Varoitus: Kirjoitus sisältää suoria sanoja politiikasta.

Tässä kuussa on tapahtunut paljon tärkeitä asioita, joihin kulttuurilehdet kilvan ottavat kantaa (kuten se, mistä sukuelimistä Pekka Pouta tykkää), mutta tämä teksti paneutuu riviuutiseen kulttuurialan koronakuolemasta.

Suomalaisen koronakeskustelun lyhyt historia: Ensin kaikki haluttiin kiireesti kiinni. Sitten haluttiin turvata ravintolat ja ostaa viinipullo mukaan. Sitten tapeltiin maskisuosituksesta. Taas haluttiin sulkea kaikki. Poliitikot ovat viimeisen puolen vuoden ajan halunneet välttää valmiuslain käyttöönoton, eikä kukaan toimittaja kysynyt, miksi näin haluttiin tehdä – perusoikeuksia voi onneksi polkea myös kunnan päätöksellä. Joululoma vertailtiin eri maiden rokotustahtia. Sitten haluttiinkin baarit kiinni ja kaikki muu auki. Hallitus toistelee strategianaan ”aikuiset ensin”, mutta tosiasiassa se tarkoittaa, että toiset aikuiset (kulttuuriala) kantavat koko taakan mutta toisten aikuisten töpeksimisen edessä hallitus lähinnä levittelee käsiään.

Koronapandemia on piinannut Suomea vuodenpäivät. Viimein eduskunnassa havahduttiin siihenkin, että kulttuurialaa ei kukaan muistanut tukea, kun satoja miljoonia tukea jaettiin muille aloille. Hätä on niin suuri, että otsikkoon saa laittaa kolmekin huutomerkkiä (vaikka yksikään ei hätään mitään auta).

Kun kulttuuriministeri Annika Saarikko (kesk) kertoili videolle suomalaisen kotiäidin olevan sankari, useampi kulttuurialan tuttuni ilmaisi pettymyksensä kulttuuriministeriin. Saarikko käy puolueensa kuntavaalikampanjaa samaan aikaan, kun hänen edunvalvottavansa, kulttuuri, kuihtuu silmissä. Myönnän itsekin tässä kuussa oikein joutuneeni pähkäilemään, mikä salkku Saarikolla on. Kulttuuri ei tullut ensimmäisenä mieleen. Edeltäjä Hanna Kosonen (joka muuten kirjoitti pro gradunsa taidehistoriasta ja on myös työskennellyt kulttuurialalla) sai runsaasti kiitosta. Kulttuuriministerinä Saarikkoa ahkerammaksi on kehuttu myös viime hallituksen Sampo Terhoa (sin).

Kulttuuriykkönen kysyi jo joulukuun puolivälissä, mitä Saarikko tekee ”uppoavan kulttuurialan hyväksi”. Ministeri oli ilahduttavan perillä ahdingosta ja sen vaikutuksista etenkin freelancereihin. Mutta mitä pitäisi ajatella tällaisesta loppupäätelmästä:

”Joka tapauksessahan tämä tuki on vain laastari. Nimitän tätä tekohengitykseksi. Yleisöjähän nämä ihmiset ja tahot toivovat, eivät valtion euroja. Mutta kun me emme voi avata nyt paikkoja tautitilanteen vuoksi, me voimme yrittää pelastaa nämä toimijat tämän vaiheen yli.”

Euroja ne yleisötkin tuovat. Jos yrityksenä on ollut pelastaa kulttuuriala, toteutus on muistuttanut lähinnä rikkinäisen pelastusrenkaan heittämistä hukkuvalle.

Kun Saarikko viimein saatiin jotain viimeisimpään keskusteluun lausumaan, oli lopputuloksena kolumni ministeriön sivuilla. Siinä hän harmitteli kulttuurialan ”järkälemäistä murhetta”, mutta konkreettisuus jäi ajatelmaan, kuinka ”toivon näköalaa” tarvitaan ”synkistelyn sijaan”. Kolumnin otsikko, ”Toivon kesää”, on samaa luokkaa kokoomuksen toivon polkujen kanssa. Saahan sitä kesää toivoa, mutta moni tällä edustamallasi alalla kaipaa rahaa. Edelleen.

 

***

 

Taiteen ja kulttuurin barometri julistaa: ”Koronapandemian vaikutukset taiteelliseen työskentelyyn merkittäviä tai jopa tuhoisia”. Vaikka kirjallisuudenalalla korona oli vaikuttanut vähemmän taiteilijoihin, myös kirjailijoista 62 prosenttia ilmoitti koronan vaikuttaneen. Eniten vaikutuksia on ollut erinäisiin näyttämötaiteisiin. Reilu kymmenes on harkinnut alanvaihtoa, 34-vuotiaista ja sitä nuoremmista sekä freelancereista 18 prosenttia on harkinnut ammatinvaihtoa. Huolta ei kanneta pelkästään nykytilanteesta, vaan myös siitä, miten taiteen rahoituksen käy, jos Suomi ajautuu taloudelliseen taantumaan koronan jälkeen. Tervetuloa alalle, nuoret!

Etenkin esiintyvien alojen hätä on ollut näkyvää ja tuntuvaa. Usein vaatimukset ovat liittyneet siihen, ettei rajoituksia pidetä oikeasuhtaisina. On perusteltu sitä, miten elokuvissa ja teattereissa voidaan pitää turvavälit ja vaatia maskin käyttöä. Vuoron perään vähän jokainen ala on ilmoittanut, että juuri sen toimintaan ei ole jäljitetty tartuntaketjuja. Samaa argumenttia käyttävät niin teatterit kuin ruokaravintolat – altistuksia esimerkiksi viimeksi mainittuun on kuitenkin huomattavia määriä jäljitetty. Toisaalta Berliinin teknisen yliopiston selvityksen mukaan esimerkiksi teatteri ja ooppera ovat huomattavasti turvallisempia (kun käytössä ovat maskit ja vain kolmekymmentä prosenttia istumapaikoista) kuin vaikkapa toisen asteen opetus.

Hätä on käsin kosketeltava, kun Muusikkojen liiton kannanottoon eksyy tällainen päättelyketju: ”Kun suurin osa tartunnoista tulee kotipiirissä, kannattaisiko riskejä välttelevän henkilön mennä kodin sijasta konserttiin tai teatteriin, joissa tartuntariski on olematon tai joka tapauksessa pienempi kuin kotona?”

Kun turvallisista kulttuuritapahtumista puhutaan, osa muistuttaa (kenties aiheellisesti), että turvavälein huolehdittuihin tapahtumiin kuljetaan ruuhkaisessa joukkoliikenteessä ja tapahtuman jälkeen käydään harjoittamassa koronasyntiä kuppilassa. (Ihan niin kuin kirjastoon varauksia noutamaan ei kuljettaisi bussilla tai siellä käytyä ei voisi yhtä lailla käydä lasillisella. Kauppakeskuksista en halua sanoa sanaakaan, ne argumentit löydät avaamalla minkä tahansa sosiaalisen median kanavan.)

Koronarajoitukset ovat vaikea eettinen kysymys. Helppoa ratkaisua ei ole. Eipäs-juupas-väännön keskellä ovat ilahduttaneet perusoikeuksiin vetoavat kannat. Suomen Filmikamari ja yli sata elokuva-alan yritystä vaativat rajoitusten purkua niiden lainvastaisuuden vuoksi. Laissa kun määrätään, että rajoitusten on täytettävä välttämättömyyden, suhteellisuuden ja tarkkarajaisuuden kriteerit. Laajat ja kuukausia jatkuvat täyssulut eivät niitä valittajien mukaan täytä.

Honkasalo kiinnitti huomionsa taiteilijoiden toimeentuloon: ”Jo valmiiksi hauraassa asemassa oleviin ihmisryhmiin korona ja rajoitustoimet osuvat kaikkein kovimmin. Me tiedämme, että taiteilijat lähtökohtaisesti elävät köyhyysrajan tuntumassa.

Yle Puheen Politiikkaradiossa kansanedustajat ja sivistysvaliokunnan jäsenet Paula Risikko (kok), Pia Viitanen (sd) ja Veronika Honkasalo (vas) olivat keskustelemassa siitä, miten kulttuurialaa voitaisiin auttaa. Pisteet ensimmäiseksi Yleisardiolle: kerrankin kulttuuripolitiikasta puhutaan muuallakin kuin kulttuuriohjelmissa.

Toisekseen pisteet saa Veronika Honkasalo, joka kovimpaan ääneen vaati sivistyksellisten perusoikeuksien toteuttamista: ”Minua tässä keskustelussa on kautta vuoden harmistuttanut se, että sivistykselliset oikeudet ovat jääneet paitsioon. Terveysnäkökulma jyrää, ja ymmärrän sen täysin, mutta meillä on muitakin perusoikeuksia.”

Samoin hän kiinnitti huomionsa taiteilijoiden toimeentuloon: ”Korona ja rajoitustoimet ovat tuoneet näkyviin sen, kuinka jo valmiiksi hauraassa asemassa oleviin ihmisryhmiin korona ja rajoitustoimet osuvat kaikkein kovimmin. Me tiedämme, että taiteilijat lähtökohtaisesti elävät köyhyysrajan tuntumassa. Erityisesti huolettaa freelance-taiteilijoiden asema tällä hetkellä, sillä hehän ovat pudonneet näiden isoimpien tukitoimien ulkopuolelle lähes täysin.”

 

***

 

Luotan toivoni siihen, että taiteen ja kulttuurin tilasta puhutaan rehellisemmin pitkälti sen ansiosta, että useampi taiteilija on alkanut vaatia rahaa.

Musiikkiala organisoi oman kampanjansa joulukuussa: #oikeusmusiikkiin. Sen ydinviesti oli, että musiikki antaa voimaa kriisin keskellä ja siksi kaikilla suomalaisilla on oltava oikeus musiikkiin. Epäselväksi jäi mitä vaaditaan ja miten se liittyy tuohon oikeuteen. Levykauppoja tai Spotifyta ei kukaan ollut sulkenut. Oikeus musiikkiin toteutui, vaikka keikoille ei päässyt.

Kriitikko Oskari Onninen kirjoitti Helsingin Sanomiin hyvän kolumnin siitä, kuinka kulttuurialan on syytä jättää kädenlämpöinen lässytys ja vaatia sitä, mitä myös haluavat. Esimerkiksi rahaa ja tulojen kompensaatiota. Onnisen lopetus tiivistää olennaisen:

”Jos kulttuuriala lässyttää valtiovallalle taiteen tärkeydestä ja musiikin voimasta, ministeri Saarikon on helppo lässyttää takaisin, että joo, tosi tärkeää on.

Tässä ahdingossa on kyse vain rahasta. Jos rahaa ei vaadi kukaan, sitä ei myöskään tarvitse jakaa.”

Olisiko viimein tullut maksuvaatimusten aika?

Tukea on kyllä maksettu – mutta se on jakautunut epätasaisesti. Osa on saanut useaan kertaan, osan hakemukset ovat jääneet tukea vaille. Erinäisiä hakuja on myös rajattu varsin tarkasti ja tiukasti.

Taiken ja opetus- ja kulttuuriministeriön sivujen korona-avustuksien jakoja yhteenlaskemalla selviää, että valtio on kuitenkin tukenut kulttuurialaa koko pandemia-aikana yhteensä 60,5 miljoonalla eurolla. (Taulukosta saattaa jotain puuttua, päällekkäisyyksiä ei pitäisi kuitenkaan olla, sillä tätä tutkivampaan journalismiin ei tämän työn tuntikehyksessä ole aikaa.)

 

Myöntäjä Kenelle Määrä
Taike I taiteen ja kulttuurin ammattilaisille
(yht. 1,5 M€, josta 1 M€ yksityisiltä säätiöiltä)		 0,5 M€ (valtiolta)
Taike II taiteen yksityishenkilöille (3 000 €) 8,7 M€
Taike III ammattitaiteilijoille, taidejournalisteille ja toiminimille (4 000 / 8 000 €) 7 M€
OKM 2020 yhteisöille 8,8 M€
OKM 2021 yhteisöille 11,3 M€
OKM yleisavustukset (14.12.2020) teattereille, museoille, orkestereille ja taidelaitoksille 17 M€
OKM (5.10.2020) kulttuuritapahtumiin 7,2 M€
Yhteensä   60,5 M€

 

***

 

Valitettavasti edes tiukentuneet vaatimukset rahasta eivät estä poliitikkoja vastaamasta lässytyksellä.

Politiikkaradiossa Paula Risikko vihjasi kulttuurin jotenkin mystisesti auttavan kriisin- ja turnauskestävyydessä. Tästä lohtua taiteilijalle, joka ei saa laskuja maksettua?

Pia Viitanen veti vielä pahemmaksi: ”Me tiedämme, että näinä aikoina, jos koskaan, ihmiset tarvitsisivat kosketuksia kulttuuriin ja taiteeseen ja tämänkaltaisia kokemuksia ja mahdollisuuksia olla luova.” Puheet oikeudesta olla luova tarkoittavat yhtä vähän kuin oikeus musiikkiin. Kukaan ei ole vienyt oikeutta olla luova, mutta tekijöiden toimeentulo on uhattuna.

Hyvinvointiaspektit itsessään välineellistävät taidetta. Ne myös ohjaavat huomiota pois ”luovan” työn taloudellisista ehdoista. Luovuudesta puhuminen voi saada kuulijan inspiroituneena venkoilemaan tuolissaan, mutta jos puhuu taloudesta raa’an rehellisesti, ainakin tekijät kiemurtelevat tuolissa mutta muista syistä. Vai millaista liikettä tämä Risikon huomio teissä herättää?

”Ymmärrän oikein hyvin, että tällainen taloudellinen kompensaatiomalli ei ole kestävä. Ei ole ikinä niin paljon rahaa, että kaikki tulonmenetykset pystytään korvaamaan.”

Risikko toki kannattaa tulonmenetysten kompensointia – hyvä. Mutta puhe siitä, että rahat eivät riitä kaikkeen, kuulostaa aika karulta tilanteessa, jossa rahaa on jo jaettu sinne tänne kysymättä, kuka jää ilman.

Viitanenkin näkee kulttuurilla tärkeitä ulkoisia tehtäviä: ”[…] nähdään se valtava potentiaali, mikä luovilla aloilla ja kulttuurilla on luoda koko Suomeen kasvua, työllisyyttä, vientimahdollisuuksia, kulttuurimatkailua tännepäin, paljon työpaikkoja.”

Kulttuurin kohdalla holhoavaa puhetta piisaa. Jokainen taiteen hyvinvointivaikutuksista ja luovuuden merkityksestä puhuva osallistuu kulttuurialan mitätöintiin, alentuvaan puhetapaan.

Kun viime keväänä tuettiin ravintola-alaa, keskustelu lähti liikkeelle siitä, että on tarpeen pelastaa elinkeinonharjoittajat, työpaikat ja turvata näiden ihmisten joltinen toimeentulo. Keskusteluja ei aloitettu vetoamalla siihen, miten ravintolat tekevät tärkeää työtä, pitävät meidät poissa nälän kurimuksesta, luovat elämyksiä viinivalintojen äärellä liirum laarum. Keskustelua ei myöskään tarvinnut aloittaa siitä, miten elinkeinonvapaus on perusoikeus. Se tiedettiin ja sitä kunnioitettiin. Valtio kaivoi kuvetta.

Kulttuurin kohdalla holhoavaa puhetta piisaa. Jokainen taiteen hyvinvointivaikutuksista ja luovuuden merkityksestä puhuva osallistuu kulttuurialan mitätöintiin, alentuvaan puhetapaan. Näin puhuvat ihmiset luovat itse keskusteluun tilaa sille, että joku voi ylipäätään kyseenalaistaa sen, tarvitseeko tukea ollenkaan jakaa. ”Menisivät oikeisiin töihin”, on kadunmiehen taiteellisen työn materiaalisia ehtoja tuntematon argumentti.

Kulttuurin hyvinvointivaikutuksista ja vientimahdollisuuksista puhumalla yritetään vedota niihin, jotka eivät katso taiteen itseisarvon tarvitsevan rahahanojen avaamista. Nokkela kulttuurialan edunvalvoja vetoaa vaikka mihin, kunhan rahaa tulee. Samalla välineellisyys vesittää sen, ettei rahaa tarvita mystiseen hyvinvoinnin luomiseen, vaan elämiseen. Taide on työtä ja työllä pitää voida elää.

 

***

 

Kun nykyään puhutaan kauniisti tiedolla johtamisesta, vähemmälle huomiolle jää, että myös tiedon pimittämisellä voi johtaa. Esimerkiksi tietoa kulttuurialan koronatukien kokonaismäärästä on vaikea löytää. Eri tahojen keräämät koontitiedot joko laahaavat perässä tai ovat muusta syystä puutteellisia, jopa virheellisiä. Somessa ehdittiin kauhistuneena jakaa Suomen Yrittäjien uutista, jonka taulukossa kulttuurille, vapaaehtoistyölle ja urheilulle olisi jaettu toisella kierroksella Suomessa vain 7,5 miljoonaa euroa, kun taas Norjassa summa olisi 44 miljoonaa euroa.

En tiedä, mistä Suomen 7,5 miljoonaa on peräisin. Yhden kierroksen myöntömäärät eivät nekään kerro paljon mitään. Lyhyellä Norjan hallituksen sivujen selaamisella käy ilmi, että Norjassa on jaettu reilut 200 miljoonaa euroa kulttuurille koronan johdosta. Tanskassa on alun viivyttelyn jälkeen tehty useita eri apupaketteja kulttuurin eri toimijoille, yksin viime syksyn aikana noin 100 miljoonalla eurolla.

Jos muihin maihin vertailu tuntuu haljulta, onhan Norja huomattavasti rikkaampi maa, voi vertailua hakea eri alojen kohtelusta. Ravintoloita tuettiin heti viime keväänä 123 miljoonalla. Yksin Finnairille valmisteltiin tuki- ja lainapaketti, jonka suuruus oli kymmenkertainen verrattuna kulttuurialaan. Business Finland taas sai valtuudet tukea yrityksiä lähes miljardilla eurolla.

Muistutuksena: hallituksessa eivät ole oikeistolaiset pro business -poliitikot, vaan vasemmistopuolueet ja vihreät.

On nykyinenkin tuki kulttuurille sentään jotain. Toivoa sopii, että freelancereiden ja tuen väliinputoajien hätään puututaan. Kun kulttuurialan puolestapuhujana profiloitunut Paula Vesala parahti Ylen haastattelussa, että hallitukselta on riittänyt jaksuhaleja, mutta ei tekoja. Samoin hän muistutti hallituksen oman tavoitteen karkaamisesta käsistä: ”Marinin hallituksen yksi kärki oli, että luovien alojen osuus bruttokansantuotteesta nuosuun. Nolla tekoa tällä hetkellä.”

Politiikkaradion haastattelussa pääministeri Marinin puoluetoveri Pia Viitanen vastaa:

”Mutta sen sanon kyllä, että tekoja on huomattavasti monta sataa miljoonaa enemmän kuin nolla. Eli niitä on tehty paljon, on tehty rahallista tukea, kustannustukea, sitä on monta kertaa parannettu, että ei jäisi väliinputoajia.”

Seitsemän tuen myöntökierrosta on huomattavasti vähemmän kuin monta sataa miljoonaa tekoa.