jossa takaisin vuorelle ei pääsekään maallisilla kiipeilykengillä.  

Teos syventää tai taustoittaa levyn lauluja ja tekijänsä laulunteon eetosta, mutta mikään ”näin lauluni ovat syntyneet” -oheisliite se ei ole. Esimerkiksi ”Hän on kalastaja” -kappale saa vihkon tekstin myötä selkeämmän tulkinnan: kalastaja, joka ”ei tuo kotiin mitään” on kukapa muukaan kuin taiteilija. Toisinaan taustaselitys on itse kappaletta salamyhkäisempi. Alun lyhyessä esseemäisessä tekstissä todetaan osuvasti ”runo on niin kuin talo johon mennään sisälle, josta löytyy aina uusia huoneita joita tutkia”. Talot kerrostaloista nukkekoteihin ovat taiteilijan lauluissa tiuhaan toistuvia motiiveja, ja aina niiden uumeniin kätkeytyy jokin salaisuus – hauska, uhkaava tai haikea.

Tietty asiastaan varma sävy on tuttu tekijän musiikista, ja painettuna siihen kiinnittää enemmän huomiota. Kun muoto ja sisältö ovat kohdillaan, ovat tähdetkin paikoillaan. En ole varma, mihin saakka vihkon unen logiikkaa tihkuvat tekstit noudattavat itse maksiimia, jonka mukaan ”hyvä runo haluaa olla selkeä ja tulla ymmärretyksi”. Paljon jää hämmästyksen ja mysteerin varaan – ja niin on hyvä. (A. M.)