Huomaan yhä useammin ajattelevani sitä, kenelle kriitikot kirjoittavat. Sitä en miettinyt aloittelevana kriitikkona 1990-luvun puolessavälissä. Silloin tärkeimpänä innoittajanani kriitikon uralle toimi kriitikko ja kirjallisuudentutkija Lasse Koskelan vetämä kritiikkikurssi Helsingin yliopistossa.

Kurssilla kannustettiin tarjoamaan juttuja lehtiin eikä halveksittu mitään foorumia. Yhdelle opiskelijalle Koskela ehdotti City-lehteä, toiselle Parnassoa, kolmannelle Annaa. Tärkeintä oli, että oman asiantuntemuksensa ja persoonallisen tavan kirjoittaa ja ajatella osasi ujuttaa sopivaan paikkaan, oikealle yleisölle.

Kun kulttuuritoimittajan tieto taideteoksesta tulee tiedotteista, puhe taiteesta sloganisoituu.

Oli selvää, että oman alan asiantuntemusta arvostettiin ja sen odotettiin näkyvän ihmisten arjessa, aamun sanomalehdessä, kuntosalilla selatussa naistenlehdessä ja iltapäivälehden juorujen välissä.

Ehkä kurssi antoi liian idealistisen kuvan asiantuntemuksen arvostuksesta jokapäiväisessä elämässä, mutta yhtä kaikki, se antoi omanarvontuntoa ja uskoa siihen, että taiteen asiantunteva arvottaminen on välttämätöntä, jotta ymmärtäisimme sitä, mitä maailmassa tapahtuu.

Nyt, kun tuosta ajasta on jo kaksikymmentä vuotta, on kriitikoiden asema muuttunut tukalammaksi. Kriitikko ei ole enää jonkun tietyn median äänitorvi vaan pikemminkin oma universuminsa, oma brändinsä. Hän on yksinäisempi ja joutuu yhä useammin miettimään, kenelle ja miksi kirjoittaa. Miten kriitikko voisi synnyttää dialogia maailmassa, joka koostuu yksinään monologeja pitävistä päistä?

Samalla kun ammattimaisen kritiikin valta vähenee, asiantuntijuus ja kyky puntaroida ja arvottaa henkisiä saavutuksia korostuu. Kriitikon merkitys muiden kuin tunnettujen taideteosten esiin nostajana kasvaa. Samoin kasvaa kriitikon merkitys muiden kuin valmiiksi pureskeltujen näkökulmien ja tulkintakehyksien tarjoajana.

Se ei välttämättä tarkoita sitä, että kriitikon pitäisi paljastaa, ettei keisarilla ole vaatteita. Ehkä kriitikko vain yksinkertaisesti huomaa nyansseja, joita median, tuottajien ja taiteilijoiden taideteoksen sanomaan lisäämä puhe pikemminkin peittää kuin paljastaa.

Kun kriitikolla ei ole asiantuntemusta, sitä ei paikkaa mikään. Ei ”eeppistä” ja ”häikäisevää” -adjektiivien viljely tai taiteilijan juoman kahvilaadun tai lapsuudentraumojen seikkaperäinen selvittäminen. Kun kulttuuritoimittajan tieto taideteoksesta tulee tiedotteista, puhe taiteesta sloganisoituu.

Silloin taiteilija tai taideteos herättää mediassa Pavlovin koirille tyypillisen reaktion, ehdollistuneesta kuolaamisesta ei tule loppua.

Kriitikot kirjoittavat taiteesta, eivät taiteilijoista.

Taiteilijat kärsivät sloganisoitumisesta ja siitä, että kaikki esitellään henkilökuvan kautta. Kriitikoiden aseman muuttuminen vallankäyttäjistä monimuotoisuuden vaalijoiksi tuo entistä vahvemmin esiin sen, miten kriitikot ja taiteilijat ovat samalla puolella, taiteen puolella. Kriitikot kirjoittavat taiteesta, eivät taiteilijoista.

Roland Barthes pitää kaunokirjallisuudessa tärkeimpänä sitä, että se auttaa häntä elämään nyanssien mukaan, antamaan sävyille ja yksityiskohdille merkityksen myös elämässä. Kirjallisuus toimii siis dogmaattisuutta vastaan. Jos taidepuhe litistyy sloganeiksi, se ei enää puhu taiteesta tai ole taiteen asialla vaan toimii sitä vastaan, sillä sloganisoituminen muuttaa käsitystämme maailmasta dogmaattisemmaksi ja läpiselitetymmäksi, jopa fasistisemmaksi.

Kun kritiikin määrä perinteisessä printtimediassa vähenee, se antaa kuitenkin mahdollisuuden keksiä kriitikon ammatti uudelleen. Dialogisuus, ryhmässä tapahtuva ajattelu sekä taiteilijan ja kriitikon vuoropuhelu ovat kaikki mahdollisuuksia, joita pitäisi käyttää enemmän.

Millainen sitten voisi olla kriitikko, joka ei toimi pavlovinkoiramaisesti? Siinäkin taiteilijoilla ja kriitikoilla on paljon yhteistä. Taiteilijan tavoin kriitikko laittaa persoonansa peliin, hän ei ole tutkija vaan taidetta kokeva ihminen. Kriitikolla on aina myös oma makunsa ja henkilöhistoriansa. Lisäksi hän kirjoittaa kansalaisena ja ihmisenä siitä, mitä taide hänen mielestään kertoo maailmasta ja yhteiskunnasta juuri sillä hetkellä. Hyvä esimerkki nykypäivänä merkittävästä taidekritiikistä ovat yhdysvaltalaisen Maggie Nelsonin tekstit.

Yhdysvaltalainen runoilija-esseisti-kriitikko Nelson kirjoittaa kaiken samalla äänellä. Niin esseet, kritiikit, runot kuin asiatekstit. Se on erittäin inspiroivaa. Hän ei lokeroi tyyliään eri sapluunoihin vaan ikään kuin rikkoo genrerajoja, mitä tahansa tekeekin. Hänellä on oma ääni, hän ei ole suostunut kenenkään muun sanelemiin reunaehtoihin vaan muuttanut ja koetellut niitä omalla kirjoituksellaan.

Hänen oma äänensä koostuu nimenomaan siitä, että hän tuntee ja asettaa kokemuksen kaiken kritiikkinsä ja ajattelunsa lähtökohdaksi. Hän ei kuitenkaan jää jonkun tunteen valtaan vaan tarkastelee kärsivällisesti, mitä kokemus tarkoittaa ja mitä se maailmassa lopulta aiheuttaa.

Kulttuuri on demokratian kulmakivi, sillä se auttaa meitä ymmärtämään toisenlaisia tapoja olla ja ajatella.

Esseistinen kritiikki todistaa, miten monin säikein kritiikki analysoi kaikkea inhimillistä toimintaa. Kritiikki ei tapahdu omassa esteettisessä leikkikehässään tai ole minäprojekti vaan taiteesta kirjoittaminen on aina myös ihmisenä ja kansalaisena olemista.

Teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää filosofi Martha Nussbaum muistuttaa siitä, että kulttuuri on demokratian kulmakivi, sillä se auttaa meitä ymmärtämään toisenlaisia tapoja olla ja ajatella. Kriitikolla on nykypäivänä tärkeä tehtävä tuon kulmakiven vaalijana.

Hän ei ehkä tiedä, mille yleisösegmentille hän kirjoittaa. Hänen on kirjoitettava toiselle ihmiselle.

Maria Säkö

Kirjoittaja on tanssi- ja teatterikriitikko sekä SARV:in puheenjohtaja