Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Oletko aina kirjoittanut kritiikin väärin? Lue uudet kriitikon ohjeet (ja lähdekriittisiä huomioita)

Ville Hämäläinen, 17.1.2021

 

Kiiltomadolla on uudet kriitikon ohjeet. Edelliset oli julkaistu hieman yli kymmenen vuotta sitten. Päivitystarvetta siis oli – tämän päivän kriitikkoa ei tarvitse kädestä pitäen neuvoa etsimään ”netistä linkkejä”. Nämäkin ohjeet ovat kuitenkin kovasti väliaikaiset: Kiiltomato-Lysmaskenin verkkosivut uudistetaan tänä vuonna. Nyt julkaisemistani kriitikon ohjeista suurin osa on kuranttia kamaa kuitenkin jatkossakin.

Ohjeita on nimittäin yli 25 000 merkin edestä. Jonkun mielestä ei välttämättä ole paras idea puffata sellaista tekstimäärää kirjoittamalla 16 000 merkin blogi. Kun en tähän hätään osaa enkä ehdi tehdä videota, podcastia tai VR-todellisuutta asiani esittämiseksi, luotan parhaiten hallitsemaani mediumiin. Tekstien kanssa Kiiltomadon kriitikotkin työskentelevät.

Sitä paitsi ohjeiden alussa ovat tärkeimmät asiat listamuodossa. Uusissa ohjeissa on laajennettu näkökulmaa muotoseikoista ja käytännönvinkeistä toiseen mieliaiheeseeni, kritiikin tehtävään, olemukseen ja etiikkaan.

Tässä blogissa en käy läpi kriitikonohjeita, vaan paneudun muutamaan lähdetekstieni nostattamaan keskustelunaiheeseen. (Houkuttimena uusiin ohjeisiin toimikoot sitaattinostot!) Otan mielelläni vastaan palautetta ja kommentteja sekä tästä tekstistä että uusista kriitikon ohjeista.

Suomen arvostelijain liitto ry. on julkaissut Kritiikin eettiset ohjeet, joihin perehtymistä ja joiden tallettamista sydämeen suositellaan.

SARV:n kritiikin eettiset ohjeet kytkevät osaltaan kritiikkiä lähemmäs journalismia kuin sanataidetta, mikä on paikallaan. Kriitikko on julkisen sanan käyttäjä, ja sen sanan käyttämiseen sisältyy myös vastuunsa.

Eettisissä ohjeissa on hyvin korostettu kriitikon riippumattomuutta. Jääviydet on hyvä tuntea. Kuitenkin jääviyden yksi ulottuvuus on se, että vain henkilö (tässä: kriitikko) itse voi jäävätä itsensä. Päätoimittaja ei sitä kenenkään puolesta tee (eikä ainakaan näiden kuukausien aikana ole sellaisia tilanteita eteen tullutkaan). Jääviys on omantunnonkysymys. Pienellä kielialueella usealla meistä on hattu vähän joka säähän: moni Kiiltomadonkin kriitikko on myös tutkija, kirjailija tai jonkun raadin tai luottamuselimen jäsen. Jos valita pitäisi vain yksi pesti, olisi se luultavasti pienen kielialueen kulttuurin ja sen vapauden tappio.

Kysymys jääviydestä on kuitenkin olennainen osa sitä vähäistä objektiivisuutta, mitä kritiikki edustaa. Kritiikki on aina subjektiivista, mutta kunkin kriitikon on huolehdittava arvostelukyvystään, jonka avulla tuo esiin niin teoksen vahvuudet kuin puutteetkin. Kriitikon kriittisyys on myös itsekriittisyyttä. Jääviydetkin voivat vaihdella ajan ja tilanteen mukaan. Osaltaan harmaita alueita ja epäilysten heräämisiä voi ehkäistä myös tunnustamalla erinäiset sitoumuksensa.

Kun nykyään jossain puhutaan totuudesta, keskustelu yleisimmin koskee faktoja. Toimittajilta penätään, mikseivät nämä oikeistopopulistia haastatellessaan oikaise tämän vääriä faktoja, kuten väitettä, että Malmö olisi sotatoimialue. Kuitenkaan Yhdysvaltain median ahkerakaan laskenta Tr*mpin valheiden määrästä ei hänen megafoniaan tukkinut. Sen tukkivat yksittäiset sosiaalisella medialla miljardiomaisuuden tehneet maanmiehensä. Sääntelyn päätepisteenä poistettiin myös salaliittoteorioita käsitelleen lukupiirin sivu Facebookista.

Myönnän livenneeni kauas kritiikistä, mutta taide jos mikä muistuttaa, että totuus on monimutkainen kysymys. Realismia äidinmaidossa saavat suomalaiset lähettävät kirjailijalle sähköpostia, jos tämän romaanissa talvisodassa käytetty kivääri on väärää mallia. Vastavuoroisesti saatetaan nostaa oikeusjuttu, jos fiktioromaanissa on liikaa todenkaltaisuutta. Jos taas puhutaan kirjallisuuden kyvystä tarjota lohdutusta tai lukijan maailmaan asti ulottuvia totuuslauseita, ei faktoilla perimmäisessä tarkoituksessaan – tapahtuneina asioina – ole niinkään merkitystä, vallankaan jos kaikki kirjassa tapahtuva on kohtalaisen kuvitteellista.

Kritiikissä kysymys totuudellisuudesta on kytköksissä kritiikin riippumattomuuteen – ja kriitikon kokemukseen. Kriitikon on oltava uskollinen ja rehellinen omalle kokemukselleen taideteoksesta. Jos kriitikko kirjoittaa niin kuin arvelee, että teoksesta kuuluisi kirjoittaa, hän on jo kaltevalla pinnalla ja matkalla kohti totuudesta lipsumista.

Kritiikki on kuitenkin altista myös erehtymiselle – ja sekin on osa kritiikin vapautta ja riippumattomuutta. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun vasta aikaa kritiikin julkaisusta olen oivaltanut jonkun keskeisen temaattisen ulottuvuuden tai oman tulkintani puutteellisuuden. Kunhan kritiikkiä julkaistaan riittävästi ja teosten vastaanottoon osallistuu useita lukijoita, kriitikoita, tutkijoita ja journalisteja, kritiikkikin voi olla tieteen tapaan itseään korjaavaa ja täydentävää.

Pelkkä suosittelukulttuuri ei sitä tee. Tähtimäärä ei kerro, jakoiko joku tulkintasi. Tykkääminen on toissijaista – kritiikissä jatketaan taiteen ajattelua, jäsennetään sitä uudelleen ja luodaan pohjaa sillekin, mitä taiteessa ei vielä ole riittävästi käsitelty. Kritiikki on suosittelukulttuurin vastavoima.

Toinen keskeinen lähdetekstini Kiiltomadon uusiin kriitikon ohjeisiin oli Vesa Rantaman ja Maaria Ylikankaan blogiteksti ”Ohjeita kriitikolle!” Nuoren Voiman sivuilla. Silläkin uhalla, että luen näitä kahta tekstiä kuin vihtahousu isoa kirjaa, esitän pohdintani niiden synnyttämästä köydenvedosta relativismin ja essentialismin välillä. Relativismi tarkoittaa karrikoiden sitä, miten kaikki on suhteellista ja mikä tahansa tulkinta on mahdollinen. Nuoren Voiman ohjeissa korostuu tämänkaltainen eetos.

Sen sijaan SARV:n eettisissä ohjeissa korostuu jonkinlainen essentialismi eli ajatus siitä, että eri asioilla on olemuksensa ja tuosta olemuksesta on saatavilla varmaa tietoa. Tällainen essentialismi yhdistyy fakta-ajatteluun käsittämällä arvioitavan teoksen jonkinlaisena faktana, tapahtumana maailmassa, joka olisi kaikille samanlainen ja jolla olisi itsessään tiettyjä ominaisuuksia, jotka esimerkiksi täytyy tunnistaa.

SARV:n ohjeissa sanotaan: ”Kritiikin tulee tunnistaa se kulttuurin kenttä ja genreajattelu, joiden piirissä taideteos, -teko tai tapahtuma on.”

On toki niin, ettei kriitikon tule tahallaan tulkita teosta jonkin sellaisen lajin edustajana, jota teos ei varmuudella ole. Kriitikko ei kuitenkaan ole ornitologi, joka katsoo lintukirjasta, kuinka väritys ja lauluääni täsmäävät. Kirjallisuudessa ja taiteessa genre on vaikeampi kysymys kuin jonkin tunnistamista joksikin. Lajit muuttuvat, virtaavat ja sekoittuvat kaiken aikaa. Lajit ylipäätään ovat lähinnä tulkitsijoiden sopimuksia ja sopimukset ovat muuttuvia. Toisinaan teosta voi olla myös enemmän kuin tarpeen tulkita jonkin muun lajin edustajana kuin mitä muut ovat tehneet. Jotkut teokset aloittavat kokonaan uuden kirjallisuudenlajin.

Kriitikonkin voi olla syytä ottaa kantaa lajiin ja esittää, minkä lajin edustajana hän teosta tulkitsee tai millaisiin eri lajitraditioihin teos nojautuu ja kuuluu. Kustantamon tai kirjailijan käsitys siitä, mitä lajia hänen teoksensa edustaa, ei ole fakta. Se on tulkinta. Kriitikko saa tulkita toisinkin. Lajintunnistuksessa kyse on siitä, miten hyvin tulkintansa perustelee.

Kysymys lajista on ajankohtainen, eikä vähiten ”lajihybridien” kannalta. Lajihybridi ei automaattisesti ole uusi ja ihmeellinen, wau-arkkitehtoninen luomus, jonka edessä kriitikko toimii väärin tulkitessaan sitä joko romaanina tai esseenä, esimerkiksi. Voi nimittäin olla, että jokin teos ei onnistu kumpanakaan (konventiot ovat liian vähäisellä käytöllä, lajienvälisyys ei lisää teokseen tulkinnallisia ulottuvuuksia, lajit ovat ristiriidassa eivätkä sillä tavalla kiinnostavasti ja rakentavasti kuten ne toki usein ovat).

Kirjallisuustieteen aineopintoja suorittaessani kotimaisen kirjallisuuden professori Mari Hatavara sanoi, että tehdäkseen tieteidenvälistä tutkimusta on tunnettava ainakin yksi tutkimusala ja aika hyvin toinenkin. Muuten vaarana on pudota tieteiden väliin. En näe syytä, miksei sama painovoima toimisi myös taiteiden- ja lajienvälisyydessä taiteilijoiden kohdalla.

Kirjallinen teos on kirjoitettu tietynlaiseksi, herättämään tiettyjä tuntemuksia, ajatuksia ja aktivoimaan esimerkiksi eettisiä tai yhteiskunnallisia kysymyksiä. Vaikka jokaisen lukijan tulkinta olisi oma, se on ja sen on oltava jaettavissa muiden kanssa.

Toista laitaa essentialismiin nähden edustaa relativismi. Sillä tarkoitan liikkumatilaa, jonka Rantama ja Ylikangas syystä haluavat kriitikolle jättää: ”Kritiikki ei ole objektiivista siinä mielessä, että taideteoksella yleensä olisi kovin merkittäviä ominaisuuksia, joista kaikki voivat olla yhtä mieltä (niitä ovat esimerkiksi kesto, materiaali, julkaisuajankohta jne.) Tulkinnat ovat objektiivisia siinä mielessä, että ne ovat jaettavia.”

Joku voisi väittää asian olevan päinvastoin: teoksilla on paljonkin kaikille samanlaisia ominaisuuksia, kun taas tulkinnat niistä ovat subjektiivisia.

(Sen sijaan esimerkiksi kirjallisuushistoria on täynnä esimerkkejä siitä, miten julkaisuajankohta ja materiaali ovat olleet epäselvyyden ja siksi selvityksen lähteitä: ennen nykyaikaista tekijänoikeuskäsitystä jokin teos on saattanut ensin ilmestyä käännöksenä; kun kirjoitusmateriaali oli kallista, kierrätettiin papyrusta ja syntyi kirjallisuudentutkimuksessa sittemmin uusia metaforisia merkityksiä saanut palimpsestin käsite; jos katseen siirtää nykyaikaan, voimme taidemuseossa sanoa veistoksen olevan pronssista, mutta mitä sitten?)

Kirjallisuus ei ole muuta kuin materiaaliaan, siihen voi laskea niin kielen kuin käytetyt fyysiset materiaalitkin. Kussakin kirjassa on siis paljonkin sellaista, mistä ei ole kiisteltävää. Kirjailija on luultavimmin jopa kirjoittanut teokseen tiettyjä hahmoja, juonenkulkuja, affekteja, retoriikkaa, joiden tarkoitus on saada osapuilleen samanlaisia reaktioita aikaan kaikissa lukijoissa. Jos kielellä ei tällaista kykyä olisi, ei kommunikointi olisi mahdollista. Kun samaa kieltä käytetään kaunokirjallisuudessa, ei kieli muutu joksikin abstraktiksi viivojenvetelyksi, josta jokainen voi muodostaa oman tulkintansa.

Kielenkäyttö on edelleen retorinen teko, jolla on vaikutuksia lukijaan. Usein vaikutukset ovat tarkoituksenmukaisia. Vaikutukset eroavat luultavimmin siinä, mitä muuta kukakin lukija on lukenut, mitä muita tekstejä tämä partikulaarinen teksti aktivoi, miten retoriikkaan ja affekteihin suhtaudutaan ja mitä merkitysten moninaisuudesta kukin lukija nostaa toisia tärkeämmiksi. Tämä on teoksen tulkintaa, ja se perustuu pitkälti subjektiivisuuteen.

Relativismin eetos voimistuu, kun Rantama ja Ylikangas hetkeä myöhemmin kirjoittavat: ”Tulkintoja ei voi osoittaa oikeiksi tai vääriksi.” Jotta tulkinta kurottaa subjektiivisista lähtökohdistaan jaettuun todellisuuteen ja keskusteluun, sen täytyy olla perusteltu. Tulkinnat voivat olla huolimattomia, yli- tai alitulkintoja. Voi olla, että jotain tulkintaa ei voi sanoa oikeimmaksi tai toista tyystin vääräksi, mutta tulkintojakin voi kritisoida. Siksi olen Kiiltomadon ohjeissa painottanut myös perustelujen merkitystä.

Perustelu on tosin ymmärrettävä laajasti: teoksen herättämän tuntemuksen tai arvostelmien paikantaminen ovat nekin perustelun muotoja. Myös näkökulma, jonka valintaan toivon jokaisen kriitikon panostavan, rajaa sitä, mitä kaikkea on mielekästä sisällyttää omaan tulkintaan. Kritiikki on teoksen tulkintaa, jossa jotain piirteitä nostetaan, toisia sivuutetaan.

Kriitikontyössä kannattaa miettiä omaa positiota (luokka, sukupuoli, etnisyys jne.). Tämä ei tarkoita kategorisia kieltoja, että tietty kriitikko ei voisi tai saisi kirjoittaa jostakin aiheesta tai teoksesta.

Kun kritiikki on julkista sanaa, sen mukana tulee myös vastuu. Kritiikkikohut ovat varmastikin oman bloginsa aihe, mutta nykyään niihin liittyvät usein kysymykset positioista. Näistä on syytä olla tietoinen. Sanavalintoja kannattaa miettiä. Ehdoin tahdoin provosointi ei ole mielekästä, vaikka vaikeitakin aiheita on pystyttävä käsittelemään. Rakentavin tie lienee se, että keskustelua herättävissä aiheissa käyttää kieltä mahdollisimman täsmällisesti ja perustellusti, jotta jälkikeskustelu ei suuntaudu sanavalintoihin tai kirjoittajan oikeutukseen, vaan itse aiheeseen.

Kiiltomadossakin julkaistut tekstit kuitenkin muokkaavat yleistä ilmapiiriä, eikä siksi ole yhdentekevää, onko käytetty kieli esimerkiksi perusoikeuksia ja vähemmistöjä kunnioittavaa. Siksi kyse ei voi olla vain yksittäisen kriitikon valinnasta. Kiiltomadossa julkaistaan tekstejä, joista päätoimittaja ei suinkaan aina ole samaa mieltä. Voin pyrkiä parantamaan argumentaatiota myös haastamalla sitä.

Päätoimittaja myös vastaa lehden linjasta. Teen siis kolme linjanvetoa:

Ensinnäkin Kiiltomato on jatkossakin kirjallisuuslehti, ja siksi kritiikeissä paneudutaan jatkossakin teosten kirjallisuudellisiin ominaisuuksiin. Kritiikit voivat hyvin peilata jotain teosta esimerkiksi yhteiskunnallista keskustelua tai kysymystä vasten, mutta niissä on myös tarjottava jonkinasteinen katsaus siihen, millainen teos on kirjallisuutena. Toisekseen tämä näkyy toiveenani, että kriitikot myös suhtautuisivat tietokirjoihin inhimillisinä taidonnäytteinä, retorisina ja argumentatiivisina tekoina. Tätä asennoitumista kirjoihin edustavat käytännöllisimmillään sitaatit teoksista, myös tieto-.

Toinen linjanveto on se, että oman kirjallisuustieteen väitöskirjatutkijan ja narratologin positiostani käsin haluan vähentää maailmassa levittäytyvää löysää tarinapuhetta. Siksi aion ottaa editorinsakseni esiin, jos kritiikeissä ”Kirja X on hahmon Y:n tarina”, kun yhtä hyvin voisi sanoa, että ”Kirja X kertoo Y:stä”.

Kolmanneksi Kiiltomadon kritiikit ovat osa julkista keskustelua kirjallisuudesta. Siksi kannustan myös kriitikoita perehtymään käynnissä olevaan taidekeskusteluun ja kommentoimaan sitä. Lähteinä voivat toimia niin muut kritiikit, tutkimus kuin blogosfääri.

Kritiikki tunnistaa subjektiivisuutensa ja rajallisuutensa. Myös tähän liittyvää epävarmuutta voi ilmaista tekstissä.

Lopuksi kerron anekdootin omalta kriitikontaipaleeltani. Kirjoitin vuosien 2017 ja 2018 taitteessa Nuoreen Voimaan kritiikin Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extrasta (2017). Kritiikin ensimmäinen versio oli vähintään puolet merkkimäärää pidempi, ja alkupuolikas sisälsi lähinnä yksityiskohtauksen ja luettelonomaisen esimerkkikavalkadin teoksen poetiikasta. Teos täytyy ottaa haltuun, kaikki pitää muistaa mainita ja viittaukset selvittää. Deadlinesta jo livettyäni sain viimein apologioiden saattelemana tekstin Vesa Rantamalle ja Maaria Ylikankaalle lähetettyä.

Olen palannut silloin saamiini kommentteihin usein hankalia kritiikkejä kirjoittaessa: kritiikin tehtävä ei ole selittää teosta auki, vaan tarjota näkökulmallinen tulkinta teoksesta. Päätoimittajat karsivat puolet analyysistani pois ja pyysivät loppuun kirjoittamaan selväsanaisemmin sen, mitä halusin sanoa. Näkökulma minulla oli ollut aika tuoreeltaan teoksen luettuani jo mielessä: fiktion kyky kuvitella vaihtoehtoisia todellisuuksia ja käyttää kieltä liiankin kekseliään hauskasti uhkaa karata salaliittoteoreetikoille, mutta Yli-Juonikkaan romaanilla on mahdollisuutensa satiirin keinoin ottaa näitä keinoja takaisin proosan haltuun. Samalla tapaus oli hyvä osoitus siitä, että myös eri kirjallisuudenlajeilla on eri tapoja johtaa kriitikkopoloa harhaan. Kokeellinen ja postmoderni fiktio tekee sen usein siten, että kirjoittaja lähtee selvittämään kaiken merkitystä ja käytettyjä keinoja, mutta se jää kertomatta, mitä teos kriitikon mielestä haluaa sanoa – vieläpä näillä keinoillaan.

Kritiikkiä kirjoittaessa huomasin, että teoksen päivälehtikritiikit olivat suorastaan samasta muotista tehtyjä. Ne muistuttivat lähinnä toisiaan, kun taas kuva teoksesta ja sen poetiikasta jäi heikommaksi. Tämäkin huomio olisi voinut kritiikissä hyvin olla mukana. Olin vielä kolme vuotta sitten kuitenkin siinä uskossa, että kritiikin on syytä keskittyä tarkasti teokseen ja olla sorkkimatta toisten tonteille.

Tapasin Yli-Juonikkaan Nuori/Voima-klubilla myöhemmin keväällä ja hän kehui kritiikkiäni, mistä olin otettu. Twitterissä sen jakaessaan hän tosin huomasi ainakin yhden ohittamani viittauksen. Se siitä pyrkimyksestä kekseliäästi jahdata kaikki viittaukset ja merkitykset. Olen myöhemmin kirjoittanut kokeellisempia tekstejä Jatkostoa-extrasta. Yli-Juonikkaan teoksista en ole sen koommin kirjoittanut kritiikkejä, koska olemme pariin otteeseen tehneet yhteistyötä. Sen sijaan olen ilolla käyttänyt hänen teoksiaan esimerkkeinä (tässäkin).

Kiiltomadon uudet kriitikon ohjeet

Voit myös ladata ohjeet PDF-tiedostona täältä.

Suuri kiitollisuudenvelkani Rantamalle & Ylikankaalle ohjeista niin tekstimuodossa kuin yhteistyön kuluessa!

Kuva: Andrea Piacquadio / Pexels.com