Kuinka tulkitsemme ja luemme tyttöä taiteessa? Mitä hän tarkoittaa? Saako tyttö erilaisia merkityksiä eri paikoissa ja eri aikoina? Tällaisia kysymyksiä esittää tyttötutkimus, poikkitieteellinen tulkintatapa, jossa eri tieteenhaarat tarjoavat ehdotuksia uusiksi lukutavoiksi. On itsestään selvää että tyttö on pitkään ollut tärkeä osa taidetta. Mutta miten hänet on rakennettu ja millainen muoto hänelle on annettu – ja miksi?

Tyttötutkimus sai alkunsa sosiologian piirissä, kun nuorisotutkimuksen keskittyminen todellisuudessa vain poikien tutkimiseen herätti ärtymystä. Kiinnostus tyttöyttä kohtaan tihkui sieltä muihin tieteenhaaroihin, ja 2000-luvun lopussa tyttötutkimus kristallisoitui yhä enemmän omaksi erilliseksi tutkimusalueekseen. Suomessa perustettiin Tyttötutkimusverkosto, Ruotsissa sisarverkosto nimeltä Flickforsk! ja kansainvälisesti alkoi ilmestyä aikakauslehti Girlhood Studies ja perustettiin tyttötutkimuksen yhdistys International Girls Studies Association. Nämä toimijat koonneet aiemmat, uraauurtavat tyttötutkimukset yhteen ja huolehtineet siitä, että tyttöydestä julkaistaan oppikirjoja. Tyttötutkimuksen keskeisten toimijoiden ansiota on sekin, että on ilmestynyt joukko tutkimuksia, jotka tarjoavat uusia tapoja lukea tyttöyttä.

Lue ja tee kokeita

Maria Margaretha Österholmin tutkimus Ett flicklaboratorium i valda bitar. Skeva flickor i svenskspråkig prosa från 1980–2005 (2012) (Tyttölaboratorion valitut palat. Vinoja tyttöjä ruotsinkielisessä proosassa vuosina 1980–2005) on paraatiesimerkki siitä, mitä tyttötutkimuksen tyttöyden teoretisointi voi tarjota kirjallisuuden lukemiselle. Tutkimuksessa esitellään yhtenäinen tapa lukea ja tulkita tyttöyttä. Kirjan julkaisi vastikään perustettu feministinen kustantamo Rosenlarv, joka julkaisi myös vähän aikaa sitten teoksen Queera läsningar (Queer-lukutapoja). Österholm ponnistaa feministisistä ja queer-lukutavoista ja yhdistelee ajatuksia ajankohtaisista tulkintaperinteistä. Hän kutsuu havaitsemiaan tyttöjä vinoiksi.

Tutkimuksen yksi tavoite on myös kirjoittaa erilaista tieteellistä tekstiä, tuottaa esitystapaa, joka on kaunokirjallisempi. Teresa de Lauretikselta peräisin oleva kantava käsitys on se, että tällainen kaunokirjallisuus on teoriaa – tai se tuottaa teoriaa. Kaunokirjallisuus auttaa eri lukemistapojen esittelyssä. Siinä on kyse lyhyistä hameista ja punatuista huulista, jotka sanovat takaisin, kyse on vaaleanpunaisesta, glitteristä ja nukeista feministisenä kirjallisuusstrategiana. Hullusta naisesta ullakolla, tyttöjenhuoneessa, lähellä sinua. Kyse on siitä, miten luemme feminiinisyyttä kaunokirjallisuudessa. Lukumallista, jossa tytöt voivat olla hirviöitä – ja samalla ylitsevuotavan vaaleanpunaisia. Heihin mahtuu joukko erilaisia käsityksiä feminiinisyydestä.

Österholm kääntää katseen 1990- ja 2000-lukujen ruotsinkieliseen kirjallisuuteen. Monika Fagerholmin Diiva (1999) on hänellä keskuspisteenä, ja se tarjoaa erään keskeisen lukutyökalun: nukkelaboratorion, jossa tyttöyttä luodaan ja testataan. Ruotsinkielisessä kirjallisuudessa vilisee tyttöjä, jotka taistelevat sen vaatimuksen kanssa, että heidän pitäisi olla Oikeita tyttöjä. Estetiikka on gurleskia, jossa on aineksia liioitellusta feminiinisyydestä (militanttia vaaleanpunaista), burleskia, groteskia, hirvittävää. Österholm näyttää, että valehtelu, inho ja suloisuus elävät rinta rinnan.

Gurleskin käsitteen ovat luoneet Arielle Greenberg ja Laura Glenum kuvaamaan ja alleviivaamaan amerikkalaisen nykyrunouden ilmiötä. Gurleskin alueella liikkuvat kuitenkin myös sellaiset ruotsinkieliset kirjailijat kuin Monika Fagerholm, Mare Kandre, Inger Edelfeldt, Maria Hede ja Pirkko Lindberg. On virkistävää, että Lindberg saa uuden tulkintayhteyden; hänen viimeisin romaaninsa Hotell Hemlängtan (Hotelli Kaipaus) on 600-sivuinen tiiliskivi, joka kuvaa kiitävää tyttöyttä Suomen lähihistoriassa. Österholm näyttää kirjailijoita, jotka kuvaavat vinoa tyttöyttä juuri nyt: Sara Stridsberg, Sanne Näsling, Aase Berg ja Hannele Mikaela Taivassalo. Kirjallisuuskritiikillä ja kirjallisuustieteellä ei aluksi ollut valmiutta lukea vaaleanpunaisenpöyheää tyttöyttä, jossa oli mukana raateluhampaat. Sitä pidettiin aivan liian tahmeana, ällöttävänä, provosoivana. Vinona.

Normien rikkomisen lukeminen

Aiempi tyttötutkimus panee merkille, että kuvio hyvästä, sopeutuvasta tytöstä ja huonosta, vinoutuneesta tytöstä kulkee punaisena lankana tyttökirjoissa, nuortenromaaneissa ja naiskirjallisuudessa. Nimilappu ”vino” keskittyy siihen, mikä hölskyy tekstissä, mutta leikkaa pois seksuaalisuuden. Tämä erotuksena queer-lukutapaan, jossa seksuaalinormien rikkominen on tärkeintä. Jokin tässä rajanvedossa ontuu, mutta samanaikaisesti lukutavat ovat hedelmällisiä.

Kirjallinen manifesti S. K. A. M, joka on julkaistu feministisessä aikakauslehdessä bang 2000, puhuu innokkaasti sen puolesta, että friikkitytöt ja hullut akat saavat kirjoittaa omaa kirjallisuuttaan ilman että kritiikki vääntelehtii epämukavuudesta.

Österholm on huomannut kuilun: Viimeisten kolmen vuosikymmenen kaunokirjallisuus käyttäytyy selvästi sukupuolipoliittisesti ja sukupuolikeskustelu on vaikuttanut siihen, mutta kirjallisuuskritiikki ei tunnista näitä tekstien piirteitä. Erityisesti syömishäiriökuvauksia on kuvailtu alentuvasti ”omaa napaa kaiveleviksi, pillereitä nappaileviksi, yksityisen säälittäviksi, ällöreissuiksi minäminä-maahan”. Sellaiset kirjat kuten Mare Kandren Aliide, Allide kohtaavat tiukkaa vastustusta ja saavat osakseen ivallisia väitteitä. Jälkikäteen päivälehtikritiikki on mykkä materiaalin kaunokirjallisen vallankumouksellisuuden edessä. Tyttöyden viiltohaavoja ei nähty kaunokirjallisina vaan ne luettiin omaelämäkerrallisina.

”Hermoromahduksen partaalla olevat, ryyppäävät miehet ovat yhtä kuin sukupolviromaani kun taas oksentavat tytöt ovat vain taas yksi merkki kyllästyttävän itsetuhoisista tylleröistä”, Österholm tiivistää. Hän tarkoittaa, että syömishäiriöromaanit tarkoittavat todellisuudessa jotain muuta ja haluaa huutaa: ”Hienoa! Taas syömishäiriöromaani, taas kirja tytöistä ja ruumiillisuudesta!” Lisäksi teksteistä otetaan ”rinnanmitta” eli toisin sanoen sukupuolitettujen analogioiden lukutapa, jota jo feministinen kirjallisuudentutkija Mary Ellman moitti 1970-luvulla. Naiskirjailijat sekoitetaan usein kirjoihinsa. Linda Skugge ennakoi kritiikit teoksessaan Det här är inte en bok (Tämä ei ole kirja) huudahtamalla takakansitekstissä ”Huom! Tämä on kuukautishöpötystä, akkojen jaarituksia!” ja kyseenalaisti voimakkaasti käsitykset omaelämäkerrallisuudesta ja todellisuuspohjasta.

Jopa feministipiireissä voi olla vastustusta tämänkaltaista performatiivista materiaalia kohtaan, sillä etusijalla tulisi olla sisaruus, esikuvat, tietoisuuden lisääminen. Vinoja tyttöjä kuvaavissa kirjoissa tuodaan esiin oikeus olla inhottava tyttö, vaaleanpunaisen tahrima, ja annetaan sille merkityksiä. Takaiskuretoriikka, joka löi läpi 1990-luvulla, jättää varjoonsa sen tosiseikan, että feminististen kysymysten, kuten tyttöyden, käsittelylle on olemassa kaunokirjallisuudessa jatkuvuus: millaista on olla tyttö, miten kipeää se tekee, kuinka kiistanalaista se on.

Ongelma on myös romaanien muoto. Kyse ei ole realismista, kronologiasta ja emansipoivista lopuista, vaan verhotuista teksteistä, lähdöistä, muutoksista, kertauksista, luonnoksista. Nykytekstit luovat rhizom-yhteyksiä. Termillä rhizom filosofit Gilles Deleuze ja Félix Guattari tarkoittavat, että erilaiset ilmiöt, suhteet ja prosessit yhdistyvät toisiinsa ilman, että ne järjestyisivät hierarkkisella tai dikotomisella tavalla. Österholmin tavoite on näyttää, miten rhizom-lukutapa sopii näihin kirjoihin.

Tyttöjen esityksiä

Tyttöjen kuvaaminen vinosti, vinoina, on tapa rikkoa toiston pakkoa vastaan ja luoda jotain uutta. Tällainen kaunokirjallisuus vaatii uusia lukutapoja. Tyttöys on poliittista, siihen on ladattu sukupuoleen liittyviä kysymyksiä. Kirjallisuus ei kuvaa ainoastaan niitä, jotka sopivat annettuihin identiteettirakennelmiin, kuten tyttöyteen, vaan pikemminkin hankaa rikki tyypillistä kaunokirjallista materiaalia. Niiden tehtävä on esittää maailmaa uudella tavalla. Ne luovat hahmoja ja esitystapoja, jotka ovat yhtä aikaa retorisia ja kertovia, jotka panevat normatiivisuudelle vastaan, osoittavat erilaista kohti ja tarjoavat toisia lukutapoja.

Esittäminen tarkoittaa, että teoria saa ruumiin, että se sijoitetaan tekstiin. Esittäminen lomittaa teorian fantasiaan, haluun, luovuuteen, tavaroihin, elettyihin kokemuksiin. Vinon tytön esittäminen pohjautuu queer-teorian häpeästrategioihin, tietoisiin uudelleenmuovauksiin, joita ovat esimerkiksi vastaansanominen ja haukkumasanojen ottaminen takaisin omikseen. Nämä eivät ole mitään helppoja asioita. Mutta ne luovat häilyvän tunteen siitä, että lukija kykenee hahmottamaan muotteja ja kuvioita, vaaleanpunaista halaavia tyttöhirviöitä, hybridejä, jotka tulvivat kaikkien rajojen yli, tekevät itsestään spektaakkelin strategiana. Österholm tarkastelee kolmea esitystapaa: Itsemurhakerhon luurankolintuja (syömishäiriöitä, itsensä vahingoittamista), Välitilan hirviötyttöjä (hirviömäisiä, eläimellisiä) ja Tyttölaboratorioita (tyttöjenhuonetta kokeilutilana).

Tyttöestetiikka ja tyttöpoetiikka

Gurleski on estetiikka, joka ei tottele vallitsevia yleisiä fiktioita feminiinisyydestä ja sopivuudesta. Se on kaunokirjallisuutta, joka tekee itsestään spektaakkelin. Sanne Näslingin nuortenromaanissa Kapitulera omedelbart eller dö (2011) (Antaudu heti tai kuolet) se tarkoittaa sitä, että tytöt punaavat huulensa rituaalinomaisesti seitsemään kertaan. Kuten Sara Stridbergin antaa kirjassa Drömfakulteten. Tillägg till sexualteorin (2006) (Unitiedekunta. Lisäys seksuaaliteoriaan) Valeri Solanasin sanoa: ”Minusta on poliittinen teko punata huulten rajojen yli.”

Gurleski liioittelee ja käsittää tarkoituksellisesti väärin tyttöyden. Se luo feminiinisyyden, feminismin, inhottavan ja suloisen rykelmiä. Vähän samaan tapaan kuin lihavuusmanifesteissa, joissa housunkauluksen yli roikkuva läskimakkara on protesti. Olemme oppineet lukemaan läskin noloksi, mutta mitä jos lukisimmekin sen protestiksi? Gurleski-estetiikka tarttuu kaunokirjallisuuden visuaalisiin ja sensuaalisiin aspekteihin. Tytöt ovat tekemisissä toisten tyttöjen kanssa, poikatyttöjen, heidän tehtävänsä on sutia pois toistensa rajat. Tytöt haistattavat pitkät kohtuullisuudelle. Totta kai se provosoi. Mutta myös ylisopeutuvat, sängyssä makaavat, passiiviset, joiden kohtuutta liioitellaan, ovat vinoja omalla tavallaan. He toteuttavat kulttuurisen heteroseksuaalisuuden hylkäämistä, voi taivas, naisellisen groteskiuden avulla.

Jos kirjojen tytöt voidaan lukea feminiinisyyden ja feminismin ruumiillistuneina ideoina, ne tarjoavat kokeilevaa lukutapaa. Tyttötutkimuksen panos kirjallisuuden lukijalle on virkistävän ajatuksia hämmentävä haaste nähdä teokset osana virtausta. Tyttöestetiikkaa, luettavissa olevaa, sinua lähellä. Parantumattomasti vinoa.

Mia Österlund
Mia Österlund on kirjallisuustieteen tohtori, tutkija ja opettaja Åbo Akademissa.