Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Surrealistisia yhtälöitä

Tiina Rintala, 12.12.2011
Miki Liukkonen: Valkoisia runoja 86 s., WSOY 2011

Miki Liukkosen esikoisrunokokoelma Valkoisia runoja on moniaineksinen, muun muassa filosofiasta, matematiikasta ja logiikasta vaikutteita saanut runoteos. J. H. Erkon kilpailun vuonna 2009 voittaneen Liukkosen ilmaisu on energistä ja pakotonta, ja kokoelman runot vakuuttavat erityisesti raikkaalla ja vahvalla kuvankäytöllään.

Liukkonen on rakentanut runojaan eri lähtökohdista, ottanut askeleen pari moneen suuntaan. Tuloksena ei ole tyylillisesti eheää kokonaisuutta, mutta monenlaiset rakenneratkaisut ja ilmaisutapojen kokeilut osoittavat, että ideoita ja näkemystäkin tekijältä löytyy.

Jotkin tekstit näyttävät harjoitelmilta tai pastisseilta, mutta toisissa on paljon voimaa. ”Matematiikan ulkopuolisia yhtälöitä” alkaa laimeasti, mutta kasvaa lopussa osuvaan, vähän nyrjähtäneeseen kiteytykseen: ”Kun kaikki biisit, mitä maailmassa on tehty,/ laitetaan päällekkäin,/ yhtä aikaa soimaan,/ saadaan Smoke on the Water.”

Hieno kokonaisuus on kolmen runon sarja ”Huoneet (kolme kohtaloa)”. Kolmen unohdetun henkilön tarinat rakentuvat toistensa rinnalla ja muodostavat omalaatuisen triptyykin. Matematiikan ulkopuolisia yhtälöitä III taas määrittelee tunteita aistivoimaisin kuvin:

”Ahdistus: istut saunassa. Nielet villaa.
– –
Rakkaus: kaukonäön heikkeneminen. Tuoksukynttilä aivoissa.”

Liukkosen runoissa hahmotellaan usein näkyviin runon tekemisen prosesseja, sitä miten tekstit rakentuvat havainnoista, assosiaatioista, päähänpinttymistä tai rytmisistä kuvioista:

”tämä kynä tässä/ on tiimalasi/ja mitä tulisi sanoa siitä/ ja siitä totuudesta// auringon sisällä on oktaedri/ rubikin kuutio ja höyheniä”.

Välillä runot kuitenkin jäävät flegmaattisesti hakemaan ilmaisuaan, toistelemaan sellaisia sanoja kuin ”jokin” ja ”jotakin”. Lukija alkaa kaivata säkeisiin paitsi terävyyttä, myös lähemmäs tulemista viileän ja etäännyttävän ironian rinnalle.

Liukkosen ilmaisu on energistä ja pakotonta.

Runot hakevat kaikupohjaa milloin surrealismista, milloin Daniil Harmsin oikullisesti kulkevista tarinoista. Kiinnostavimpia ovat kuitenkin ne tekstit, joissa Liukkonen kulkee rohkeasti omaan suuntaansa, esimerkiksi kohti ”matemaattis-esteettistä runoutta”. Kiehtovia ovat myös synesteettiset kuvat, joita Liukkonen rakentaa yhdistelemällä numeroihin ja muotoihin esimerkiksi värejä, ääniä ja tuntoaistimuksia:”3:joku lyö triangelia jääpuikolla.”

Kokoelma jättää ilmaan ennen kaikkea odotuksen. Paljon on idullaan, ja on mielenkiintoista nähdä, mihin Liukkonen tästä jatkaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto