Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Omasta elämästä myytyihin sieluihin

Päivi Koivisto, 8.8.2011

Miksi ihmiset yhtäkkiä puhuvat autofiktiosta kuin se olisi dekkariin verrattava arkipäivän käsite? Olen viettänyt useamman vuoden tutkimalla autofiktiota, eikä kestänyt kauan havaita, että autofiktio voi olla melkein mitä vain, kunhan romaanin kertoja tai päähenkilö ovat sekoitettavissa kirjan kirjoittaneeseen kirjailijaan. Omassa tutkimuksessani päädyin rajoittamaan lajin koskemaan teoksia, joissa kertoja ja päähenkilö nimetään samaksi kuin romaanin oikea kirjoittaja. Mutta mitä sanoisi kadunmies autofiktiosta? Muutamakin voisi olettaa, että kyseessä on romaani autoista.

Sofi Oksanen julisti viime keväänä lehtihaastattelussa, että nykykirjallisuudesta häntä kiinnostaa erityisesti autofiktio. Samoihin aikoihin Matti Larjavaara pani esikoisromaaninsa päähenkilöt keksimään, että heidän rakkaustarinastaan voisi kirjoittaa autofiktion, kirjallisuudentutkimuksen uuden lajityypin mukaisen melkein toden tarinan. Kohta kun tämän olin havainnut, sähköpostiini ilmestyi mainos kirjoittajakoulutuksesta jossain Italian aurinkosaarella. Yksi aiheista, joihin kurssilla pureuduttaisiin, oli autofiktio.

Kun Anja Kauranen kirjoitti 1980-luvun lopulla Kiinalaisen kesän, eivät kriitikot puhuneet mitään autofiktiosta. Romaania, joka kertoi päiväkirjan tavoin Anja Kauranen -nimisen kirjailijan kesästä, kutsuttiin työpäiväkirjaksi ja välityöksi. Kirjassa Kauranen yritti muistuttaa, että jo Pentti Saarikoski kirjoitti tämäntapaisia proosateoksia ja Marquerite Duraskin Ranskassa. Kukaan ei vielä innostunut.

Kauranen palasi Snellmanina samantyyppiseen ilmaisutapaan romaanillaan Side vuonna 1998. Aika oli nyt toinen, ja monessa kirjan kritiikeistä eriteltiin asiantuntevasti teoksen suhdetta omaelämäkerrallisuuteen. Suurta huomiota kirja ei aiheuttanut, koska se oli tehty yhdessä kuvataiteilija Ulla Jokisalon kanssa ja putosi jonnekin taiteiden väliseen halkeamaan.

Enemmän keskustelua aiheuttivat 1990-luvun lopulla Kari Hotakaisen, Pentti Holapan ja Pirkko Saision romaanit, joissa he kirjoittivat itsestään. Tai ”itsestään”, kuten Holappa merkitsi eroa päähenkilön ja kertojan välillä Ystävän muotokuvassa. Romaanissa ahdistunut homomies pakenee rakkauttaan kaapin turviin; Holappa itse sen sijaan eli jo 1960-luvulla avoimesti yhdessä miesystävänsä kanssa.

Hotakainenkin olisi voinut kirjoittaa itsestään lainausmerkeissä, sillä totta hänen Klassikossaan oli vain sen verran, että sen yhteydessä voitiin keskustella toden ja fiktion eronteosta. Jokaiselle tuli kuitenkin selväksi, että suurin osa kirjasta oli tunnustuksellisuuden parodiaa.

Hotakaiseen ja Holappaan verrattuna Pirkko Saision Pienin yhteinen jaettava oli realistisempi teos. Sitä lukijat kiittivät uskottavasta ajankuvasta ja tarinan tunnistettavuudesta, vaikka pääosassa oli tyttö joka koko lapsuutensa halusi kiivaasti olla poika ja kasvaa isona isäksi.

Julkaisuaikanaan Snellmanin, Saision, Holapan ja Hotakaisen teokset varsinaisesti toivat suomalaiseen kirjallisuuteen autofiktion, mutta samalla teokset erilaisuudellaan tekivät selväksi autofiktion moninaisuuden. Yhteistä kirjailijoille oli maan myllertäminen tosipohjaisen minuuden kuvauksen alta. Tällainen arkeologia oli ajan hengen mukaista, ja se miellytti tutkijoita ja kriitikoita. Sekä Holappa että Saisio voittivatkin autofiktioillaan Finlandian, Saisio tosin myöhemmällä teoksellaan Punainen erokirja.

Autofiktio kirjattiin ensi kerran tekstiin lajinimikkeeksi vuonna 2007, Anu Kaipaisen teoksessa Vihreiksi poltetut puut. Teos on hyvin lähellä mitä tahansa muistelmaa, mutta kiintoisaa siinä on tapa, millä Kaipainen limittää muistelmatekstinsä rajattomasti katkelmiin aikaisemmista kaunokirjallisista teoksistaan. Pitkään kaunokirjallisuuden teemojen ja aiheiden yhdistäminen elämään olikin ollut kiellettyä.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana omaelämäkerrallisuuden analysointi on alkanut tuntua jo vanhanaikaiselta. Sen sijaan kirjailijuuden puntarointi on ollut muodikasta. Autofiktio on siihen mitä mainioin laji, kuten Hotakainen jo Klassikollaan todisti. Erityisesti mediakirjailijan hahmo alkoi elää myöhemmässäkin kirjallisuudessa. Esimerkiksi Tuomas Vimmasta syntyi Helsinki 12 -romaanin (2004) myötä fiktiivinen kirjailijahahmo, joka eli omaa elämäänsä myös kirjojen ulkopuolella. Seuraavana vuonna ilmestynyt Toinen kuvasi Vimman edellisen romaanin julkaisun jälkeisiä tapahtumia, joissa esikoiskirjailija yrittää hallita mediaa mutta epäonnistuu siinä. Tosikuvaus kirja ei ollut, koska kirjansa ulkopuolella Vimma vaikutti hallitsevan kirjailijuuttaan suvereenisti.

Vuosikymmenen lopulla voitiin lukea Jussi Siirilän kamppailusta päästä menestyväksi kirjailijaksi romaanista Historia on minut vapauttava. Naisnäkökulmakin aiheeseen saatiin Taina Latvalan romaanissa Paljastuskirja, joka sävyllään hieman poikkeaa mieskollegoiden kirjailijaparodioista. Latvalan väärällä alalla oleva viihdetoimittaja on elävämpi hahmo kuin mieskirjailijoiden karikatyyrikirjailijat, siitäkin huolimatta, että kirja flirttailee kirjan julkaisua edeltäneellä Ilkka Kanervan tapauksella.

Kirjailijahahmot alkoivat karkailla autofiktioista perusromaanienkin puolelle, kuten Markus Nummen Karkkipäivään ja Juha Itkosen Seitsemäntoista-romaaniin. Jotkut jo mutisivat, että eivätkö kirjailijuuden karikot ole jo kierrelty. Mitä sitten seuraavaksi?

Esimerkkiä sille, mitä voisi olla tulossa, näyttivät niin Tuomas Vimma kuin suomenruotsalainen Peter Sandström. Vimman teoksissa tarjotaan lukijan samastuttavaksi kirjailijan nimistä misogyynistä kerskakuluttajaa. Kirjan poliittinen epäkorrektius sai Antti Nylénin julistamaan, että teos edusti kuoleman kulttuuria ja ettei moiselle saasteelle olisi ikinä pitänyt antaa painolupaa. Mutta oliko kirja ajan oire vai ironiaa?

”Peter Sandström puolestaan kirjoitti vuonna 2004 romaanissaan Manuskript förpornografiska filmer Peter Sandström -nimisestä epäonnistuneesta kirjailijasta, joka pahoinpitelee taaperoikäistä lastaan ja päätyy lyömään myös naisia. Vimmalla oli suojanaan pseudonyymin puku, mutta Sandströmin lukija joutuu ihmettelemään, miksi ihmeessä Sandström ei keksinyt jotain toista nimeä päähenkilölleen. Halusiko hän uhrata itsensä, jotta todelliset syylliset uskaltaisivat tunnustaa samat synnit itsessään?

Michel Houellebecq on luonut samankaltaisia itsensä nimisiä, moraalittomia mutta tunnistettavia hahmoja osana meihin jokaiseen kohdistuvaa länsimaisen elämän kritiikkiään. Houellebecq on tätä nykyä Suomen kirjallisen eliitin suosiossa, joten en ihmettelisi jos kirjailijoiden etunimikaimoja alkaisi ilmestyä enemmänkin suomalaiseen kirjallisuuteen. Kaupan päälle saataisiin ehkä kapitalismikriittistä kirjallisuutta. Mutta voiko sitä enää kutsua autofiktioksi?

Päivi Koivisto

Kirjoittaja väittelee syyskuussa Pirkko Saision romaanitrilogiasta Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja.