Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Onko eristäytyvän kirjailijan aika lopullisesti ohitse?

Aleksis Salusjärvi, 30.11.2014

Osallistuminen Sananäyttämöön oli mieluinen tehtävä. Tilaisuus oli upeasti järjestetty, ja puitteet olivat poikkeuksellisen hyvät niin tilan, tekniikan kuin ohjelmankin suhteen.

Porvoon teatteri- ja kirjallisuuspiirit löivät päänsä yhteen ja synnyttivät kaksikielisen Sananäyttämö-tapahtuman. Kiiltomato kutsuttiin paikalle ruotimaan kirjallisuuden nykytilaa.

Tapahtuma aloitettiin paneelikeskustelulla, jossa Tero Liukkonen haastatteli Juha Itkosta ja Riina Katajavuorta minun lisäkseni. Pohdimme nykyproosan tilaa ja kirjallisuuden tulevaisuutta. Paneelia ennen kävimme kuitenkin läpi kirjailijapanelistien tuoreet romaanit.

*

Riina Katajavuoren Wenla Männistö kuvaa Seitsemän veljeksen tarinan naishahmojen kautta nykypäivän Kumpulassa. Katajavuori kertoi kustantajansa ehdottaneen tätä romaani-ideaa kahdeksan vuotta sitten. Työ lähti käyntiin, kun hän kykeni antamaan äänen veljesten kuolleelle äidille. Kiven Wenlaa Katajavuori kuvaa hyväksi työjuhdaksi ja käytännölliseksi naiseksi. Häntä itseään taas kiinnosti ajatella Wenlaa tyttönä, joka kiinnostaa veljeksiä hemaisevuutensa ja lihallisuutensa takia.

Wenla Männistön olennaisena juonteena on alkoholismi, joka koskettaa käytännössä jokaisen suomalaisen lähipiiriä. Myös työn luonne on muuttunut niin miesten kuin naistenkin elämässä. Työksi ei käy enää metsänkaato ja talonrakennus. Pätkätöissä elävä prekariaatti joutuu kursimaan elämänsä lyhyemmistä langanpätkistä.

Juha Itkosen romaani Ajo taas perustuu auto-onnettomuuteen, jolla on yhtymäkohta Itkosen omaan elämään. Liukkonen esitti Itkoselle psykogenealogisen teorian, että trauma siirtyy aina vähintään kolmanteen polveen. Itkonen pohti, että se saattaa hyvinkin pitää paikkansa, mutta hänen elämässään niin ei ole käynyt.

Ajon teemaksi Itkonen nimesi surun ja menetyksen. Suru on aina yksityinen tunne. Hän siteerasi romaaniaan: ”Se on aina yhden ihmisen oma, ja sen takia se tulee kahden ihmisen väliin, olivat he miten läheisiä tahansa.” (Tästä kuvauksesta mieleeni tuli Twin Peaks, ja Laura Palmerin isän musertava ja lohduton suru.)

Surun käsittelyssä uskolla on suuri merkitys. Itkonen mieltää uskon yhdeksi keskeiseksi keinoksi käsitellä surua. Hengelliset totuudet voivat tuntua myös armottomilta, kuten Itkosen isoäidin jäämistöstä kävi ilmi: Ei kutsuja tee erehdystä, näin oli tarkoitus.

*

Tero Liukkonen (vas) johti paneelikeskustelua proosan nykytilasta.

Liukkonen johti paneelikeskustelua, jonka hän aloitti dystopisissa tunnelmissa: 2006–2013 yleisen kirjallisuuden myynti on laskenut Suomessa 40 %, kirjastojen määrä on vähentynyt ja Taiken toimintaa kutistetaan. Minkälaisesta kriisistä on kyse?

Itkonen myönsi, että synkkinä hetkinään hän pohtii, että onko tullut valituksi auringonlaskun ala. Myynnin polarisoituminen on vielä lisännyt kirjailijoiden eriarvoisuutta hänen 10-vuotisen kirjailijanuransa aikana. Palkintojen ja medianäkyvyyden johdosta yhä harvempi kirja kerää myyntipotista yhä suuremman osan. Yksi ongelma on myynnin ja lukijoiden kohtaannossa: kirjallisuuden instituutiot eivät onnistu tavoittamaan asiakaskuntaa riittävässä laajuudessa vanhoilla menetelmillään.

Riina Katajavuori kertoi niin ikään olevansa huolissaan kehityksestä. Sen yhtenä näkyvänä piirteenä on älypuhelinten ja tablettien dominointi liikennevälineissä ja odotustiloissa. Ennen niissä luettiin kirjoja. Kirjallisuuden vastaanotossa blogit ovat jatkuvasti tulleet näkyvämmiksi, ja Katajavuori pohti, mitä hänen tulisi kirjailijana asialle tehdä. On hyvin innostavaa, että kirjailija saa monipuolisen blogivastaanoton – mutta koska Katajavuorella ei ole omaa nettisivua tai edes Facebook-tiliä, hän ei pysty ohjaamaan lukijoitaan blogimaailmaan. Nykyisessä kirjallisessa julkisuudessa se olisi vähintä mitä kirjailijan kannattaisi tehdä: ”Somessa olisi monta hyvää syytä olla. En kuitenkaan haluaisi olla oman tuotantoni ja itseni markkinointipäällikkö, joka miettii koko ajan, mistä olisi maksimaalisesti hyötyä.”

Itkonen pohti laajemmin, mikä on kirjailijan rooli nykyisessä julkisuudessa. Kirjailijan päätyö on kirjoittaa eikä osallistua julkiseen keskusteluun – mutta tässä asiassa on tapahtumassa peruuttamaton muutos. Kaikki ajaa kirjailijaa kohti osallistumista.

Kammioonsa sulkeutuva yksinäinen skribentti on siis 2000-luvun digitaalisessa maailmassa kamppailemassa väistämätöntä sukupuutonuhkaa vastaan. Katajavuori pohti omaa kirjailijanstatustaan uudessa mediamaailmassa: hän käyttää mielellään ajatuksen muodostamiseen aikaa ja kirjoittaa harkitusti. Hän oli takavuosina mukana esimerkiksi Helsingin Sanomien raadissa, mikä tuntui stressaavalta hektisyytensä johdosta. Kirjailijalle päivänpolttavista aiheista keskustelu vaatii poistumista kirjallisen työn pitkäjänteisyydestä.

Liukkonen kysyi, pitäisikö kirjailijoiden ottaa kärkkäämmin osaa julkiseen keskusteluun muilla tavoin. Esimerkiksi tasa-arvoiseen avioliittolakiin kirjailijat ottivat yhteisrintamana kantaa. Olisiko tämä keino saada kirjailijat näkyvämmiksi yhteiskunnassa?

Itkonen kertoi osallistuvansa esimerkiksi kolumnistina yhteiskunnalliseen keskusteluun, Katajavuori pohti kirjailijan työn hitauden olevan ristiriidassa julkisen esilläolon kanssa

Kulttuurijournalistin näkökulmasta on helppo nähdä, että julkisuus kokonaisuutena on henkilöitynyt. Kun ennen journalismin tehtävänä oli löytää taideteoksen relevanssi, ajankohtaisuus ja konteksti, taiteilijan odotetaan nykyään tekevän sen itse. Käytännössä se johtaa tilanteeseen, jossa taiteilijan on markkinoitava omaa työtään julkisuuden avulla. Journalismin rooliksi jää hänen profiilinsa esittäminen ja näkökulmien synnyttäminen. Uuskirjailijan työssä on siten paitsi synnytettävä teos myös tarjoiltava se ja vielä laskutettavakin.

Silti tai ehkä juuri siksi kirjallisuus on monella tavoin tarkasteltuna suositumpaa kuin koskaan. Ainoa murhe on myynti. Itkonen pohtikin, että olisi ennemmin huolissaan kustantamoiden kuin kirjallisuuden puolesta.

Näkyvimpiä epäkohtia tämän hetken kirjallisuudessa on e-kirjan konttaus. Suomi tulee tässä muita maita perässä, mihin vaikuttaa paitsi järjetön alv-laki myös mobiililaitteiden vähäinen käyttö kaunokirjallisuusalustoina. Nuoriso on joka tapauksessa siihen jo tottunut, ja yleisöstä mainittiinkin, että suomalaisten kalliiden kirjojen sijaan nuoriso lukeekin yhä enemmän englanninkielistä proosaa.

*

Dan Henriksson

Ilta jatkui Dan Henrikssonin esittämällä Christer Kihlmanin monologiesityksellä Vastaus on ei – Svaret är nej. Teksti on syntynyt vastauksesta, jonka Kihlman kirjoitti, kun häneltä pyydettiin tilausnäytelmää. Proosa oli vangitsevaa, determinististä ja herkullisen lakonista tarkkanäköisyydessään. Henriksson luki erinomaisesti tekstiin eläytyen sekä suomeksi että ruotsiksi, ja oli jännittävää huomata, että alkuperäistekstin terävyydestä eivät kaikki nyanssit kääntyneet suomeksi.

Kihlmania haastatteli myöhemmin Mårten Westö, ja keskustelu kaarsi laajoja kaaria halki kirjailijan tuotannon. Yksi maamme terävimmistä suomenruotsalaiskirjailijoista kertoi mm. suhteestaan homoseksuaalisuuteen ja Jumalaan.

Christer Kihlman

Haastattelun kiinnostavin anti liittyi Ihminen joka järkkyi (1971) -teoksen vastaanottoon. Kihlman oli ensimmäinen suomalainen, joka kirjoitti homoseksuaalisuudesta asiallisesti. Sen seurauksena hän sai vuosien ajan öisiä puhelinsoittoja lukijoiltaan, joita kirja oli puhutellut.

Puhelut synnyttivät Kihlmanille tunteen, ettei hänen työnsä ollut yhdentekevää. Kirja oli tuohon aikaan uniikki. Useimmat soittajat olivat vähän päissään, eivätkä oikein tienneet mitä sanoa. Kihlman koki, että hänen työnsä heidän kanssaan oli psykiatrin työtä, johon hänellä ei ollut mitään valmiuksia. ”En voinut tehdä mitään heidän hyväkseen, mietin että minun täytyy opiskella psykiatriaa”, hän kertoi. Näiden puhelujen takia hän lopulta vaihtoi numeronsa salaiseksi.

Jumalasta Kihlman kertoi mielenkiintoisesti, että nuorempana hän kuvitteli Jumalan tarpeettomaksi. Sittemmin hän on ymmärtänyt että ihminen on uskonnollinen olento. Ihminen on yrittänyt viimeisen 100 – 200 vuoden ajan päästä Jumalasta, yrittänyt korvata Jumalan tieteellä ja tekniikalla, mutta Jumalan tarve on väistämätön. ”Ihminen on aina ollut ja tulee aina olemaan olento, joka kaipaa jotakin yläpuolelleen”, Kihlman kertoi.

*

Maria Peura

Illan päätti osuus, jossa haastattelin Maria Peuraa hänen romaanistaan Ja taivaan tähdet putoavat. Haastatteluni perustui valepsykoterapiaan. Peuran romaanissa psykoterapia ja manipulaatio ovat keskeisesti läsnä, ja niinpä siirsin romaanin maailman haastatteluumme.

Keskustelumme käsitteli koiran kastraatiota, Jumalaa, lahkolaisuutta, äitisuhdetta, addiktioita, psykoterapiaa sekä romaanin alla olevia syviä teemoja: kuolemaa ja rakkautta. Rakkaus epäonnistuu Peuran romaanissa kerta toisensa jälkeen, romaanin hahmot elävät rakkaudettomassa tilassa, ja heidän maailmassaan on paljon pahuutta. Kysyin Peuralta, uskooko hän, että maailma on paha. Peura kertoi, ettei usko siihen. Pahuus kumpuaa ihmiselämän onnettomuuksista, kukaan ei ainakaan ole syntyessään paha. Entä onko Ja taivaan tähdet putoavat -romaani Peuran taistelua pahuutta vastaan? Peura vastasi, että on.

Haastattelumme päätteeksi seurasi lukudraama romaanista – ja se oli esityksenä kutkuttava. Peuran teatteritausta heijastui esityksessä, joka toi romaanin henkilöt läsnä oleviksi ja eläviksi. Romaanin dramaturgiasta siirtyi esitykseen myös paljon. En ole ennen ollut todistamassa vastaavaa esiintyvän kirjallisuuden muotoa, ja on sanottava, että Ja taivaan tähdet putoavat -romaanin suhteen kierroksia siirtyi lavalle hätkähdyttävän paljon.

Sananäyttämö oli mahtava tapahtuma kokonaisuudessaan, ja olen onnellinen että sain olla siinä mukana. Tapahtumaa on tarkoitus jatkaa keväällä uudella kattauksella. Jäänkin odottamaan sitä innolla.

*tekstiä muokattu 2.12.