Vuonna 2008 muisteltiin hullua vuotta 1968 – ja elettiin outoja aikoja. Keinottelukapitalismi ei välttämättä ole koskaan entisensä. Vasemmisto kulkee kriisistä kriisiin, juttaurpilaiskielellä torjuntavoitosta torjuntavoittoon. Talouskasvun edunsaajat äänestävät kokoomusta, kelkasta pudonneet perussuomalaisia. Ilmastonmuutoksesta ollaan muodikkaasti huolissaan – ja neuvottomia sen edessä.

Lumettomina talvina vähiten päätä paleltaa kustantajilla. Heidän reseptinsä on brechtiläinen ”tartu kirjaan!” Tai pamflettiin: Tammi herätti henkiin legendaarisen Huutomerkki-sarjansa, WSOY lähti katusuluille Barrikadi-kirjoilla ja Liken Into Kustannus pukkasi maailmalle peräti kymmenen pamflettia. Jo muutaman vuoden toimineet sarjat, Teoksen Teesi ja Tutkijaliiton Polemos, jatkoivat. Teesi julkaisee harvakseltaan mutta hyvää. Prekariaattia, uutta taloutta ja työelämän muutoksia teoreettisesti käsittelevä Polemos siirtyi Tutkijaliiton ja Liken yhteishankkeeksi.

Liken ja Suomen Rauhanpuolustajien Pystykorva-sarjan, Voima-lehden ja Into Kustannuksen perhe toi vuonna 2007 Suomeen ranskalaisen yhteiskunnallisen kulttuurijulkaisun Le Monde diplomatiquen, pokkaripainoksena. Vuonna 2008 venäläinen oppositiolehti Novaja Gazeta alkoi ilmestyä suomeksi samalla konseptilla. Surmatuista tai hämärissä oloissa kuolleista toimittajistaan, kuten Anna Politkovskajasta (1958–2006), tunnetun lehden Suomen-painos saa ilmestyä kaikessa rauhassa.

Mistä pamflettien ja lehtien vyöryssä on kyse? Into Kustannuksen toimitusjohtaja Jaana Airaksinen mainitsee talouden ja yhteiskunnan myllerryksen suoman vapaan tilan, siirtymisen post-konsensus-keskustelukulttuuriin.

”Pienet kustantamot ovat ketteriä, ne uskaltavat ottaa riskejä, myydä kirjojaan eri tapahtumissa ja etsiä yhteistyökumppaneita. Into on kiinnittynyt ruohonjuuritasoon, kansalaisaktivisteihin ja kriittisiin tutkijoihin. Julkaisimme Le Monde diplomatiquen Ympäristöatlaksen suomeksi 40 000 kappaleen painoksena yhdessä Ympäristökeskuksen kanssa. 30 000 jaettiin valmistujaislahjaksi abeille”, Airaksinen kertoo.

Hyvinvointivaltion lahtaus

Jatketaan brechtiläisittäin, siis perusasioilla. Vuonna 1997 aloittanut Pystykorva-sarja on liikkunut kolmannen maailman hikipajoissa ja suurkaupunkislummeissa ja terrorisminvastaisen sodan rintamilla. Nykyisten maailmanparantajien ja toimittaja-kirjailijoiden ei tarvitse mennä yhtä kauas. Kotoinen työttömyys, kodittomuus ja muuttotappio-Suomen alasajo kelpaavat aiheiksi.

Jera ja Jyri Hännisen kehuttu raportti Kallis köyhyys (Barrikadi-sarja) väittää, että Suomessa on EU-mittareilla jo 600 000 köyhää – ja luottohäiriöisiä puolet tästä. Hädänalaisuuden rinnalle on kehittynyt tuottoisa ulosottobisnes.

Uuden Huutomerkki-sarjan aloittaneessa Salaisessa pankkituessa Ylen pitkäaikainen taloustoimittaja Seppo Konttinen perkaa 1990-luvun alun lamavuosien talouspolitiikkaa. Silloisten vaikuttajien muistelmissa toistellaan, ettei vaihtoehtoja leikkauspäätöksille ollut. Konttinen väittää puheita voittajien historiankirjoitukseksi ja arvioi pankkituen loppulaskuksi 100 miljardia markkaa, yli kaksi kertaa enemmän kuin tähän asti on luultu.

Kulissien takana tapahtui ”Suomen taloushistorian suurin omaisuuksien uusjako”. Konttinen vetää yhteyksiä pankkiherrojen tunturilomien ja hirvijahtien sekä taloudellisten manööverien välille. Edustussaunoissa hiottiin valtauksia ja fuusioita, elinkelpoisia velallisyrityksiä ajettiin tahallaan konkurssiin. Mieleen tulee Arto Salmisen Lahti (WSOY 2004), sen rinnastukset eläinten lahtaamisen, sotilaallisen komentokulttuurin ja Wal Mart -tyylisten jättiyhtiöiden rypälemäisen leviämisen välillä.

Suuri osa pankkikriisin asiakirjoista määrättiin salaisiksi 25 vuodeksi. Koko totuus pakkohuutokauppojen ja Pelastusarmeijan leipäjonojen 1990-luvusta selvinnee Suomen satavuotisjuhlien tienoilla.

Toisaalta globalisoituvassa todellisuudessa on turha lähteä paaluttamaan kotimaisen ja kansainvälisen rajoja. Into-sarjassa ilmestyivät rinnakkain Kemijärven sellutehtaan alasajon vastaisen Massaliikkeen johtohahmon Juha Pikkaraisen Kapinakenraalin päiväkirja ja Chris Langin Tehtaan varjossa – selluteollisuus matkalla etelään.

Vasemmisto etsii töitä ja itseään

Toinen pamflettivuoden keskeinen teema on vasemmiston itsekritiikki ja identiteetin etsintä.

Into-sarjan avaus, Hanna Kuuselan ja Mika Rönkön toimittama artikkelikokoelma Puolueiden kriisi, suomii demareita, vihreitä ja vasemmistoliittoa taantumisesta teknokraattisiksi ääntenkeruuautomaateiksi ja uusliberalistisen vaihtoehdottomuuden nielemisestä.

General Intellect -osuuskunnan Vasemmisto etsii työtä (Polemos) lähtee analyysissaan siitä, että vasemmisto on liiaksi juuttunut perinteisen savupiipputeollisuuden suhteellisen hyväosaisten työläisten puolustamiseen. 2000-luvun sorretut ja solvatut ovat maahanmuuttajia, pätkä- ja kausityöläisiä.

Tommi Uschanovin Mikä vasemmistoa vaivaa? -pamfletin (Teesi) mukaan vasemmisto on sortunut vallankumousromanttiseen etujoukkoajatteluun, ennen (taistolaisuus) ja nyt (prekariaattiteoriat), ylenkatseeseen demokratiaa ja keskiluokkaa kohtaan. Strategiset liittoutumat milloin EU:n Ilmestyskirjan petona näkevien äärikansallisten ja -uskonnollisten piirien, milloin lännenvastaisuudella pullistelevien hallintojen kanssa eivät Uschanovin mukaan paranna asiaa.

Filosofi kaipaa Erno Paasilinnan tapaan pöytään ”Lukuja! Tosiasioita!”, kunnollista kapitalismin analyysia. Vasemmisto voisi olla analyysissa vahvoilla. Ryysyistä rikkauksiin -menestystarinat toteutuvat pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa. Ben Zyskowiczin ääni värisee kommunismin rikoksista puhuttaessa. Bisneskumppanien Kiinan ja Venäjän ihmisoikeuksista vaietaan.

Väinölinnalaista järkisosiaalidemokratiaa edustava Uschanov (s. 1975) kuulostaa nuoria radikaaleja niputtaessaan Ainoan Oikean Totuuden haltijalta. Silti Mikä vasemmistoa vaivaa? on kielellisesti säkenöivää, ajatusluutumille sähköshokkeja antavaa kaunokirjallisuutta. Uschanovista tulee mieleen Timo Hännikäinen. Vaikka herrojen kanssa olisi kuinka eri mieltä, lauseen ja ajatuksen kirkkautta ei voi olla arvostamatta.

On Uschanov sentään jossain prekarisaatioteoreetikkojen linjoilla. Hän erottaa jyrkästi Karl Marxin pyrkimykset vapauttaa työläiset työn orjuudesta ja V. I. Leninin ”kurin, työn ja touhun täyttämän yhteiskuntatehtaan”. Kuulostaa Michael Hardtilta ja Antonio Negriltä.

Jääkaapin tilavuudesta leppoistamisen tekniikoihin

2000-luvun pamfletit eivät asetu samalla tavalla oikeisto–vasemmisto-akselille kuin 1960-luvun edeltäjänsä.

Into tekee kunniaa guruille suomentamalla Mahatma Gandhin kirjasen Vapaudesta (Hind swaraj, 1909). Tere Vadénin toimittama Linkolan ajamana näyttää kohteensa monisärmäisenä, mistä kiitos kuuluu muun muassa Tapani Kilpeläisen kriittiselle esseelle.

Politiikkaa on sanottu paitsi yhteisten asioiden hoitamiseksi, myös taisteluksi itse kunkin jääkaapin sisällöstä. Globaalissa mittakaavassa puhe voi olla myös siitä, keillä on jääkaappeja ollenkaan.

Onneksi nykypamfletit eivät juutu materialistiseen vääntöön. Timo Kopomaan Leppoistamisen tekniikat ja Meri Lähteenoksan Viisas arki – Opas yhteisöllisyyteen (molemmat Into) etsivät henkistä ja yhteisöllistä ihmisessä, asioita, joita materialistinen vasemmistolaisuus, modernistis-eksistentialistis-nihilistinen taideteoria ja kapitalistinen tehokkuusajattelu laiminlyövät. Erich Frommin, taistolaisuuden huuruihin hukkuneen esivihreän profeetan hengessä on kyse siitä, ollako vai omistaa.

Hidas kaupunki, elvyttävä poiskytkeytyminen, aikavarallisuus, kyläelämä ja yksilöllisesti viisas elämä ovat ajatuksen kauneutta. Kunpa vain joskus ehtisi elää niiden mukaan.

Moniarvoisuus ja mölinä

Tämän kirjoituksen asia ei ole lähteä ikuiseen hyvät pienkustantamot, rahanahneet suuret -jankkaamiseen. Yhtälö sivistystahdon, kulttuurityön, painokulujen kattamisen ja voitonteon välillä on teoksesta ja henkilöstä toiseen erilainen. Silti herää kysymys, pusketaanko nyt kovalla kiireellä valmiiksi tallatulle maaperälle.

Kun aloittelin yhteiskunnallisten kirjojen lukijana 1990-luvun jälkipuolella, tarjolla oli Kings and Battles -historiaa, yhä oikeassa olevampia analyyseja talvi- ja jatkosodasta ja 1970-luvun suomettumisesta. Kirjoittajat ja kriitikot olivat lähellä toisiaan: Max Jakobsson, Risto E. J. Penttilä, Jukka Tarkka. Sittemmin Pystykorva-sarja toi väriä ja valoa yhteiskunnallisen kirjoittamisen harmauteen – ja Sammakko, Tutkijaliitto, Vastapaino, Gaudeamus, Edita, Ajatus ja Avain.

Eräs Likeä läheltä seuraava henkilö kertoo kustantamon valmistautuneen siihen, että Pystykorva-kirjat olisivat rahanreikä. Kuluja paikattaisiin bändikirjoilla ja sarjakuvilla. Toisin kävi: Ken Saro-Wiwan, David Kortenin, Jonathan Gloverin ja Anna Politkovskajan kirjoista tuli melkoisia bestsellereitä. Populaarimpi kama ei aina myynyt.

Idealismin ja populismin raja mietityttää esimerkiksi lukiessa Barrikadi-sarjan ykköstä, Leena Hietasen Viron kylmää sotaa. Hietanen on miellyttävämpi ja monipuolisempi kirjoittaja kuin taistelutoverinsa, Suomen, Viron ja Venäjän suhteiden kipupisteitä metsästyspuukolla sohiva pamfletisti Johan Bäckman. Sylki ei lennä lukijan silmille.

Huoli Viron venäläisvähemmistön asemasta on oikeutettua. Vironvenäläiset ovat saaneet osakseen kohtuutonta kiusaa ja katkeruutta. Eivät he ole vastuullisia Stalinin ajan kansallisuuspolitiikasta.

Hietanen tempautuu toistamaan venäläistä totuutta virolaisesta apartheid-valtiosta, elinkelvottomasta etnokratiasta. Tahattoman koomiseksi teksti muuttuu, kun puhutaan Viron ”Quantanánamosta” – oikoluku ei muutenkaan ole kirjan vahvimpia puolia. Vironvenäläisten puolustaminen uhkaa muuttua suurvalta-Venäjän puuduttavaksi apologiaksi. Kuin puhuttaisiin mistä tahansa konfliktista, mutta vain heikomman osapuolen virheillä repostellen. Viron neuvostomenneisyys on Hietaselle miehitysmyyttiä.

Parhaat pamfletit voisivat ilmestyä yhtä hyvin yhteiskunnallisen tietokirjallisuuden nimellä. Populistiset, raflaavat, yksipuoliset teokset taas ovat pamfletteja sanan pahassa merkityksessä.

Miksi kaikki kustantamot ovat yhtä aikaa samalla apajalla? Mukana on varmasti sattumaa mutta myös kilpajuoksua vuoden 1968 nostalgiamarkkinoille. Lisää nostalgiaa on luvassa. Vuonna 2009 muistellaan 1970-lukua. Love-kirjojen uusi tuleminen tapahtuu WSOY:n siipien suojassa.