Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Onko passiivilukeminen passiivista?

Leena Krohn, 24.2.2005

Suomennan haastattelusta pari kohtaa:

Satuin lukemaan englanninkielisestä verkkolehdestä (http://www.finpop.net/litterature/markku_eskelinen.php) hupaisen haastattelun. Haastateltava oli kirjailija Markku Eskelinen.

”Kysymys: Ketkä kirjailijat ovat merkittävästi vaikuttaneet työhösi / elämääsi?
Vastaus: Eivät ketkään. Tai ehkä kaikki ne viheliäiset ja epäpätevät suomalaiset kirjailijat, joita lueskelin ennen kuin itse aloin kirjoittaa, saivat minut vakuuttumaan siitä, että pystyin helposti kirjoittamaan heitä paremmin, mutta en sanoisi sitä merkittäväksi vaikutukseksi.”

Haastattelun virkistämänä aloin etsiskellä verkosta Markku Eskelisen Interfacea. Tämä teoshan oli kirjailijan mukaan ”vaihtoehto passiivilukemiselle”, ”ainutlaatuinen interaktiivinen täsmäfiktio”, johon aktiivilukijat saattoivat ohjeiden mukaan osallistua. Löysin kuitenkin vain Interfacen alkuluvun ja lukijalle tai oikeammin tilaajalle annetut ohjeet. Ne ovat pitkät ja monimutkaiset.

”Tähän kirjallisuuden historiassa ainutlaatuiseen hankkeeseen” pääsi osalliseksi vuonna 1997 ”vähällä vaivalla ja halvalla hinnalla täyttämällä ja postittamalla oheisen tilauskupongin”.

Tilata voi vaihtoja, laajennuksia, linkkejä, teemansyvennyksiä, uusia henkilöitä, kirjoittaa itsekin enintään 1500 sanaa sekä esittää kirjailijalle toivomuksia ja kysymyksiä. (Hän lupaa vastata enintään viiteen asialliseen Interfacea koskevaan kysymykseen.) Tilaaja saa tehdä ehdotuksia muutosten tarkemmasta luonteesta ja sisällöstä, mutta ehdotukset eivät sido kirjailijaa.

Kaikki tämä on varmasti hyvin kiehtovaa ja mielenkiintoista, mutta en sanoisi vaivaa aivan vähäiseksi. Yritin miettiä asiallisia kysymyksiä, mutta vain yksi tuli mieleen, sekin kenties asiaton: Kuinkahan moni lähetti tilauskupongin?

Etteivät vain suomalaiset lukijat, joiden piti jatkaa tätä täsmäfiktiota (en tosin tiedä, missä suhteessa ”täsmää”) olisi olleet yhtä epäpäteviä kuin maan kirjailijatkin?

Haastattelussaan Eskelinen huomauttaakin kirpeästi, että valtaosa 5,5 miljoonasta suomalaisesta uskoo, että kirjallisuus on hyvin arvokasta ja tärkeää, mutta vain siinä tapauksessa, ettei se ole kokeellista. Eskelinen ilmoittaa myös, että hän on oivaltanut selvästi painetun kirjallisuuden rajoitukset, ja että ehkä juuri se pelottaa joitakin kirjailijoita.

Lukeminen on vallankumousta

Vuorovaikutus käy tätä nykyä sukkelammin kuin Interfacen aikoihin. Tilauskuponkeja ei enää täytellä ja lähetellä. Netti on tulvillaan kokeellista ja ergodista kirjallisuutta, ja se on mitä mainioin asia. Epäilemättä verkon silmukat ovat pyydystäneet jo runsaasti mestarillista multimediafiktiota, jolla saattaa olla monta tekijää. ”Puukirjallisuus”, missä voi itse valita fiktionsa, animoidut, kineettiset ja jukstapositiorunot jne., ei ole kuitenkaan vielä löytänyt laajaa lukijakuntaa. Ja vaikka painetun kirjallisuuden rajoitukset ovat niin säälittävän ahtaat kuin ne ovat, ja vaikka yhä useampi käyttää laajakaistayhteyttä, kirjoja ostettiin Suomessa viime vuonna 14 prosenttia enemmän kuin sitä edellisenä.

Monestakin syystä valtaosa lukijakunnasta todellakin yhä suosii traditionaalista ”passiivilukemista”. Toiset mielivät lukea kirjansa ilman erillistä käyttöopasta. Harrastajakirjoittajat haluavat luoda itse omat fiktionsa eivätkä käännellä ja väännellä, vaikka kuinka edullisesti ja vähällä vaivalla, jonkun toisen keksaisemia juonenkäänteitä ja henkilöhahmoja.

Sitä paitsi ”traditionaalinen” lukeminen ei ole passiivista ollenkaan. Vuorovaikutteisuus ei nimittäin ole vain verkon ominaisuus, vaan ennen kaikkea ihmisaivojen. Kunhan on tarpeeksi paljon lukenut, alkaa tapahtua kummia. Neuronien väliin solmiutuu uusia yhteyksiä. Kokeiluja ja linkityksiä, evoluutiohypähdyksiä ja monenmoista emergenssiä tapahtuu myös ja ennen kaikkea ihmisen päässä. Lukeminen näet on aina radikaalia ja vallankumouksellista toimintaa.

En ole koskaan pelännyt, että tietoverkko uhkaisi kirjallisuutta. Aivan päinvastoin. Sehän on nimenomaan kirjoituskulttuurin laajentuma. Kirjalle fyysisenä esineenä se voi kyllä merkitä muutoksia, tosin siitäkään ei vielä näy juuri merkkiäkään. Mutta kirjallisuushan ei olekaan kirjoja.

Hybridilajit wiki ja blogi

Onko kirjallisuusinstituutio mullistunut siitä syystä, että kirjailija ja lukija voivat olla vuorovaikutuksessa? Mitä tulee fiktioon ja kaunokirjallisuuteen: Ei. Mutta jos puhutaan koko kirjoituskulttuurista: On!

Kiinnostavimmat uudet kirjallisuudenmuodot webissä näyttävätkin olevan wikit ja blogit. Ne ovat eräänlaisia hybridilajeja ja open source -ilmiön jatkoa. Ne ovat ilmaantuneet kuin varkain (muistuttaen siinä tekstiviestejä) ja levinneet läpi verkon houkutellen käyttäjikseen sadoin miljoonin niin tavallisia ihmisiä kuin kaikkien mahdollisten erityisalojen edustajia.

Sekä wikit että blogit syntyivät vuonna 1995, joten nyt voidaan viettää niiden juhlavuotta. 120 miljoonaa netin käyttäjää luki viime vuonna blogeja. Silti 38 prosenttia netin käyttäjistä ei vielä tiedä mitään koko käsitteestä, joka onkin suhteellisen epämääräinen. Sehän voi olla melkein mitä tahansa: kirjan, keskustelupalstan, kirjeenvaihdon yhdistelmä, säännöllisesti päivitettävä yhden ihmisen päiväkirja tai sadan muistiinpanot. Viimeksi jopa eräs investointipankki ilmoitti julkaisevansa oman bloginsa avoimuuden ja yhteistyön merkeissä.

Wiki on sikäli mielenkiintoisempi, että se on todella kollektiivista, globaalia, reaaliaikaista vuorovaikutusta, ja ennen kaikkea siksi, että jokainen voi editoida, poistaa, lisätä, stilisoida mitä tahansa. Wiki, yksinkertaisin toimiva database, on loputtoman plastinen. Vaikka kaikki siellä on muutoksen alaista, wiki itse näyttää kestävän ja säilyvän. Wikipedia, vapaasisältöinen, monikielinen ensyklopedia, osoittaa, ettei avoimuuden ja vapaamielisyyden seurauksena synny disinformaatiota tai hölynpölyä, kuten ehkä voisi ennakoida.

Sellaiset blogit, joiden allekirjoittaja on pelkkä nimimerkki, ovat yleensä tavattoman epäkiinnostavia. Poikkeuksia tietysti on, mutta henkilökohtaisella blogilla on vähän vetovoimaa ilman uskottavuutta, ilman sidoksia todelliseen henkilöön, hänen historiaansa ja ympäristöönsä.

Vuonna 1995 aloittaneessa WikiWikiWebissä, joka tunnetaan myös WardsWikinä, käyttäjiä pyydetään kirjoittamaan joko omalla nimellään tai täysin anonyymisti, mutta ei nimimerkillä. Perustelut ovat selvät: ”On havaittu, että ihmiset, jotka käyttävät online-nimimerkkejä piittaavat vähemmän siitä, mitä kirjoittavat. Keskusteluun suhtaudutaan yleensä vakavammin, jos ihmiset eivät käytä nimimerkkejä vaan omia nimiään. Wikin osanottajat yleensä kannattavat ajatusta, että he kommunikoivat todellisten ihmisten kanssa samalla lailla kuin tosielämässä.”

Tavallisen passiivikirjailijan vuorovaikutus

Kirjailijan ja lukijan vuorovaikutus on yleensä parhaimmillaan epäsuorana, silloin, kun se tapahtuu teoksen ja vain teoksen kautta. Yletön interaktiivisuus ei aina jaksa kirjailijaa, ainakaan tavallista passiivikirjailijaa, yksinomaan riemastuttaa. Tove Jansson sanoi kerran, viitaten omiin kokemuksiinsa, ettei kirjailijan ja lukijan koskaan pitäisi kohdata. Ei aina edes sähköpostitse.

On tilanteita, jolloin moni kirjailijakin tulee miettineeksi, miksei hän alkanut kirjoittaa salanimellä. On tilanteita, jolloin postilaatikkoon alkaa ilmaantua öljyä tihkuvia, yli-innostuneita faniviestejä. Niiden liitetiedostoina lähetetään pöytälaatikon pohjalta kaavittuja kuonakerrostumia, joista kirjailijoiden pitäisi antaa palautetta. Saatuaan pari persoonatonta vastausta nämä kirjallisuudenystävät virnistelevät keskustelupalstoilla uskotellen tietävänsä jotain kirjailijoista ja heidän yksityiselämästään.

Ammatin varjopuolia, epäilemättä, ja hyvin opettavaisia sellaisia.