Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Laitapuolen nostalgiaa

Reijo Virtanen, 2.5.2005
Nelson Algren: Kultainen käsi (The man with the golden arm) s., Desura 2004 Kääntäjä(t): Antti Eerikäinen

Nelson Algrenin (1909-81) The man with the golden arm vuodelta 1949 on vihdoin suomennettu. Nimeksi on typistetty Kultainen käsi. Teos ei ole mikään suuri klassikko, ei edes kotimaansa Yhdysvaltain kirjallisuudessa. Se on kuitenkin monella tavalla mielenkiintoinen.

Suurkaupungin syrjäytyneiden ihmisten groteskilla kuvauksellaan se yltää lähes Nathanael Westin 1930-lukulaisen mustan melodraaman tasolle. Algren on prosaistiksi myös melkoinen taituri mitä erikoisimpien metaforien ja kaikenlaisten pompöösien kielikuvien leiskauttelijana.

Perussymboliikka on ikävä kyllä osoiteltua: ”kultainen käsivarsi” kortinjakajamestarin työkaluna tuo arkielämän elannon ja huumepistojen maalitauluna se toimii välineenä ylimaalliseen euforiaan. Kerronnaltaan teos on kaikkea muuta kuin moderni, etenkin verrattuna aikalaisen Hemingwayn esitystapaan. Algren vyöryttää tarinaansa lörpön kertojan huulin, rehevällä koukeroisella kuvakielellään, julkean rehellisesti kommentoiden, arvottaen ja tulkiten päähenkilönsä tragediaa: ”Outo tauti: Frankien käyttökelvottoman ilon tauti. Kaikista niistä asioista joista hän oli ennen nauttinut vei nykyään terän hidas ja syövänkaltainen syyllisyys.” Luontevinta ja elämänmakuisinta on kirjailijan dialogi, myös suomentaja Antti Eerikäisen tyylittelemänä.

Veteraani Frankie Machine on toisen maailmansodan second-hand-uhri, elävä kuollut, harhaviidakoissaan rämpivä narkkari. Syy alennustilaan on sotaneuroosin. Onko Frankie vain heikko ihminen, vai olisiko kenelle tahansa voinut käydä samalla tavalla? Sitä Algrenin romaani ei paljasta vaan pitäytyy arkipäivän outouksien ja kauhujen pintakuvauksessa.

Jotain kumman sympaattista näissä Algrenin onnettomissa hahmoissa on. He ovat tosiaankin moniulotteisia ihmisiä eivätkä mitään karikatyyrejä. Kovaa yritystä elämänlaadun parantamiseen on yhdellä jos toisellakin. Ironia on siinä, että me tiedämme jo ennalta nuo yritykset
tuhoon tuomituiksi.

Ei ole Algrenin vika, että hänen henkilöhahmonsa kohtaloineen tuovat mieleen Tom Waitsin laulujen kohtalot. Rähjäisiä mielenmaisemia nostalgisoiva jenkkiläinen populaarikulttuuri on ammentanut energiaansa juuri näistä 20-40-lukujen kirjallisuuden tragikoomisista kapakoista, huorataloista ja peliluolista. Kovaksikeitetyn dekkarin ja mustan elokuvan kalustoahan ne ovat olleet jo ennen Algrenia.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto