Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Biseksuaali kareliaani sodassa

Pekka Toikka, 13.8.2008
Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu : Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944 s., Otava 2006

Olavi Paavolaisen viimeiseksi teokseksi jääneessä Synkässä yksinpuhelussa lukijaa puhuttelevat tekijän vahva näkemyksellisyys ja kareliaaniset tunnot. Ristiriitaisen aikalaiskriittisestä ja kaunokirjallisesta helmestä ei saa 2000-luvullakaan leivottua yhtä totuutta. Mitkä olivat motiivit niihin Paavolaiseen henkilönä kohdistuneisiin hyökkäyksiin, joiden kohteeksi hän joutui teoksen ilmestymisen jälkeen?

Alkujaan kaksiosainen teos jakautuu karjalaista maisemaa ja luontoa raportoivaan alkuosaan sekä Suomen tilannetta ja kohtaloa jatkosodassa peilaavaan jälkiosaan. Prologissa kosmopoliitti kulkija kiirehtii Neuvostoliittoon tekemältään matkalta sotaan ajautuvan ”levottoman Euroopan” lävitse koti-Suomeen.

Istanbulin, Ateenan, ”kuolleen” Pariisin ja Tukholman jälkeen syyskuussa 1939 kotona Helsingin Museokadulla odottaa Mika Waltarin allekirjoittama kirje saapua Propagandaliiton yleiseen painotuotekomiteaan, tehtävänä ”kirjallisuuden organisointi maanpuolustustarkoituksiin sodan sattuessa”.

Poikkeusihminen sodassa

Lyhyen talvisodan propagandatyön päättää haavoittuminen tammikuun alkupuolella 1940 venäläisten pommitettua Päämajaa Mikkelissä. Pääosa Synkästä yksinpuhelusta käsitteleekin jatkosotaa, jossa kuntoutunut Paavolainen palveli ensin TK-miehenä Ilomantsissa. Propagandatyöhön kuului myös Karjala-aiheisten teosten toimitus.

Korpien keskeltä Paavolainen saa siirron Itä-Karjalaan ja Aunukseen, ja edelleen vuonna 1942 Päämajan tiedotusosastolle Mikkeliin, jossa hän palveli sodan loppuun asti. Sieltä Paavolainen teki matkoja niin myyttiselle Karhumäelle, Kannakselle kuin Rukajärvellekin.

Synkässä yksinpuhelussa on äänessä kirjallisuuden ja kulttuurielämän keulahahmo, joka oli muokannut Suomen henkistä ilmapiiriä 1920- ja 1930-luvuilla. Sodassakin Paavolaisessa näkee, että sopeutumattomuus ja halu kokeilla uutta ovat paitsi osa tätä narsistista ja turhamaista yksilöä, myös kulttuuria eteenpäin vievä luovia voimia.

”En osaa sopeutua yleiseen puhekaavaan, ajattelukaavaan, tarkoituksenmukaisuuskaavaan… Näen ja ajattelen aina kuin edemmäksi – minun on /pakko/ koettaa nähdä ja ajatella edemmäksi! Minua kiinnostaa ja järkyttää vain se, ’mikä tapahtuu siinä, mikä näyttää tapahtuvan’”.

Sitten Suursiivouksen (1932) suuri kosmopoliitti ei ollut kirjoittanut kotimaastaan, vaan hän oli liikkunut kirjoissaan pitkin maailmaa – Pariisissa, Saksassa ja Etelä-Amerikassa. Synkässä yksinpuhelussa isänmaan ja kirjoittajan suhde on epätavallisen likeinen. Suomi ja Paavolainen, yleinen ja yksityinen, kulkevat rinnan. Molemmat ovat traagisia hahmoja, toinen kohtalonsa, toinen kirjoitustilanteen ja elämänkohtalon vuoksi.

Tragedian yleisön tavoin Paavolaisella on hallussaan Suomea koskevia tietoja, joita traagisella sankarilla ei ole. Salaisen tiedon sankarireportteri saa Päämajan ulkomaisista lehdistä, joista selviää että Suomen kohtalonyhteys natsi-Saksaan on virhe ja että siitä olisi syytä pikaisesti vapautua. Paavolaisen ristiriita on se, että hän voi sensuurin vuoksi vain kirjata ajatuksensa päiväkirjaan.

Rintamapropagandistina Tulenkantaja-modernisti Paavolainen ei viihtynyt. Synkkää yksinpuhelua syytettiinkin sotakuvauksen vähyydestä. Tämä ei ole ihme, sillä ”koristeellisen törkyn” kirjoittaminen oli hänelle ”toivotonta” (19.11.1941). Rintamalla ja Mikkelissä Paavolainen olikin epäilemättä outo hahmo, joka kohtasi voittajansa vasta Mikkelin kaduilla, toisessa dandyssä, ylipäällikössä.

Oikeistoa vastaan

Rintamakuvausten sijaan Synkkä yksinpuhelu keskittyy aikalaiskritiikkiin. Tuskallinenkin pyrkimys ymmärtää sodan tilannetta muustakin kuin itseensä käpertyneestä suomalaiskansallisesta näkökulmasta toistuu sivusta toiseen.

Synkkä yksinpuhelu epäilemättä käynnistikin Suomen sotia käsittelevän itseanalyysin. Yhdessä Sinuhe egyptiläisen kanssa se toi julki sodan kokeneiden pettymyksen ihmiseen eksistentialistien tapaan. Yksinpuhelun synkkyys ei syntynyt vain sodan mielettömyyden kohtaamisesta, se myös kohdistui suorasanaisesti sotaa johtaneen uskonnolliseen, AKS:läis-isänmaalliseen ja sotaisaan eetokseen. Synkkä yksinpuhelu käydään 1930-luvun tunkkaista ja sulkeutunutta oikeistoeliittiä vastaan, niitä vastaan, jotka johtivat Suomen jatkosotaan.

Silti Paavolainen itse ei pitänyt kirjaansa poliittisena. Hän totesi, ettei ota kantaa poliittisiin ratkaisuihin vaan arvostelee sotaa edeltävää ja sodanaikaista henkistä ilmapiiriä. ”Tähän on Suomi tullut, /kun se on käynyt sotaa Jeesuksen, Runebergin ja Fanni Luukkosen nimissä!”

Yksinpuhelun aikalaiskritiikistä ja paikoin suoranaisesta vinoilusta pillastuivat monet vasemmalla mutta erityisesti oikealla. Oikeistolle Synkkä yksinpuhelu oli pyhäinhäväistys. Natsisympatioistaan tunnettu V. A. Koskenniemi kirjoitti arvostelussaan salanimen takaa: ”itserakasta, tyhjänpäivästä jaarittelua”, ”oman pesän likaamista”, ”halventaa maanpuolustustamme”. Vaikka teos toi esiin monen vasemmistolaisen tunnot jatkosodan eetoksesta, vasemmisto piti sitä liian oikeistolaisena.

Nykylukijalle aikalaiskritiikki avaa tärkeän näkymän Paavolaiseen. Erno Paasilinnan sanoin hän on tyypillinen suurmies, joka viipaloituna kelpaa monille, muttei kokonaisena. Kun Paavolainen tuo Synkässä yksinpuhelussa julki inhonsa natsi-Saksaa kohtaan, kannattaa muistaa hänen ihailleen toisessa mestarireportaasissaan Kolmannen valtakunnan vieraana joitain sen piirteitä, vaikkapa Nürnbergin puoluepäivien spektaakkelimaisuutta.

Takaisin karelianismiin

Yli kuuden vuosikymmenen takaa Synkkä yksinpuhelu koskettaa lukijaa voimallisilla luontokuvauksillaan. Sotareportterista ja yhteiskuntakriitikosta tulee auringon laskiessa proosarunoilija. ”Loistavan päivän jälkeen loistava ilta. Järven yllä leviää jättiläispilvi kuin täplikäs holvi, ulottuen horisontin loimuavasta ruskosta keskitaivaalle saakka. Oi, näitä Karjalan metsien iltaruskoja!” Ei vain luonto vaan myös vanha karjalainen kansankulttuuri ja taistelupaikat syttyvät Paavolaisen kynästä. Runolliset ilmaukset kuten ”Aunus harmaasilmä” ovat iskostuneet suomeen.

Vaikka kosmopoliitti ja Kannaksen Kivennavalla syntynyt modernisti inhosi heimoaatetta ajavia AKS:läisiä, hänen Aunuksen ja Itä-Karjalan maisemissa on kareliaanista suuruutta ja maalailevaa runollisuutta. Onkin lähes huvittavaa, että karelianismi niin voimallisesti yhdistää isänmaallis-oikeistolaisia idän valloittajia ja tämän valloitussodan kyseenalaistajaa.

Synkkä yksinpuhelu luo vanhojen kareliaanien rinnalla kansallista identiteettiä ja jäsentää aikaansa sopivaa kansallista menneisyyttä. Jopa poliittinen lupaus kielletyn, rajantakaisen palauttamisesta taas takaisin omaksi, oman identiteetin täydellistymisestä kiihottaa lumoutunutta kirjoittajaa.

”Suomalainen kulttuuri-ihminen saapuu näihin kyliin Suomen sivistyksen merkkimiesten ylevässä seurassa. Onko Itä-Karjala – aikoinaan Suomen taiteen Sinisen Kukan maa – nyt muuttumassa myös poliittiseksi realiteetiksi?”

Biseksuaali Paavolainen

Synkän yksinpuhelun saama tyrmäys ei ollut lainkaan täydellinen. Teokselle löytyi ymmärtäjiä muiden muassa suomenruotsalaisista, jotka lukivat Finlandia i moll -käännöstä keskustelunherättäjänä uusien sodanjälkeisten arvojen luomiseksi. Silti 2000-luvun lukijaa hämmästyttää vimma, jolla teosta ja Paavolaisen persoonaa vastaan käytiin.

Koskenniemi moitti Paavolaista muun muassa ”vanhaa mamsellia muistuttava juoruilunhalusta”. Häntä ihmetyttää ”se naiivisuus, joka henkii lukijaa vastaan ja joka on pannut tekijän niin avuttomasti paljastamaan kritiikille persoonalliset heikkoutensa”. Muiden kriitikoiden mukaan mimosamainen kirjoittaja vältteli kritiikin mukaan etulinjaa, ei ”käynyt kimppuun vaan räksytti ja vikisi”, oli joidenkin mukaan mieleltään tasapainoton ”miehekäs neiti”.

Paavolaista siis pidettiin neitimäisenä jengin petturina ja epäisänmaallisena jälkiviisastelijana. Taustalla on tietysti ideologisia syitä, mutta tulkintani mukaan Koskenniemi ja kumppanit käyttävät ideologiansa keppihevosena Paavolaisen seksuaali-identiteettiä. Väitän, että ”esteetiksi” leimattua Paavolaista ei väheksytty vain siksi, että hän tällä tapaa asettui kansan ja sota-ajan nöyryyden yläpuolelle olemalla omien sanojensa mukaan aina ”Suomen tervettä ja talonpoikaista kansaa” vastaan.

Paavolaisesta toistuva myytti kertoo, että tällä ”uudella Alkibiadeella” oli runsaasti seksisuhteita naisiin, mutta että levoton mies ei kuitenkaan sopeutunut avioliittoon. Sivulauseessa saatetaan mainita Paavolaisen olleen sukupuolinen kokeilija, mikä oikeasti tarkoitti hänellä olleen seksisuhteita useisiin miehiin. Tästä tietysti monet, myös elämäkerturit, tiesivät.

Jotkut myös huhuja kirjasivat. Nuoresta Paavolaisesta naiseksi pukeutuneena otetut valokuvat oli omistettu runoilija Ilmari Pimiälle ”ihailulla”. Elämäkerturi Matti Kurjensaaren osin julkaisemattomien muistiinpanojen mukaan Paavolainen horjui vuosia homo- ja heteroseksuaalisuuden välillä: hän ”käsitti itsensä pitkät ajat homoksi, olisi tahtonut olla homo, mutta ei onnistunut”. Ehkä 1930-luvun puolivälissä suunnitelmaksi jäänyt seksuaaliteoriaa käsittelevä kirjahanke olisi toteutuessaan antanut hänelle käsitteellisiä työkaluja.

Valtakunnan kuuluisimman biseksuaalidandyn sotapäiväkirja ei vastannut heteronormatiivista sotakuvauksen ihanteita – realistisuutta, taistelukeskeisyyttä ja niin sanottua poliittisten realiteettien hyväksyntää. Näitä vastaan käy Synkkä yksinpuhelu. Olavi Paavolaisen persoonan kimppuun käytiin vahvasti myös siksi, että biseksuaali oli väärä mies sodan miehekkäiden tuntojen tulkiksi.

Ei ihme. Monen oli vaikea hyväksyä, että kyllä korsuissa tehtiin miesten kesken muutakin kuin puhdetöinä pahka-astioita. Ja kun ei ollut tapana repostella tekemisiä, varsinkaan seksihommia, ja kun oli vielä pakko ja kiire jälleenrakentaa ja kun lisäksi moraalinen ilmapiirikin kiristyi, niin tapahtunut oli hyvä painaa unohduksiin. Silti entisiä sota- ja punkkakumppaineita tuli kadulla vastaan, nätti ja raskaana oleva vaimo kainalossa. Tulkintani mukaan tämä seikka ainakin tärkeällä tavalla selittää meistä myöhemmin syntyneistä paikoin käsittämättömältäkin tuntuvaa sodan nähneiden miessukupolvien sulkeutuneisuutta ja jäykkyyttä.

Esteetin etiikka

Nyt kun sotiemme tapahtumia ja kokemuksia on kuusi vuosikymmentä vuodatettu ja vaiettu, 2000-luvun lukijalle esteetin dandyn totuus sodasta tuntuu melkein kuin tapahtumatta jääneeltä asialta. Silti esteetti-Paavolaisen sotapäiväkirja avaa eri tavan katsoa käytöstapoja, uskomuksia ihmisestä ja kansallisia myyttejä, joita me itsekin tietysti jatkuvasti kirjoitamme.

Estetiikka antaa Paavolaiselle vielä yhden lisäpisteen perinteisiin sotakuvauksiin ja sotahistoriaan verrattuna. Itse asiassa tämä etu koskee mitä tahansa estetiikkaa, sillä esteetikon etiikan raja kulkee lähempänä kuin valtiokoneeseen uskovien ja sitä palvelevien, joiden sanomisia propaganda ohjaa ja joille sensuuri asettaa rajat.

Meidän ironiaan ja kaiken suhteellisuuteen uponneesta ajastamme katsoen uskomattomankin suureessa roolissa ollut kansallinen näkijä vetää etiikkansa rajan ihan lähelle, vaikkapa siihen, että aukaisee suunsa edes sodan jälkeen. Niinpä hänen kaltaisensa hahmot muistuttavat meitä ainakin siitä, että omassa kirjallisessa uudelleensotimisessamme kaksi sotatappiota ovat kääntyneet pienen kansan suuriksi torjuntavoitoiksi ylivoimaista ja pahaa vihollista vastaan.

Ylivoimaisen vihollisen, ajan, kohtasi Synkän yksinpuhelun päiväkirjailijakin, tämä Suomen Tintti. Jo teoksen loppulehdillä Tulenkantaja Paavolainen pelkää itsensä ja sukupolvensa jäävän syrjään sodanjälkeisestä arvomuutoksesta. ”Ei, en vieläkään jaksa tempautua mukaan vallitsevaan uuteen innostukseen. Koko tyylissä on jotain väärää. Onko takana todellinen muutos? Eikö kaikkeen liity opportunismin ja uusilla konjunktuureilla laskelmoimisen sivumakua? … Tahtoisin olla mukana – ja kumminkaan en tahtoisi. On kuin olisi minussa jokin sielullinen vika… Olen kaiken jännityksen laukeamisen jälkeen vain oudon väsynyt ja katkera.”

Ei siis ole ihme, että Yksinpuhelu jäi Paavolaisen viimeiseksi teokseksi ja että muut kuin hän loivat jälleenrakennuksen ajan kulttuuriarvoja. Vaikka Paavolainen sai osittaisen maineenpalautuksen jo elinaikanaan, sama karu kohtalo on ollut Paavolaisen edustamalla sankari-intellektuellin hahmolla.

On peruuttamatonta, että totuuden perspektiivisyys ja tulkinnallisuus ovat sysänneet vastuun Yhdeltä Suurelta Näkijältä jokaiselle meistä. Kun vielä kohtaamiemme viestien määrä on lähes käsittämättömästi lisääntynyt ja kun kuka tahansa voi luoda niitä lähes missä tahansa, tässä viestiviidakossa kaikki vähintään kotitarpeiksi on suhteellista.

Vaikkemme enää kaipaisikaan uusia tinttejä kaiken hälyn ja ironian lomaan, on silloin tällöin ainakin hienoa tarkastella isovanhempiemme Suomea jossa nämä tintit elivät ja kirjoittivat. Vai tarvitsisimmeko sittenkin vahvoja narsistisia biseksuaaleja, heitä jotka kirjoittaisivat vaikkapa siitä, kuinka ihmeessä sodanjälkeisestä edistyksellisestä vasemmistosta on tullut ahdasmielinen kansallinen taantumusvoima?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto