Kiiltomadon keskustelupalstalla runoilija Hannu Helin herätti vilkkaan keskustelun pohtimalla kirjoittamisensa lopettamista, kun kritiikkiä runokirjasta ei kuulu. Jos kirjailija kokee, että kirjan olemassaolo kulminoituu kritiikissä, mitkä ovat kirjallisuuden näköalat, mikä runokritiikin ja runouden?

Kritiikki ei sinänsä ole lehdissä vähentynyt. Nykyisin laajimman palstatilan saanee jääkiekkokritiikki. Liigakaudella pelataan parhaimmillaan kolmekin kuuden ottelun kierrosta viikossa. Jokainen vähänkin isompi lehti julkaisee kahdeksantoista jääkiekkokritiikkiä viikossa. Ne ovat rakenteeltaan hyvin oikeaoppisia: matsin kuvailu, analyysi ja arvottaminen.

Palstamillejä tarkkailemalla voisi ajatella, että kirjallisuuskritiikkikin on säilyttänyt asemansa yllättävän hyvin muuttuvassa mediassa. Koskeeko se kuitenkaan runoutta? Määrällisesti runokritiikki vähenee – kuten Helinin esimerkki osoittaa – ja laadullisia piikkejä päivälehtikritiikistä saa hakea. Vielä harvemmin tapaa vaikkapa katsauksia vuoden 2001 runojen koko spektriin.
Nopeammin, lyhyemmin, isommin otsikoin! Paneutuvalle ja pohtivalle kritiikille ei näyttäisi olevan juurikaan tilaa.

Lehdet ovat vakuutelleet, että kirjakin on heille uutinen. Onko pieninä painoksina ilmestyvästä runoudesta uutiseksi? Joskus myös kriitikkokunnankin intohimot tuntuvat keskittyvän uutisiin, kirjoihin, joista voi olettaa puhuttavan. Esikoisista dekkarin tekijöihin sankarit ovat mediasankareita vasta sitten, kun perinteinen lehtikritiikki nostaa heidät parnassolle.

Runokritiikin ongelma ovat myös runokriitikot. Vaikka kriitikot kuinka ylistäisivät, eteerisestä runoilijasta saa etusivun jutun vasta, kun golfpallo sattuu suuhun tai boheemi jää toisen kerran auton alle. Tämän laskien toimitukset makuuttavat runokirjoja hyllyssään. Kun riskejä ei oteta, uutta kriitikkopolvea ei pääse kasvamaan juuri sille kirjoittamisen saralle, jossa kuvailu-analyysi-arvottaminen ei aina riitä. Runojen arvosteleminen vaatii melkoista perehtyneisyyttä. Vaatiiko se myös asianosaisuutta?

Runon lukijan ilona ovat olleet Tuli&Savun ja Luumojan kaltaisten erikoislehtien kritiikkipalstat. Niitäkin kattavampi on MotMot-vuosikirja, joka on ehtinyt vakuuttaa runokritiikin elinvoimaisuudesta ja luoda sille uusia haasteitakin.

MotMotin vuosikoonti on kiinnittänyt huomiota myös yhteen, ei sinänsä uuteen, mutta kasvaneeseen ilmiöön: suurin osa runokriitikoista on itse runoilijoita tai – jos lainaa tieteen puolelta – runoyhteisön jäseniä. Niinhän se on jääkiekossakin: Timo Jutila ja Jari Kurri arvioivat televisio-otteluita. Tässä testataan Elias Canettin lausetta: ”Runoilijat – kuin lokkeja joiden lentoa katsellaan, kuin lokit yhtä kammottavia toisilleen.” (Elias Canetti: Kellon salainen sydän, suom. Kyllikki Villa, Tammi 1990.)

Vanhemman kirjailijapolven itsekritiikin huippua edustanee akateemikko Paavo Haavikko, joka väitti noin 50 vuoden aikana syntynyttä kirjallista tuotantoaan tarpeettomaksi. Haavikon mielestä näkyvämpi jälki elämästä olisi jäänyt, jos hän olisi tehnyt vain liikemiehen hommia. TV1:n kirjallisuusohjelma Kirja A&Ö:n juontajan Tuula-Liina Variksen puhe lukijan nautinnon puolesta ei helpottanut yhtään Haavikon huippukriittistä näkemystä koko hänen tuotantonsa merkityksettömyydestä.

Jos Suomen elävistä runoilijoista ulkomailla tunnetuin esittää tuotannostaan näin kovaa kritiikkiä, mihin meidän muiden kirjoittajien ja kriitikoiden pitäisi pyrkiä?

Vastuu siirtyy pienille, isot ravistelevat saivaret hangelle

Huolissaan runokritiikin vähenemisestä tiedotusvälineissä on syytä olla. Pienlehtien kasvaneesta runokritiikistä voi olla iloissaan niin kuin pienkustantamojen runoaktiivisuudestakin. Asian voi kuitenkin nähdä myös toisin: Isot kustantamot sysäävät vastuuta runoudesta pienemmille. Samoin näyttää käyvän myös runokritiikille: isommat lehdet ravistelevat runoilijat kuin saivaret hangelle.

Runoilijalle kritiikki on osa olemassaoloa. Toinen tärkeä puoli on tietysti runon saatavuus. Kiiltomadon keskusteluissa on puhuttu paljon kirjastoista. Esimerkiksi peni otanta Risto Ahdin tuoreen Runeberg-palkintovoittajan saatavuudesta kertoi, että 23 kunnan kirjastoista kirja löytyi kolmen kokoelmista.

Jos kritiikki on uutinen, niin aika turhauttavaa on lukea merkittävää ja näkyvääkään uutista, jos sen kohdetta ei löydy edes kirjastoista.