Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Puskarosvon puheenvuoro

Kirsi Reinikka, 17.9.2002
Peter Carey: Kellyn kopla. Tosi tarina (True History of the Kelly Gang) s., Tammi 2002 Kääntäjä(t): Seppo Loponen

Peter Careyn Kellyn kopla. Tosi tarina (True History of the Kelly Gang, University of Queensland Press 2000) on arvosteltu satoja kertoja, ja se on voittanut useita kirjallisuuspalkintoja mm. Bookerin palkinnon 2001. Mitä uutta siitä voi sanoa? Ehkei mitään. Lukea kirjan kuitenkin voi monella tapaa: historiallisena kuvauksena ajasta, jolloin Australiaa rakensivat rangaistusvangit ja heidän jälkeläisensä; fiktiivisenä, viihdyttävänä rosvotarinana; yhtenä vastauksena Peter Careyn itsensä usein esittämään kysymykseen: ”Millainen on australialainen identiteetti?”

Kellyn kopla on kaikkea edellä mainittua, mutta ennen kaikkea siitä tulee myös eeppisen kaunokirjallisuuden klassikko. Kirja on yleismaailmallinen, ajaton ja arkisen lyyrisesti kirjoitettu tarina pojasta ja äidistä, rikoksista ja rangaistuksista, siitä, mihin oikeuden etsiminen, velvollisuus ja rakkaus saattavat – ennen aikojaan – johtaa.

Olipa kerran ihan oikeasti olemassa poika nimeltä Edward Kelly, lempinimeltään Ned, joka asui irlantilaisen perheensä kera Etelä-Australian maaseudulla 1800-luvun puolivälissä. Elämän ainoa rikkaus olivat äidin tulen kajossa, mahojen mourutessa kertomat ikivanhat tarinat bansheesta ja muista paholaisista. Poika haaveili maan viljelemisestä, mutta hänestä tulikin Australian kuuluisin lainsuojaton, tai kuten Carey kuvailee, kyyksi valtimoissa, ruttorotaksi suolissa. Hevosvaras ja monimurhaaja Ned Kelly kuoli 26-vuotiaana. Hänet hirtettiin melbournelaisessa vankilassa 11.11.1880.

Australian nykykirjallisuuden ykkösnimi Peter Carey (s.1943) on antanut äänen ja tunteet palaselle Australian siirtolaishistoriaa. Kellyn koplassa puhuu Ned Kelly, mutta ei kenelle tahansa vaan omalle tyttärelleen, jota hän ei koskaan nähnyt. Puhe on intiimiä, lämminhenkistä, ronskia. Kieliopin säännöt on unohdettu. Ensimmäiset sivut vaativat totuttelua, sitten tarina imaisee mukaansa, eikä pilkuttomuutta ja pisteettömyyttä enää huomaa.

Tyylin valinta ei ole itsetarkoituksellista taiteellisen vaikutelman hakemista, vaan se pohjautuu käytännön seikkoihin: kirjailijan lapsuudessaan kuulemiin puhetyyleihin sekä Ned Kellyn itsensä sanelemaan Jerilderie-kirjeeseen, 8000-sanaiseen dokumenttiin, jonka kirjasi muistiin Kellyn koplan jäsen Joe Byrne. Careyn valitsema tyyli tekee Nedin äänen monitasoiseksi; karkeaksi ja oppimattomaksi, samaan aikaan älykkääksi ja viehättäväksi, runolliseksi ja filosofiseksi. Carey onkin sanonut, että Kellyn koplaa ei olisi kirjoitettu ilman James Joycea, William Faulkneria ja Samuel Beckettiä.

Menneisyys ei ole kuollut

Carey on valinnut Kellyn koplan alkulauseeksi William Faulknerin aforismin: ”Menneisyys ei ole kuollut. Se ei ole edes menneisyyttä.” Irlantilaisen rangaistusvangin vanhin poika ajattelee näin: ”Tämä on sen Suuren Karkotuksen tuskaa meidän vanhemmat haluaa unohtaa mitä sitä ennen tapahtui joten me täällä syntyneet ollaan jääty tietämättömiksi kuin nuijapäät jotka on laskettu lätäköihin kuutamolla.” Kirjaa lukiessa ei voi olla huomaamatta yhtäläisyyksiä tämän päivän monikansalliseen, siirtolaisten asuttamaan Australiaan; juurettomuuteen, juurtumiseen, pakolaisuuteen.

Lapsuudesta asti Ned taistelee epäoikeudenmukaisuutta vastaan, ja pinnan alla kytee. ”Minut toimitettiin takaisin Beechworthin vankilan selleihin ja siellä pamput riisui minut ja kyni kolhitun ja verisen pääni puliksi ja syyti minulle uhkauksia & solvauksia mutta tuorekin runko palaa kyllin kuumassa. Monen monituista iltaa olen istunut pauhaavan joen varrella loputtomassa sateessa ja katsellut kuinka tuoreet puunrungot kuplii ja sähisee ja räiskyy sellaisen raivon vallassa jota mikään sade ei pysty sammuttamaan.” Kun konstaapeli Flood kiduttaa Nedin veljeä, nuhteettomana pysytellyt Ned antaa periksi, ja Australian kuuluisin rosvolegenda saa alkunsa.

Nedin pettivät lähes tulkoon kaikki, myös ne, joita hän kaikkein eniten rakasti: Ellen-äiti ja Mary, rakastettu. Ellen antoi Nedin oppipojaksi rakastajalleen puskarosvo Harry Powerille. ”Äiti ja poika seisoi keskellä kotipihaa kanat oli raihnaita ja kuraisia sioilla paistoi kylkiluut nahan läpi Eleven Milen pinta oli jo laskemaan päin ja kaura retkotti nuutuneena ja kuihtuneena keltaisessa liejussa. Poika tunsi itsensä emähölmöksi hänet oli ostettu ja myyty kuin haaska.” Lopuksi Marykin jättää Nedin. ”Näin hänen sievän nilkkansa vilahtavan kun hän kiipesi McBeanin piikkilanka aidan yli sitten hän häipyi pusikkoon ja kun Kate ajoi vieterirattaat esiin akaasiapöheikön takaa äitis istui niissä ja hihkaisin hänen nimensä muuta se juuttui tuuleen ja lensi takaisin kurkkuuni.”

Harry Power juonittelee kokemattoman Nedin osasyylliseksi rikoksiin. Varsin havainnollisesti teos osoittaa, miten väärässä paikassa väärään aikaan oleminen saattaa suistaa elämän alamäkeen. Toisaalta esiin tulevat selvästi myös ne syyt, joiden vuoksi tuntuu lähes mahdottomalta, että Nedin kohtaloksi olisi voinut koitua muuta kuin lainsuojattomuus. Joutuessaan ensimmäisen kerran putkaan 15-vuotiaana Ned miettii: ”Minä tiesin päätyneeni paikkaan joka oli minulle syntymässä säädetty.”

Kymmenen vuotta myöhemmin Stringybark Creekin murhien jälkeen: ”Tänä kauhun päivänä kun akaasianvarjot tahmaantui ihmisverestä minulla ei ollut aavistustakaan mikä minua vielä odottaisi. Me pojat palattiin German’s Creekin poikki Bullock’s Creekiin ajaen poliisihevosia edellä meillä oli nyt 4 kivääriä & 4 Webleytä ja Joe ratsasti Spencer selässään. Minun ihoni oli kuolemasta karvas.”

Carey on taitava hyppimään tunnelmasta toiseen. Hän keikaroi eri tyylien välillä luetteloinnista ja sanomalehtiartikkelitekstistä romanttisiin kielikuviin. ”Hys hys minä sanoin vasta nyt kun pitelin häntä tajusin kuinka syvästi rakastin häntä me oltiin kasvettu yhdessä kuin vanhan visterian 2 oksaa.”

13 pakettia historiaa

”Historia on kertomuksia”, väitti Carey elokuussa Brisbanessa Australiassa, pitämässään One Book, One Brisbane -lehdistötilaisuudessa. Tuntuu vaikealta arvostella teosta fiktiivisenä romaanina, niin aidolta Nedin tunnustukset kuulostavat. Kirjan luvutkin on jaoteltu muka myöhemmin löytyneiksi paketeiksi. ”13. PAKETTI” sisältää ”7 sivua (n. 12×14 tuumaa) — Hapanta paperia, nyt hyvin hauraassa kunnossa. Kirjoitettu kokonaan lyijykynällä — erittäin merkittävä, sillä se sisältää kaksi karkeasti irti repäistyä Kuningas Henrik V:n lehteä, jotka on kiinnitetty ruosteisilla nuppineuloilla arkkeihin 6 ja 7.” Aitouden tunne osoittaa, että Carey on onnistunut luomaan uskottavan Ned Kelly -elämäkerran.

Careyn huimista novelleista tuttu surrealistinen fantasiamaisuus pilkahtelee Kellyn koplassa vain harvoin, silloinkin kummitteluna tai iltavalkean ääressä kerrottuna tarinana. Carey kertoi kirjoittaneensa Kellyn koplan historiallisten dokumenttien pohjalta ja väitti ”lisänneensä vain tunteet”. Tärkeimmäksi lähdeteokseksi hän on maininnut Ian Jonesin kirjan Ned Kelly: A Short Life.

Suomennos on sujuva. Neljän ja puolen sadan sivun kokonaisuudessa lapsuksia on vain muutama. Epäilyttävältä kuulostavat lausahdukset ”kiva tavata” tai ”limsaa sekaan”, eletäänhän kirjassa 1870-lukua. Hauskoja suomennoksia ovat opossumista väännetty pussiainen tai currawong-variksesta tehty kurravong. Harmittava esimerkki on sen sijaan äkäisen muurahaislajin bull ants suomentaminen raatokärpäsiksi. Samoin harmittaa, kun suomennos sekoittaa vuodenajat, jotka ovat Australiassa päinvastoin kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Alkuperäinen kieli on vanhanaikaista englantia, sekoitus australian englannista ja irlannin englannista, ja teksti tulvii ’australianaa’, Australialle tyypillisiä asioita, lähinnä kasveja ja eläimiä. Suomentaja Seppo Loponen on saanut panna luovuusmyssyn päähän useammin kuin kerran.

Peter Carey kertoi löytäneensä lopullisen kimmokkeen Kellyn koplan kirjoittamiseen taidenäyttelystä, australialaisen taiteilijan Sidney Nolanin vahvan värikylläisistä, surrealistisista Ned Kelly -maalauksista, jotka nekin ovat jo saaneet Australiassa ikonin statuksen. Nolanin maalausten vaikutus ei ihmetytä, onhan Careyn proosa täynnä dramaattisia kielikuvia. Ne jäävät kellumaan mieleen pitkäksi aikaa: vesi tuoksuu mullalta ja sammalelta kuin jokitaimenen liha, taivaan mustuus kuin surupuvusta liukeneva väri, hymy kuin pimeässä auki kiertyvä sardiinipurkki, kasautuvia pilviä vasten hohtavat pihlajat kuin pyhimykset, äidin isot ja kuivuneet kädet kuin Gretan kovasta tasangosta tongitut juuret, hiusten savun ja tuhkan tuoksu sekä korppien ja kurravonkien murhaa uhkuvat huudot.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto