Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mitä käännöskirjallisuuden kriitikko arvioi?

Päivi Stöckell, assistentti, 10.12.2002

Kaunokirjallisuuden kääntäjät kokevat usein, ettei heidän työtään arvosteta riittävästi eivätkä kirjallisuuskriitikot kiinnitä arvosteluissa riittävästi huomiota kääntäjän työpanokseen. Riittäväksi palautteeksi ei koeta puuttumisia yksittäisiin sanatason kömmähdyksiin tai ympäripyöreitä toteamuksia käännöksen kankeudesta tai soljuvuudesta. Toisaalta moni kääntäjä kokee, että käännös on hyvä silloin, kun lukija ei kiinnitä siihen erityistä huomiota.

Den nya ledaren publiceras även på Lysmask-sidorna.

Kääntäjän huomaamattomuuden pitäminen hyvän käännöksen merkkinä voidaan amerikkalaisen kääntäjän ja käännösteoreetikon Lawrence Venutin mukaan palauttaa ajatukseen kaunokirjallisen teoksen alkuperäisestä tekijästä tekstin merkityksen lähteenä. Jos tekijä on antanut tekstilleen tietyn merkityksen, kääntäjän tehtävä on tavoittaa tämä ainoa oikea tulkinta ja välittää se käännöksen lukijoille muuttumattomana. Käännöksen on oltava sama teos, vain kieli vaihtuu. Hyvä käännös on siten kuin tahraton ikkunalasi, jonka läpi näemme suoraan lähdetekstin maailmaan.

Jos olemmekin sillä kannalla, että teksteillä sinänsä ei ole merkityksiä vaan merkitykset ovat tulkinnan tulosta, joudumme kyseenalaistamaan koko käsityksen käännöksen uskollisuudesta tai oikeellisuudesta. Kun tiedämme, että kieli ja tapamme hahmottaa maailmaa ovat yhteydessä toisiinsa, voimme vahvasti epäillä, voiko toisella kielellä toisen kulttuurin ajatusmaailmasta käsin esitettyä ajatusta koskaan kääntää minkään muuttumatta. Realistisempaa on nähdä kukin käännös vain yhtenä mahdollisena tulkintana lähdetekstistä. Tulkitsija on tällöin kääntäjä tietyllä hetkellä ja tietyissä olosuhteissa. Myös saman kääntäjän näkemys samasta tekstistä voi eri hetkinä olla erilainen. Kääntämisen ajankohta, vallitsevat kielelliset normit, kääntäjän käsitys lähdetekstin tekijästä ja käännöksen lukijasta vaikuttavat käännökseen – puhumattakaan kääntäjän omasta käännösihanteesta.

Kun Jostein Gaarderin Sofian maailma käännettiin amerikkalaiselle lukijakunnalle (kääntäjänä tanskalainen Paulette Möller), Gaarderin viittaukset norjalaiseen kirjallisuuteen vaihtuivat tutumpiin: Knut Hamsun korvattiin John Steinbeckilla ja Norjan kansallisrunoilija Henrik Wergeland lordi Byronilla. Käännöksessä on päädytty voimakkaasti kotouttavaan strategiaan. Oikein vai väärin? Kumpi on tärkeämpi arvo: käännöksen helppolukuisuus ja myyvyys vai lähdetekstin auktoriteetti? Missä menee lukijaystävällisyyden ja lukijoiden aliarvioimisen raja? Onko tärkeämpää tarjota lukijoille viihdyttävä elämys vai mahdollisuus oppia uutta ja astua askel kohti toisen kulttuurin ajatusmaailmaa? Arvioidessaan tällaisen kustannus- ja käännösstrategian onnistuneisuutta, kriitikko tulee samalla osallistuneeksi kohdekulttuurisen kirjallisuussysteemin ja kustannustoiminnan ideologisia perusteita koskevaan keskusteluun.

Tamperelainen dosentti Riitta Oittinen on tarkastellut Lewis Carrollin Alice’s Adventures in Wonderland -teoksen (1865) viittä suomennosta ajan ja yhteiskunnan muutoksia vasten. Anni Swanin vuoden 1906 sekä Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin vuoden 1972 suomennokset on suunnattu ennen kaikkea lapsilukijoille, kun taas Alice Martin vuonna 1995 ja Tuomas Nevanlinna vuonna 2000 korostavat teoksen klassikkoluonnetta, ja kohderyhmä on tällöin selvästi aikuisempi. Martinin suomennoksessa ei seikkaile Liisa vaan Alice ja monet muutkin nimet ovat säilyneet suomentamattomina, mikä kertoo kääntäjän ajatelleen lukijakuntansa pystyvän sulattamaan tietyn annoksen kulttuurista ja kielellistä vierautta. Tätä voidaan nimittää vieraannuttavaksi käännösstrategiaksi.

Kullakin suomennoksella on oma arvonsa, mutta arvon määrittelemiseen ei riitä arvioijan henkilökohtaisiin mieltymyksiin viittaaminen. Suomennosten erilaisuuden ymmärtäminen edellyttää arvioijaltaan syvällisempää paneutumista kääntämisen taustatekijöihin.

Käännöstä voidaan tietysti tarkastella pelkästään itsenäisenä kohdekielisenä tekstinä, jolloin tärkeimmät arviointikriteerit lienevät tyyli ja sujuvuus sekä käännöksen suhde muuhun samalla kielellä julkaistuun kirjallisuuteen. Silloin kriitikon täytyy kuitenkin pohtia, mikä on se teos, jota hän arvioi ja kuka oikein on sen tekijä. Kenen tyylistä, sanavalinnoista ja merkityksistä itse asiassa onkaan kyse?

Jos tarkasteltavaksi otetaan käännös juuri lähdetekstin kohdekielisenä kuvajaisena, arvio edellyttää käännöksen ja lähdetekstin vertailua. Käännös ei automaattisesti tarjoa välitöntä pääsyä alkuperäisen tekijän ajatuksiin ja kieleen. Kääntäjä on voinut kotouttaa tai vieraannuttaa, lisätä tai poistaa jotain joko hyvin tai heppoisin perustein. Hän on voinut soveltaa useita eri käännösstrategioita samankin tekstin eri kohdissa. Kääntäjän yksilöllisiin perusteluihin kriitikolla ei yleensä ole mahdollisuutta tutustua; esimerkiksi kääntäjän esipuheet ovat kaunokirjallisuudessa harvinaisia.

On ymmärrettävä tosiasia, että aina kriitikolla ei ole mahdollisuutta saada lähdetekstiä käsiinsä eikä useinkaan aikaa perusteelliseen vertailuun. Millä tavoin hän sitten voi tehdä oikeutta sekä kääntäjälle että tarkastelemalleen teokselle?

Vähintäänkin voisi edellyttää, että arvioidessaan vaikkapa kääntäjän tyyliä ja sanavalintoja kriitikko kysyisi itseltään, millaisia vaihtoehtoja kääntäjällä on ollut ja mitä olisi tapahtunut, jos tämä olisi valinnut toisin. Ellei kriitikko pysty vastaamaan omaan kysymykseensä ja näkemään kyseistä tekstikohtaa ikään kuin kääntäjän silmin, hänellä ei liene riittäviä perusteita arvioida kääntäjän työtä. Toisaalta myöskään pelkän käännöksen tarkastelu ei aukottomasti oikeuta tekemään johtopäätöksiä lähdetekstin ja sen kirjoittajan ansioista tai niiden puuttumisesta.

Hyvä kritiikki kertoo lukijalleen, arvioidaanko siinä alkuteosta vai käännöstä. Kriitikon ei itse tarvitse välttämättä olla sen enempää kirjailija kuin kääntäjäkään, mutta asiantunteva näkemys kirjailijan ja kääntäjän ammateista ei liene haitaksi. Käännöskirjallisuuden arviointi edellyttää kriitikolta paitsi näkemystä siitä, millaista on arvokas kirjallisuus, myös käsitystä siitä, millainen on hyvä käännös. Käännöskritiikki on vaativa laji.

————
Päivi Stöckell () valmistelee väitöskirjaa käännöskritiikistä.

Syyslukukauden 2002 aikana syntyneitä Tampereen yliopiston käännöstieteen opiskelijoiden käännösarvioita julkaistaan näillä sivuilla alkuvuodesta 2003. Ensimmäinen käännöskritiikki on Kiiltomadossa jo samanaikaisesti tämän pääkirjoituksen kanssa.