Kädettömän taputukset

Pekka Kejonen on koko pitkän kirjailijanuransa ajan ollut suurten kustantamojen kirjailija. Vuonna 1963 ilmestyi esikoisromaani Jamit Tammen kustantamana, sittemmin Kejonen julkaisi muidenkin perinteikkäiden kustantamojen (Otava, Weilin+Göös) kautta, ja on nykyisin WSOY:n pitkäaikainen kirjailija. Tärkein yksittäinen taustavaikuttaja hänen urallaan on ollut Tuomas Anhava, joka toimi pitkään Kejosen ateljeekriitikkona.

Tätä taustaa vasten onkin jokseenkin hämmästyttävää, että itseoppineena kirjailijana tunnettu Kejonen on kyennyt vuosikymmenien ajan säilyttämään mielikuvan kirjallisten valtaverkostojen ulkopuolella olemisesta. Hän on virtaavan veden äärellä viihtyvä kalastuksen ystävä, itsenäinen mietiskelijähahmo.

Beat-taustainen Kejonen itse on aina kaihtanut kirjallisuuden ja kirjailijuuden tuotteistumista. Paradoksaalista kyllä, hän on (halusipa sitä itse tai ei) kaupallisen kustantamon kirjailijana ja kulttuurihahmona tuote, jonka ”tuotemerkki” on tuotteistamattomuus.

Kirjailijaa on uusimman kirjan takakannessa luonnehdittu ”itseoppineeksi aforistikoksi”, jonka runoissa on ”zeniläistä retoriikkaa”. No, nämä ovat tietysti vain jonkinlaiseen jännittävään tuotteistamattomuuteen viittaavia mainoslauseita, sillä jokainen aforistikko on tietenkin itseoppinut, omilla ajatuksillaan ajatellut. Itseoppineisuudella viitattaneenkin lähinnä akateemisen viitekehyksen puuttumiseen – ja kuitenkin Kejosen lukeneisuus näkyy aihevalinnoissa laajana liikkuvuutena politiikan, teologian, median ja kirjallisuushistorian alueilla.

Zeniläisenä retoriikkana Kädettömän taputuksia voi kyllä tulkita, mutta toisaalta saman voisi ilmaista kotoperäisemmin puhuen mietiskelystä. Kokoelman tekstit sijoittuvat runouden ja perinteisen aforistiikan rajatienoille, ja arkisen maailman näkymiä havainnoiva runominä on kuin maailman tuulille, sateille ja pilville alttiiksi asettautunut uhmakas mutta rauhallinen miettijä, omien ajatustensa varassa yhteiskunnan pakkopaidoista vapautuva elämänviisas.

Kuoriaisen elämä

Kejonen tiivistää runollisiin aforismeihinsa ihmisen tarpeettomuuden ja yhteiskunnan mielettömyyden teemat. Pohdiskelevan rauhallinen rytmi jatkuu seesteisenä läpi kokoelman. Osa aforismeista (tai runoista) toimii yksittäisinä, osa aforistisina sarjoina

Ihmisyys kuvataan vähäpätöiseksi ja hivenen surkuhupaisaksi asiaksi, silti inhimillisen ajattelun ja asioiden kyseenalaistamisen merkitystä vaalien. Ihminen on pieni, säröinen, ja joutuu pärjäämään maailmassa jotenkin:

Elämä puun ja kuoren välissä
on mahdollista.
Se on kuoriaisen elämä.

Kädettömän taputusten oivallukset riittävät säilyttämään tasaiseen tahtiin etenevän mietejatkumon tyylivakaan intensiteetin, mutta etenkin tematiikan osalta puutteitakin on. Kejonen käsittelee kriittisesti monia markkinatalousyhteiskunnassa ajankohtaisia ilmiöitä kuten jatkuvan kasvun vaatimusta ja tuotteistumista, mutta kuvaa ilmiöitä hyvin yleisellä tasolla. Mitään uusia ja kärkeviä kommentteja nyky-yhteiskunnasta ei kokoelmassa synny.

Kejoslainen huumori on kuivakkaa ja piikikkään ironista.

Myös runoutta, romaania ja aforismia kokoelman sivuilla käsitellään, mutta vaisusti ja turhan opettavaiseen, hivenen vanhahtavaan sävyyn. Kejoslainen huumori on kuivakkaa ja piikikkään ironista, toisinaan hyvin tarkkavainuista, mutta tässä kokoelmassa aiheiden kuluneisuus latistaa sitä.

Luonnon ja ihmisyyden suhteesta Kejonen kirjoittaa taitavasti. Kokoelman parhaana osana pidän ”Pilvibongarit”-osiota, jossa pilvikäsitys tuntuu paikoin hyvinkin majakovskilaiselta. Luonto ja ihminen jäsentyvät osaksi samaa, orgaanista kokonaisuutta, jossa hiljaisuus ja luonnon äänet vuorottelevat. Ihmisen ikääntyminen merkitsee viisastumista luonnonilmiöiden ja samalla oman olemisen suhteen. Puhuja on elämän laidassa kiinni sinnittelevä reppana, joka toiveikkaan murheellisvivahteisin sävyin miettii alkukotia ja maailmanloppua.

Niin kauan kun näen pilvet,
elämä on siedettävissä.

Kejonen pysyttelee tässäkin kokoelmassaan eletyn kompleksisuudessa, jonka hän kiteyttää tavallisiin toteamuslauseisiin. Kuoleman absurdiuskin on alati läsnä, kun elämänkokemuksellinen viisaus ja ihmisruumiin kautta itsestään muistuttava katoavaisuus limittyvät:

Lääkärintarkastuksessa selvisi, että olen kutistunut 5 cm.
Se on alkanut.
Mutta ehdinkö ennen kuolemaani kadota olemattomiin.

Vaikka Kejonen kirjoittaa pienissä yksityiskohdissa esiin aikalaismaailman ajankohtaisia ilmiöitäkin, sävyttää hänen koko tuotantoaan tietynlainen elämän konstikkuudesta mutkattomasti kertova ajattomuus. Kattava katsaus hänen runouteensa löytyy vuonna 2001 ilmestyneestä koottujen runojen kokoelmasta Eletyt: runot 1965–2000.