Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mutta siellähän on jo kirja!

Kari Levola, Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja, 12.5.2004

Vähän samankaltainen on tilanne Suomen kirjastoissa. Ne ovat täynnä kirjoja. Aineistohankintojen alamäkeä on kuitenkin jatkunut jo toistakymmentä vuotta Se ei heti näy, kun ainakaan kirjastonkäyttäjällä ei ole mahdollisuutta tehdä vertailuja siitä, millainen kirjaston tarjonta voisi tai sen pitäisi olla. Jo kuntarajan toisella puolella ero kirjastosatsauksiin saattaa kuitenkin olla moninkertainen.

Suomen Kirjailijaliitto järjesti huhtikuun viimeisellä viikolla kirjastotempauksia eri puolilla maata. Niiden otsikko, Mutta siellähän on jo kirja, on sovellus ikimuistoisesta isänpäivämainoksesta, jossa pieni tyttö ja poika ovat kirjakaupassa. Tyttö miettii, että ostetaan sille kirja. Poika vastaa: Mutta sillähän on jo kirja.

1990-luvun alun lamavuodet ovat huono selitys kehnontuneelle kirjastotilanteelle. Enemmän on vaikuttanut 90-luvun puolivälin ns. valtionapu-uudistus. Käytin silloin siitä nimitystä heitteillejättö. Asia ei ole siitä muuttunut. Valtio ryhtyi maksamaan kaikki eri valtionavustuksensa kunnille laskennallisena kokonaispottina, jonka kukin kunta sitten käytti viisautensa mukaan.

Olin siihen aikaan kirjallisuuden läänintaiteilijana ja muistan, miten läänin kirjastotarkastaja teki aika karun tilaston tämän uudistuksen jäljiltä. Se osoitti, että kun kirjaston terve valtionosuus oli 60%, esimerkiksi Varsinais-Suomessa varsin monen kunnan kirjastotoimen todellinen valtionosuus oli yli sata prosenttia. Se tarkoitti, että kunnat eivät itse siis satsanneet kirjastoihinsa lainkaan, vaan käyttivät valtionkin kirjastoihin tarkoittamia varoja ihan muualle. Se on tietysti kostautunut niille myöhemmin kirjastojen laskennallistenkin valtionapujen pienenemisenä.

Käytännössä tämä on johtanut käsittämättömään tai ainakin anteeksiantamattomaan eriarvoisuuteen kirjastopalvelujen suhteen. Asukaskohtaiset erot kirjastosatsauksissa ja siten myös lainausluvuissa voivat eri kunnissa olla moninkertaisia.

Suomalaista todellisuutta on myös se, että tämä on aiheuttanut painetta niihin kuntiin, joissa kirjastot ovat hoitaneet asiansa hyvin. Kuntien budjettinikkarit painavat päälle ja vaativat leikkauksia, kun vertailukunnissa kirjasto pystytään hoitamaan paljon vähemmin menoin. Eli
todellisuudessa paljon huonommin palveluin.

o o o

Kehno kirjastotilanne on jatkunut aivan liian pitkään. Suomen Kirjailijaliiton kampanja Mutta siellähän on jo kirja osui hyvään saumaan, kevääseen, jolloin asiasta lopultakin suostutaan julkisesti puhumaan. Opetusministeriö otsikoi viime vuoden kirjastotilastoja käsittelevän tiedotteensa riittävän voimakassanaisesti: ”Kirjastojen näivettyminen jatkuu – kokoelmat museoituvat.”

Tiedotteesta oli luettavissa myös varsin kouriintuntuva luku: Aineistomäärärahat ovat vähentyneet noin 36 prosenttia vuodesta 1991. Kirjailijakunnalle tämä ei ollut uutinen, sillä kirjailijoiden huomattavin apurahajärjestelmä, kirjastoapurahat, on meillä sidottu juuri kirjastojen kirjahankintoihin. Mitä vähemmän kirjastot hankkivat kirjoja, sitä vähemmän kirjailijoiden työtä tuetaan.

Ilonaiheitakin kirjastotilastossa oli, kirjastonkäyttö ja lainaukset ovat vastoin ihan toisenlaisia tulevaisuudenkuvia ja määrärahojen suuntaamista vain kasvanut. Suomalaiset lainasivat viime vuonna keskimäärin 21 kirjaa. Tämä antaa aihetta miettimiseen. Erityisesti on syytä miettiä sitä tosiasiaa, että kirjastojen lastenkirjojen hankinta vähentyi viime vuonna 8 prosenttia. Niin väheni myös lasten kirjalainaus.

Miettimisen aihe on siinäkin, että huolimatta 90-luvun visioista, joissa paperisen kirjan olisi pitänyt jo hävitä ja kaiken tiedon siirtyneen tietokoneille ja sähköisiin kirjoihin, kehitys onkin ollut toisenlainen. Paperinen kirja on säilyttänyt asemansa ja kasvattanutkin sitä. Kirjoja lainattaisiin kirjastoista vielä enemmänkin, jos niitä siellä olisi.

o o o

Merkittävänä kevään ulostulona pidin myös sitä, että lopulta myös pääkaupunkiseudun kirjastot suostuivat nostamaan kissan pöydälle. Maaliskuisessa tiedotteessaan pääkaupunkiseudun kirjastotoimen johtajat tuovat esiin karun tilanteen, jossa pääkaupunkiseudun kirjastot ovat valtakunnallisessa vertailussa aivan häntäpäässä. Esimerkiksi Helsingissä aineistoraha on neljä euroa/asukas, kun valtakunnallinen keskiarvo on seitsemän euroa.

Aihe on noussut nyt myös ansaitsemallaan tavalla julkiseen keskusteluun. Helsingissä Sanomissa oli laaja kirjoitussarja, ja myös Turun Sanomissa kirjastoasia on ollut vahvasti esillä. Keskusteluissa se on syytä pitää jatkossakin, sillä kuten opetusministeriön tiedote toteaa: ”Ennakkotiedot vuoden 2004 kirjastojen määrärahoista eivät lupaa parannusta edellisvuosien tilanteeseen.”

Kirjastotilastoista tilanne on toki luettavissa, mutta koko totuutta nekään eivät vielä kerro. Kirjallisuuden kannalta tilanne on vielä huonompi. Hankintamäärärahojen pienentymisen ja tuloksen tekemisen kierteessä kirjastot supistivat hankintaan rajusti. Korvaamaton menetys se on ollut vähälevikkisimmille kirjallisuudenlajeille kuten runoille, novelleille, esseille, myös käännöskirjallisuudelle. Pitkään jatkuessaan tilanne on vaikuttanut myös kustantamojen päätöksiin, kun vähälevikkisempi kirjallisuus ei enää ole löytänyt tietään edes maan kirjastoihin.

Ollessani Kiiltomadon päätoimittajana me otimme vähälevikkisen tilalle käyttöön termin vähälle huomiolle jäävä kirjallisuus. Oleellinen osa tätä vähää huomiota on, että iso osa Kiiltomadossa arvioiduista kirjoista ei löydä tietään kuin parhaisiin, siis vastuullisimmin hoidettuihin kirjastoihin.

Kun kirjastojen tilanteesta Kiiltomadossa pari vuotta sitten keskusteltiin, tein nopean mutta aika kuvaavan selvityksen. Eri kuntien kirjastojen aineistorekisterit ovat netissä. Aloitin aakkosjärjestyksessä mutta lopetin varsin nopeasti, kun tilanne osoittautui varsin masentavaksi. Vain muutama liki kolmenkymmenen kunnan kirjastosta oli hankkinut silloin selvitykseni kohteena olleet Risto Ahdin Runeberg-palkitun ja Esko Valtaojan Tieto-Finlandialla palkitun teoksen. Sen sijaan liki kaikki olivat kyllä priorisoineet hankintoihinsa Tony Halmeen ja Hilkka Ahteen ”muistelmat”. Kun tilanne on tämä, palkintojensa myötä paljon huomiota saaneiden kirjojen ja kirjailijoiden osalta, mikä se onkaan vähemmälle huomiolle jäävän kirjallisuuden osalta.

Kun Suomen Kirjailijaliitto kävi helmikuun alussa tapaamassa kulttuuriministeri Tanja Karpelaa esitimmekin yhtenä asiana, että lukuisten erilaisten, pääasiassa uuteen tekniikkaan liittyneiden viimeaikaisten kirjastoselvitysten oheen viimeinkin tehtäisiin selvitys myös siitä, mitä kirjallisuutta Suomen nykykirjastot hankkivat ja mitä jättävät hankkimatta. Kulttuuriministeri kertoi, että tällainen selvitys on parhaillaan tekeillä. Sitä odotellessa ja sen jälkeen keskustelun kirjastoista ja kirjan asemasta on syytä jatkua.

Kari Levola, Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja