Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Palveleeko runouskritiikki nykylyriikan tutkijaa?

Outi Oja, FM, kirjallisuuden tutkija, 5.2.2004

Kohta neljä vuotta sitten, maaliskuussa 2000, tapahtuneesta kuoriutumisestaan lähtien Kiiltomadon sivuilla on julkaistu kritiikkejä vähälevikkisestä ja vähälle huomiolle jääneestä kirjallisuudesta. Erityisesti lyriikan on katsottu olevan marginaalissa. Asiaa on korostettu jo Kiiltomadon ensimmäisissä pääkirjoituksissa. Kari Levola (1.9.2000) on esittänyt, kuinka lyriikka ja käännöskirjallisuus näyttävät olevan päivälehtien kritiikkien marginaalikirjallisuutta.

Antaako runouskritiikki apua nykylyriikan tutkijalle, joka yrittää hahmottaa, mitä kirjallisuuden kentällä tapahtuu? Miten runouskritiikkiin on suhtauduttava, jos sitä aikoo käyttää tutkimustyössään lähteenä? Onko yksinkertaisesti niin, ettei runouskritiikkiin – esimerkiksi Kiiltomadon sivustossa – kannata suhtautua vakavasti?

Neljän vuoden aikana Kiiltomadossa on julkaistu runsaasti lyriikkakritiikkejä. Kun 30.1.2004 mennessä verkkolehdessä oli julkaistu arvostelu hiukan reilusta 650 teoksesta, näistä lähes 150 käsittelee kotimaista lyriikkaa. Kiiltomadossa on siis paneuduttu suomalaisen lyriikan kritisoimiseen. Hyvä runo näyttää siis vielä jossakin olevan uutinen.

Eri lukijoille lyriikkakritiikin merkitys on erilainen: Runoilija toivoo saavansa palautetta omasta työstään, lyriikan satunnainen lukija kuvan siitä, mitä kannattaa lukea ja mitä kirjallisuuden kentällä tällä hetkellä tapahtuu. Kirjallisuudentutkija voi kuulua tähän jälkimmäiseen ryhmään, mutta miten käy, kun hänen – lähes yksinomaisina – primaariaineistoa koskevina lähteinään ovat kritiikit? Mitä Kiiltomadon lyriikkakritiikit voivat antaa minulle, suomenkielistä 1990-luvun nuorta lyriikkaa ja sen metalyyrisyyttä analysoivalle kirjallisuudentutkijalle? Mitä ongelmia voi sisältyä kritiikkien käyttöön tutkimuksen aineistona?

Kun tutkii 1990-luvun kirjallisuutta väitöskirjatyössään, tutkija joutuu kiinnittämään tarkasti huomionsa kirjallisuusarvosteluihin; uusista kirjailijoista ei tutkimuskirjallisuutta ole. Esimerkiksi tutkimieni lyyrikoiden – kuten Tomi Kontion, Seppo Lahtisen, Annukka Peuran ja Helena Sinervon – tuotannosta ei ole kirjoitettu paria lyhyttä artikkelia ja pro gradu -työtä lukuun ottamatta vielä mitään muuta kuin arvosteluja. Tämä aiheuttaa sen, että kirjallisuuskritiikeillä voi olla merkittäväkin asema nykykirjallisuuden tutkijan työn viitoittajana. Kriitikot voivat siis välillisesti ohjata sitä, mihin suuntaan tutkimuksissa ja näin myös kirjallisuushistoriassa määritellään aikamme kirjallisuutta. Tämä ei ole mikään yksiselitteisen ongelmaton asia.

Objektiivista vai subjektiivista?

Kiiltomadon kotimaisesta lyriikasta kirjoitetuissa arvosteluissa kriitikot ovat pääsääntöisesti korostetun objektiivisia. He kertovat arvosteltavasta kohteesta oman mielipiteensä yleisen kaapuun kätkien. Käytetään ilmaisuja, kuten ”Pyysalon toisesta runokokoelmasta pistää ensin silmään hurjan rohkea nimi” sen sijaan, että puhuttaisiin suoraan kriitikkominänä. Tosin muutamia hyvinkin subjektiivisia, jopa tunteita korostavia kritiikkejä on myös mukana. Esimerkiksi Pauliina Haasjoen Ukkosen odottajat on nostanut arvostelijan tunteet pintaan.

Välttämättä kumpikaan tapa ei ole toistaan parempi tai huonompi. Huonoa on, jos subjektiivinen kritiikki heittäytyy liialliseen subjektiivisuuteen ja unohtaa kirjan erittelyn. Samaan ongelmaan voi liukua myös objektiivisesti orientoitunut arvostelija. Ongelmallista lukijan kannalta on, jos hän ei voi selvästi tietää, mikä on liioittelua ja mikä ei.

Kirjallisuudentutkija saattaa lähteä etsimään kritiikeistä uutta informaatiota, joka antaisi ajateltavaa ja mahdollisesti siteerattavaakin tutkimukseen. Nähdäkseni objektiivinen analyyttisyys antaa sitä enemmän kuin subjektiivinen tunteiden erittely. Ehkä syynsä tässä on sillä, että myös tieteellisessä kirjoittamisessa tunteiden erittely pysyy yleensä taustalla. Toisaalta subjektiivinen tunteiden erittely voi palvella sellaista lukijaa, joka etsii tietoa siitä, mikä runokokoelma voisi antaa hänen kaipaamiaan tunne-elämyksiä. Sen sijaan tutkijaa, joka monesti on tutustunut kirjaan ja kokenut sen herättämät elämykset ennen kritiikkiin tutustumista, tunteita korostava kritiikki ei työssä palvele.

Jälkimmäinen ongelma kytkeytyy myös aina kritiikkeihin, jotka ovat lyhyitä ja nopeasti kirjoitettuja kirjan esittelyjä. Runokokoelman esittelyyn keskittyvä arvostelu ei auta tutkijaa, joka etsii materiaalia tutkimukseensa. Sama ongelma tuntuu kulkevan käsi kädessä kritiikkien laajuuden kanssa. Kun kriitikko ehtii arvostelussa vain aukaisemaan suunsa ja veisaamaan lyhyen esittelyvirtensä, kansalle ei jää muistikuvaa teoksen sävellajista. Liioin ei jää tutkijalle mitään käteen.

On tietysti hyvä kysyä, pitääkö kirjallisuuskritiikin palvella tutkijalukijaa. Kysymys liittyy laajemmin ongelmaan siitä, kenelle kritiikin pitäisi olla suunnattu ja millaisia painopisteitä arvosteluissa pitäisi olla. Epäilemättä jokaisella kriitikolla on oma linjansa, jota hän noudattaa yleisesti teoksia analysoidessaan. Kuitenkin linjaa voisi myös muuttaa voimakkaastikin arvioitavan teoksen mukaan ja luonnollisesti myös lukevan kohdeyleisön mukaan – on eri asia kirjoittaa esimerkiksi genrekritiikkiä erikoisalan lehteen kuin kritiikkiä samasta teoksesta maakuntalehteen.

Tutkija kaipaa rohkeita rinnastuksia

Soisi kernaasti, että kriitikot palvelisivat runojen lukijaa sillä, että he ammattitaitoisesti tutustuisivat yksittäistä arvioitavaa teosta enemmän kirjallisuuden kenttään ja yrittäisivät rakentaa vertailukohtia aikaisempien sukupolvien ja uusien runoilijoiden välille. Tätä mielestäni Kiiltomadon runokritiikeissä turhan vähän tehdään. Vaikka kriitikosta tuntuisi rohkealta tehdä vertailuja, monesti ne voivat avata kritiikin lukijalle – myös tutkijalukijalle – avartavia näkökulmia arvosteltavaan teokseen. Ehkä kritiikin pitäisikin olla juuri keskustelua ja avaria ajatusrakennelmia herättävä teksti, ehkä siltä ei tarvitsekaan odottaa soveltuvuutta tieteellisen tutkimuksen materiaaliksi.

Olisi hyvä, jos nykyistä enemmän voitaisiin pohtia myös yksittäisen teoksen roolia tai lajityyppiä tämänhetkisessä kirjallisuudessa, vaikka se vaikealta saattaa kriitikosta tuntuakin. Tällaiset kommentit ja niiden merkitys korostuvat tämänhetkisessä kirjallisuuskeskustelussa, kun kirjojen elinkaari on lyhentynyt. Esimerkiksi omassa työssäni olen kokenut tärkeiksi sellaiset kriitikoiden esittämät kommentit, jotka ovat koskeneet proosarunon asemaa nykykirjallisuudessa. Olen voinut peilata kriitikoiden kommentteja omiin havaintoihini.

Mielestäni kriitikon ammatin velvollisuuksiin kuuluisi entistä enemmän pitää huolta siitä, että arvostelussa nousee esille muutakin kirjallisuutta kuin ainoastaan kulloinkin arvosteltava teos. Se omalta osaltaan estäisi kirjoja vaipumasta niin nopeasti unholaan kuin esimerkiksi Kiiltomadon pääkirjoituksissa on väitetty käyvän. Tämä tietysti edellyttää kriitikolta ahkeraa kirjallisen kentän seuraamista ja tuntemusta. Eikö sen pitäisi itsestään selvästi kuulua kriitikon toimenkuvaan? Voidaan kysyä, onko osasyy kirjojen elinkaaren lyhenemiseen se, että kaikkialla kirjallisessa kentässä kapeakatseisesti pysytään vain tässä tietyssä hetkessä eikä nähdä vertailukohtia muualla. Kriitikot voisivat tässä tutkijoiden kanssa pitää keskustelua yllä.

Eettisyys vaatii perusteluja

Viimeisten parin vuoden aikana runokritiikkien asemasta ja tyylistä on käyty keskustelua niin Kiiltomadossa kuin esimerkiksi Tulen&Savun sivuillakin. Pitääkö kriitikon kirjoittaa aina positiivisessa hengessä kritiikkiä? Saako kirjaa kritisoida kovastikin? Mitä tällainen positiivinen kritiikki sitten tarkoittaa? Onko se sellaista kritiikkiä, jossa säännönmukaisesti kehutaan tai ainakin neutraalisti puhutaan kaikista arvosteltavissa teoksista huolimatta siitä, millaisia ne ovat.

Kiiltomadon sivuilla en ole havainnut epäasiallisia, henkilöön meneviä runokritiikkejä. Sen sijaan purevaakin sanottavaa joistakin teoksista näyttää olevan – tosin onneksi tai onnettomuudeksi kriitikkojen hampaat näyttävät aika tylsiltä. Erityisen ärsyttäviltä kuitenkin tuntuvat arvostelut, joissa teosta arvioidaan ja siitä esitetään kommentteja, joita ei perustella. Ei ole syytä arvostella jotakin asiaa, jos sitä ei perustele kunnolla esimerkiksi tekstiin viitaten tai sitä siteeraten.

Yhden mielenkiintoisen kysymyksen herättävät myös kollegakritiikit, joissa toiset runoilijat arvioivat toisten runoilijoiden teoksia. Hyvin paljon näitä on ollut MotMoteissa mutta esimerkiksi myös Juha Siro, Jouni Tossavainen ja Bodil Lindfors arvioivat Kiiltomadossa runoteoksia. Pitäisikö tutkijan suhtautua näihin kritiikkeihin eri tavalla kuin ei-runoilijoiden kritiikkeihin? Tämä kysymys tuntuu kummalliselta jo senkin takia, että silmiinpistävä piirre näissä kritiikeissä on se, että runoilijat kriitikkoina näyttävät arvostelevan ihan samaan tapaan kuin ei-runoilijat.

Tutkijan kannalta ei ole yhdentekevää, millä sävyllä kirjallisuusarvosteluja kirjoitetaan. Epäilemättä tutkijaankin vaikuttaa se, millaista arviointia tietty runoilija saa osakseen. Tämä voi osaltaan vaikuttaa siihen, millaisen aseman jossakin tutkimuksessa eri runoilijat saavat. Näin vaikutetaan mahdollisesti hyvinkin paljon siihen, millainen tulevaisuuden kirjallisesta kaanonista tulee. Epäilemättä enemmän painoarvoa on kuitenkin kirjallisuuspalkinnoilla, jotka nykyisin mediassa niittävät sivutilaa. Kritiikinkään sananvaltaa tässä suhteessa ei ole syytä aliarvioida.
——-

Kirjoittaja on lyriikan tutkija Jyväskylän yliopiston Kirjallisuuden oppiaineessa ja Kirjallisuudentutkimuksen valtakunnallisessa tutkijakoulussa. Hän valmistelee väitöskirjaansa metalyyrisyydestä 1990-luvun suomenkielisessä lyriikassa.

Den här ledaren utgivs även i Lysmasken-sidorna.