Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pelkkä väline

Karo Hämäläinen, Kiiltomadon päätoimittaja, 2.5.2007

Ensin hyvät uutiset: uuden hallituksen ohjelma sisältää apurahansaajien sosiaali- ja eläketurvaa koskevan muotoilun, josta Jarkko Tontti kirjoitti huhtikuun pääkirjoituksessa. Muotoilu kuuluu näin.

Hyvältä näyttävässä hallitusohjelmassa kulttuurilla tuntuu olevan ensisijaisesti vain välinearvo. Se on osoitus siitä, että kulttuurilobbarit ovat onnistuneet työssään: taloudellisten hyötyjen kautta taiteen ja tieteen tukeminen saadaan oikeutettua. Mutta eivät kai poliitikotkaan oikeasti ajattele noin?

Apurahansaajien sosiaaliturvaa parannetaan vuoden 2009 alusta niin, että apurahansaajille turvataan työskentelyyn myönnettyjen apurahojen määrän perusteella eläke-, sairausvakuutus-, työtapaturma- ja työttömyysturva. Tieteen ja taiteen tekijöiden työttömyysturvaa parannetaan lainsäädäntöä täsmentämällä.

Sitten huonot uutiset: apurahansaajien eläke- ja sosiaaliturvaan ei ole varattu hallitusohjelmassa sentin hyrrää, joten lupauksen käytännön toteutus on aivan auki. Pahimmassa tapauksessa muotoilu johtaa siihen, että vuoden 2009 alusta alkaen apurahasta lopsahtaa automaattisesti parikymmentä prosenttia eläke- ja sosiaaliturvamaksuihin.

Kulttuurin kannalta onneksi todennäköisempää on, että asia ratkaistaan muuten. Ei olisi kovin kohtuutonta, vaikka valtio sitoutuisi hoitamaan apurahatutkijoiden ja -taiteilijoiden eläkemaksut ja tarjoamaan sosiaaliturvan, mutta hyviä väliratkaisujakin on.

***

Hallitusohjelmassa apurahansaajiin suhtaudutaan positiivisessa hengessä. Taiteentekijöiden on silti turha riemuita, että taiteen arvo olisi ihmeemmin kohonnut vallanpitäjien keskuudessa. Ei, hallitus on huolissaan ensisijaisesti tieteentekijöistä, erityisesti tietenkin niistä, jotka kehittävät tutkimuksissaan helposti sovellettavia, tuotteistettavia ja hyvin myyviä innovaatioita.

Taiteen edustajien ja humanistitutkijoiden on syytä olla vähin äänin ja nauttia teknisten tieteiden hegemoniasta.

Sitä paitsi taiteilijoidenkin pitää viimein ymmärtää, että heidän tehtävänsä on kasvattaa kansantaloutta. Hallitusohjelmassa asia sanotaan näin:

Luovaa taloutta vahvistetaan ja kulttuurin kansantaloudellista merkitystä lisätään edistämällä kulttuurivientiä ja -yrittäjyyttä.

Sen paremmin kulttuuriviennissä kuin yrittäjyydessä ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin. Kulttuurivienti vain saattaa viedä rahaa muusta kulttuurin tukemisesta, ja viennissä kieleen sidotut kulttuurintekijät ovat auttamatta takamatkalla niihin taiteisiin nähden, jotka käyttävät muita ilmaisun muotoja. Lisäksi kannattaa muistaa, että parhaiksi kirjallisiksi vientituotteiksi ovat osoittautuneet teokset, jotka ovat kiinni suomalaisessa kulttuurissa. Logiikka on toinen kuin vaikkapa kevyen musiikin puolella.

Yrittäjyys taas saatetaan ymmärtää hallitusohjelmakielessä toisin kuin taiteilijan tulisi se mieltää. Taiteilijan yrittelijäisyys suuntautuu mahdollisimman hyvän taideteoksen tekemiseen. Se ei useimmiten tarkoita samaa kuin ponnistelu kohti mahdollisimman suurta taloudellista voittoa.

***

Hallitusohjelman kulttuurilinjauksista huokuu kulttuurin välinearvoistaminen: kulttuuria, sen monimuotoisuutta ja elinkelpoisuutta tuetaan, koska kulttuuri edistää innovatiivisuutta. Ajatus kulkee kai jotenkin niin, että taide auttaa suomalaisista kehittymään entistä parempia kännykänkeksijöitä.

Hyvä! Taidelobbarit ovat onnistuneet työssään. Koska hallitusohjelma on viime kädessä löyhät raamit sille, kuinka valtion varoja käytetään, taiteelle on hyvä keksiä rahassa mitattavia hyötyjä, jotka oikeuttavat taiteeseen panostamisen.

Vaarallista sen sijaan on, jos hallitusohjelman laatijat oikeasti näkevät kulttuurin ennen muuta instrumenttina, joka toisaalta tukee luovuutta, toisaalta on vientituote ja kasvattaa molemmilla keinoin ”kansantaloudellista kasvua”. Innovaatio- ja luovuushössötyksessä kun voi unohtua, että kulttuuri on arvo sinänsä, ei vain väline.

En ole kuullut kenenkään tuttavapiiriini kuuluvan kirjailijan perustelevan työtään sillä, että hän haluaa esimerkiksi kehittää lukijoidensa lukutaitoa. Kirjallisuuden päätehtävä tai olemassaolon syy ei voi olla lukutaidon opettaminen sen paremmin kuin kuvataiteen funktio avaruudellisen hahmotuskyvyn parantaminen. Lukutaidon koheneminen, parantuva jäsentely- ja omaksumiskyky ja kaikki muut lukuharrastuksen myötään tuomat hyvät vaikutukset ovat aina vain sivutuotteita.

***

Hallitusohjelma sisältää lounas- ja liikuntasetelin kaltaisen kulttuurisetelin, joka on omiaan nostamaan kulttuurin ”kansantaloudellisia vaikutuksia”. Se oletettavasti tuo lisärahaa kulttuuripalvelujen tuottajille. Toivottavasti – miksei? – kulttuuriseteliä voi käyttää myös kirjojen ostamiseen. Silloin kulttuurisetelistä hyötyisivät myös kirjakaupat ja kustantajat, hitusen verran myös kirjailijat.

Entä mitä hallitusohjelma sanoo kirjastoista?

Vahvistetaan kirjastojen roolia lähipalveluina ja kansalaisten oppimisen, tietohuollon ja kulttuurin monipalvelujärjestelmänä.

Pahoin pelkään, että sana ”monipalvelujärjestelmä” ei viittaa siihen, että kirjastoihin hankittaisiin entistä enemmän ja entistä monipuolisempaa kirjallisuutta.