Pitäisikö suomalaisten kirjailijoiden olla kuin Édouard Louis?

Tarinataloudessa huomiota kerää erityisesti tekijä, joka pystyy tehokkaimmin yhdistämään tarinallisen ja digitaalisen pääoman, toteaa Maria Mäkelä puheenvuorossaan. Suomalaisessa nykykulttuurissa tämä näkyy esimerkiksi tulevan kirjailijan mallitarinana, jossa someyleisöä kutsutaan osallistumaan tekijän kirjailijuuden rakentamiseen.

Aina, kun luen vaivaannuttavan jutun suomalaisesta kirjailijasta, joka on ”iso somessa” ja ”häpeilemättömästi oma itsensä” julkisuudessa, ajattelen ranskalaista Édouard Louis’ta, ja erityisesti yhtä tiettyä lyhytvideota. 300 000 kertaa katsotussa YouTube-videossa Louis, kaunis ja intohimoinen 32-vuotias maailmankirjallisuuden tähti, katsoo haastattelijaa ja yleisöä samaan aikaan lämpimästi, syyttävästi ja syyllisyydentuntoisesti. Hän puhuu seitsemännestä omaelämäkerrallisesta teoksestaan L’Effondrement, joka käsittelee väkivaltaisen alkoholistiveljen kuolemaa.

Lapsuus kiusattuna homoseksuaalina pohjoisranskalaisen Hallencourtin pikkukylässä on jo käsitelty esikoisromaanissa. Isästä on yksi ja äidistä kaksi teosta, kaikki yhdistävät raakaa henkilökohtaista tilintekoa ja poliittista analyysiä unohdetusta proletariaatista. Seksuaalinen väkivalta ja sen yhteys köyhyyteen ja rasismiin on niin ikään käsitelty omakohtaisessa romaanissa. Kirjailijan sosiaalinen nousu on kerrottu Pierre Bourdieun teorioilla kehystettynä ja sosiologi Didier Eribonin jalanjäljissä: Louis on Annie Ernaux’n ohella Keski-Euroopassa nyt trendaavan autososiobiografian ykkösnimi.

Kirjailijan – joka on tottunut myös esittämään itseään teatterisovituksissa ympäri maailmaa – koko keho on mukana painottamassa jokaista hänen suustaan tulevaa, murskaavan täydellistä lausetta. Kuten ihminen kantaa yhteiskuntaluokkaansa ruumiissaan, habituksena, samalla tavalla Louis kantaa kirjailijanruumiissaan koko tuotantoaan, on yhtä tuotantonsa kanssa. Näistä lauseista muodostuu viraali videoklippi, joka kiertää haastattelun tehneen tanskalaisen Louisiana Literature -festivaalin someprofiileissa ja nousee yhä uudestaan Louis’n omiin Instagram-tarinoihin:

Meidän velvollisuutemme on ymmärtää juuri sitä, mikä kuvottaa meitä, mikä pelottaa meitä, mitä vihaamme. Vihasin veljeäni. Kirjoitan näin kirjassani. Vihasin häntä. En kirjoittanut kirjaa teeskennelläkseni, että rakastin häntä. En rakastanut häntä. Kun hän kuoli – ja tämä on ensimmäinen rivi kirjassa – en tuntenut minkäänlaista surua. Se ei merkinnyt minulle mitään. Koska vihasin häntä. Koska näin naisia, joilla oli mustelmia kasvoissaan, koska he olivat hänen kanssaan. Koska näin koiria, jotka eivät pystyneet kävelemään, koska veljeni oli humalassa ja löi niitä. Vihasin häntä. Mutta se ei tarkoita, ettenkö voisi käyttää aikaani sen ymmärtämiseen, mistä tämä johtui. Ja jos en tee sitä, minusta tulee osasyyllinen. Ja emme voi jatkaa enää tätä vasemmiston uudenlaista asennetta, asioiden karkottamista ja ulossulkemista, niiden kategorisoimista ”hirviömäisiksi”, ”pahoiksi” ja ”vaarallisiksi” ilman että todella keskitymme niihin. Koska oikeistolaiset ihmiset eivät ongelmaa ratkaise. He rakastavat tätä väkivaltaa, antavat sen olla. Joten meidän on parasta katsoa juuri sitä, mitä vihaamme.

Muutama päivä festivaalin jälkeen Louis on Der Spiegelin kirjallisuusliitteen kannessa otsikolla ”Pakenet tai kuolet”. Juttu keskittyy Louis’n jokaista teosta läpäisevään jännitteeseen, sosiaaliseen nousuun proletaarisesta, homofobisesta ja väkivaltaisesta taustasta pariisilaisten kulttuuri-instituutioiden keskelle ja kansainvälisen vasemmistoeliitin tähdeksi. Keskiaukeamalla on upea sivuprofiilikuva Louis’sta ja sen päällä lukee suurin kirjaimin: ”Voinko murtautua ulos itsestäni?”

Der Spiegelin otsikoinnit kiteyttävät olennaisen: Louis on sekä ”sinä” että ”minä”, häneen ruumiillistuu toisaalta tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottu, henkilökohtainen ja traumaattinen tarina, toisaalta suuri, jaettava ja skaalautuva kertomus proletariaatin ja työväenluokan asian unohtamisesta. Suurimmat kirjallisuuspalkinnot Louis’lta vielä puuttuvat, mutta muuten tämän korkeammalle ei kirjallisessa julkisuudessa voi päästä.

Louis on tarinatalouden voittaja, koska hän on onnistunut tekemään omasta sosiaalisen nousun kertomuksestaan ja raivorehellisestä luokkapetturuudestaan täydellisen tarina-franchisen.

Näkyvyys on maksimaalista. Sosiaalisessa mediassa Louis on sataprosenttisen jaettava kirjailija, ainakin vasemmistolaiselle kulttuuriyleisölle. Tuplasti marginalisoidun altavastaajan tuhkimotarina kääntyy eri kieliin ja kulttuureihin, ja toisaalta myös luokkapetturuuden tuoma häpeä resonoi laajasti kulttuurieliiteissä. Samasta perhesaagasta ammentava tuotanto karttuu tasaisen ripeään tahtiin, mikä puolestaan pitää somen markkinointivirtaa yllä. Jokaisen teoksen kuvitukseksi sopii vakava kuva Louis’sta itsestään.

Louis muodostaa Eribonin ja tämän puolison Geoffroy de Lagasnerien – molemmat pariisilaisia sosiologeja ja filosofeja – kanssa älykkötiimin, joka Lagasnerien mukaan luo myös uudenlaista, ”jännittävämpää ja todempaa” Instagram-estetiikkaa. Louis itse ei kuitenkaan koskaan mainitse haastatteluissa, esseissä, pamfleteissa, somepäivityksissä tai teoksissaan sosiaalista mediaa. Ei, vaikka juuri some ja vaikuttajuus tarjoavat tällä hetkellä monelle suorimman reitin sosiaaliseen nousuun, ohi hyväveliverkostojen ja perinteisten instituutioiden. Joskus hyvä tarina riittää, jos sen saa tarkoituksella tai puolivahingossa resonoimaan sosiaalisen median tarjoumien, kuten jaettavuuden, toistettavuuden ja skaalautuvuuden kanssa.

Louis on tarinatalouden voittaja, koska hän on onnistunut tekemään omasta sosiaalisen nousun kertomuksestaan ja raivorehellisestä luokkapetturuudestaan täydellisen tarina-franchisen. Hän on postdigitaalinen kirjailija, jonka esiintymiset ja tuotanto ovat täysin digitaalisten alustojen logiikan läpäisemiä, ja siksi somesta ei tarvitse enää edes puhua erikseen. Somessa kiertävistä haastatteluvideoiden pätkistä tuttu toisteinen, samaan aikaan lukijaa velvoittava ja tunnustava sävy ja juonen korvaaminen sosiaalipoliittisella argumentaatiolla kulkevat läpi Louis’n kirjallisen tuotannon. L’Effondrementissa Louis kirjoittaa kuten puhuu: ”Veljeeni tutustuminen tarkoitti, että opin vihaamaan häntä. [… ] Ja ajattelin häntä, ja ajattelin, vihaan häntä, vihaan häntä.”

Lukijalle, kuulijalle ja katsojalle – jotka ovat syvällisellä tavalla yksi ja sama asia – ei varsinaisesti jää kysyttävää.

Mitä suomalaisen kirjallisuuden kehtaajat oikeastaan kehtaavat?

Kuka voisi olla suomalaisen kirjallisuuden Édouard Louis? Huonolta näyttää. Kotimaisella kentällä suhde digitaalisten alustojen muokkaamaan kirjalliseen julkisuuteen on kömpelö ja angstinen, ja se purkautuu ilmoille ylilyövänä kehtaamishybriksenä ja showpainimaisena itsekehuna. Miki Liukkonen oli tämän lajin edelläkävijä, joka olisi toisenlaisessa maailmassa voinut ehkä kehittää kirjallisen ja somepoetiikkansa yhteyksiä kiinnostavaan suuntaan.

Liukkoslaisen kehtaamisen ytimessä on ajatus, että somen ja yleisöjen hallinta tarkoittaa kirjailijan valtaa määritellä itse oman kirjallisen työnsä yhteiskunnallinen ja kulttuurinen merkitys. Negatiivinen ammattikritiikki nokitetaan tarvittaessa runsaan someseuraajakunnan tuella ja pyhällä vihalla. Kollegani, kirjallisuudentutkija ja kirjailija Matti Kangaskoski totesikin kerran osuvasti, että kirjailijoiden somebrändäys ja somebrändättyjen kirjailijoiden kirjallisuus tulevat lähelle reilun sadan vuoden takaisten avantgardistien ”kaikki vanha paskaksi” -pamfletointia.

Negatiivinen ammattikritiikki nokitetaan tarvittaessa runsaan someseuraajakunnan tuella ja pyhällä vihalla.

Helsingin Sanomat on kuluneen kuukauden aikana esitellyt jo kahdesti ajatusta onnistuneesta kirjailijabrändäämisestä voimaannuttavana kehtaamiskulttuurina. Anni Valtosen kritiikki ”Laura Finska julistaa kehtaamisen taidetta” (HS 18.4.2026) päästää toisen romaaninsa julkaisseen Finskan itse ilmoittamaan itsensä koko suomalaisen kirjallisuuden ilmaisutapojen uudistajaksi: ”Uhmakkuus ja suorasukaisuus lienevät sekä Finskan että hänen romaanihahmonsa tahi alter egonsa ominaisuuksia: ainakin kumpikin heistä ilmoittaa ammatilliseksi tavoitteekseen suomalaisen kirjallisuuden uudistamisen.”

Kritiikin tiivistelmässä, joka saattaa olla tekoälyn tekemä, lukee yksiselitteisesti: ” Laura Finskan toinen romaani haastaa suomalaisen kirjallisuuden perinteet, kirjoittaa kriitikko Anni Valtonen”. Ihanko totta?

Sekä Finskan autofiktiivisessä taiteilijaromaanissa Haittaako jos hengitän että hänen Instagram-vetoisessa kirjailijakuvassaan kirjallinen rohkeus yhdistyy värikkääseen, feminiiniseen, överiin statement-pukeutumiseen. Valtosen kritiikkiä kuvittaa burleskimainen, ihana valokuva Finskasta vaaleanpunaisessa minimekossa, huikentelevainen, suuri, vaaleanpunainen viuhka kädessään. Oman paikallislehtensä Aamulehden (3.3.2026) haastattelussa tamperelainen Finska ilmoittaa tavoitteekseen uudistaa suomalainen kirjallisuus. Hän jakaa myös henkilökohtaisia kokemuksiaan lapsettomuuden pelosta, tunteesta, joka kulkee punaisena lankana uudessa romaanissa.

Selvimmin romaanin ja sen paratekstien eli Finskan haastattelujen ja somesisältöjen eetosta yhdistää halu tulla kirjailijaksi. Haittaako jos hengitän on hauska ja kekseliäs romaani, ja ilmaisutavoiltaan ehdottomasti raikkaampi kuin kotimaisen romaanin valtavirta. Taiteellisesti kiinnostavaa kytköstä kirjailijan julkisen performanssin ja romaanin poetiikan välille ei kuitenkaan synny. Bravadon, hybriksen ja tunnustuksellisuuden yhdistelmä tuo heti mieleen Liukkosen, joka lehtijuttujen perusteella oli Finskan ystävä. Taustalta löytyy myös sama kustannustoimittaja, Samuli Knuuti.

Eveliina Mäntylän osin selvästi satiirinen henkilöjuttu Linnea Kuuluvaisesta (”Vähän hullu ämmä”, HS 26.4.) päästää puolestaan kirjailijan julistamaan, miten tämä ”uhraa sielunsa ja ruumiinsa taiteelle”, mutta toimittaja kysyy myös suoraan: ”Onko kirjailijan pakko uhrata itsensä myös somelle?” Kirjallisuusagentti Elina Ahlbäck toteaa jutussa yksiselitteisesti, että somenäkyvyydellä on todella suuri merkitys myynnille. ”Hulluja” somehaasteita ja seksikästä Insta-poseeraamista harrastava Kuuluvainen itse puhuu myynninedistämisen lisäksi kuitenkin myös muodon uudistamisesta: ”En voi sanoa, etteikö kukaan koskaan missään olisi kirjoittanut lyyristä trilleriä. Mutta mahtipontisesti tekisi mieli lanseerata tämä suomalaisen kirjallisuuden kentälle.”

Kuuluvaisen toinen romaani Hukkumisleikki, jota hän nyt haastattelussa markkinoi lyyrisenä trillerinä, on silti varsin tuttua suomalaista populaarikirjallisuuden kerrontaa, jossa henkilöhahmot tuhahtelevat kevyesti tai pilkallisesti, kiristelevät suupieliään ja kurtistelevat kulmakarvojaan. Samoin kuin Liukkonen ja Finska, myös Kuuluvainen yhdistää performatiiviseen näkymiseensä omakohtaisuutta ja tunnustuksellisuutta: uudessa romaanissa mukana kulkevat Kuuluvaisen omaan elämään liittyvä syömishäiriö ja äidin sairastuminen.

Tekijän ja kustantajan olettamaa yleisöä puhuttelevat teemat, kuten terveyteen ja hyvinvointiin liittyvät, sekoittuvat näissä tapauksissa helposti huomionhakuisuuteen. Finskan ja Kuuluvaisen tarinatuotteissa on vaikea nähdä sellaista yleisöjen kannalta jaettavaa, toistettavaa tai skaalautuvaa sisältöä, joka saisi kiinnostavan elämän digitaalisilla alustoilla. Tarve erottautua ja saada huomiota ei ole riittävää sisältöä, ne eivät ole tie maailmankirjailijuuteen.

Kun seuraajia eli potentiaalisesti ostavaa lukijakuntaa on tarpeeksi, myös kustannussopimus järjestyy.

Édouard Louis’n alustalta ja tekstilajista toiseen sujuvasti matkustavaa kirjailijakuvaa jäsentää luokkanousun ja -petturuuden sosiaalipoliittinen teema. Finskan ja Kuuluvaisen tapauksessa voisi sen sijaan puhua somen itsensä synnyttämästä aspiring author – eli tulevan kirjailijan mallitarinasta.

Ja nyt puhutaan suoraan ansaintalogiikasta – ei traumasta, ei sovituksesta, ei valaistumisesta. Aspiring author on 2010-luvun tulokas kirjallisuuden kentälle, sisällöntuottaja, jonka vimma päästä kirjailijaksi kerää ympärilleen hurraavaa digitaalista yleisöä. Yleisö pääsee seuraamaan esimerkiksi ”kaoottista kirjailijan arkea” Kuuluvaisen Instagramissa. Kun seuraajia eli potentiaalisesti ostavaa lukijakuntaa on tarpeeksi, myös kustannussopimus järjestyy. Kirjallisen uudistamisen uho ja kirjailijuuteen liittyvä aspirational ja inspirational sisältö ovat ikään kuin digitaalisen manifestoinnin muotoja, joihin kustantamot ja muut kirjallisuusinstituutiot osallistuvat.

Menestyskirjailija henkilöi tarinallista tuotetta

Édouard Louis painottaa rasittavan rehelliseen tapaansa Muutos: metodissa (Changer: méthode 2021, suom. Lotta Toivanen):

Sanottakoon tämä nyt suoraan: minulle tärkeintä oli muutos ja vapautuminen, eivät kirjat tai kirjallinen kutsumus. En usko, että kirjallisuus oli ensisijainen pakkomielteeni. Äkillinen haaveeni tulla kirjailijaksi ei johtunut siitä, että olisin haaveillut kirjoittamisesta, vaan siitä, että haaveilin pääseväni eroon menneisyydestäni lopullisesti […] (s. 147).

Mitenkäs niillä someyleisöillä olikaan tapana sanoa, kun vastaan tulee oikeasti puhuttelevaa sisältöä? ”Enemmän tällaista.”

Maailmankirjallisuuden kuka kukin on -listaa lukiessa suhde digitaaliseen näkyvyyteen nousee koko ajan esiin, tavalla tai toisella. Kirjallisen kentän tarinataloudessa voittaminen ei määrity vain suurimmalla henkilökohtaisella seuraajamäärällä. Olennaisinta on, miten onnistuu kytkemään tarinallisen ja digitaalisen pääoman toisiinsa, eli miten onnistuu asettamaan oman taustansa, habituksensa ja eetoksensa suhteessa alustojen logiikkaan.

Paradoksaalisesti, tai ehkä sittenkin loogisesti, meidän höttöisen, digitaalisesti matkustavan sisällön ja hahmottoman tekijyyden aikakaudellamme tittelistä ’kirjailija’ on tullut kulttuurisen arvon ja merkityksen ankkuri. Kirjailijabrändin ylikorostuminen ja kirjan julkaiseminen tarinan omistajuuden eleenä ovat vastaiskuja sosiaalisen median aiheuttamalle kontekstien romahtamiselle, jossa perinteinen kertoja on menettänyt retorisen vallan sisältöönsä ja kosketuksen yleisöihinsä. Kuka siis ei haluaisi olla kirjailija, oman sisältönsä ja tarinansa ultimaattinen omistaja, persoonattoman tekoälyn vastakohta?

Digitalisoituneella kirjallisella kentällä näkyvät ne kirjailijat, jotka onnistuvat henkilöimään alustalta toiselle matkustavaa tarinatuotetta. Todellinen onnistuminen tässä pelissä tarkoittaa kuitenkin muodon muutosta, joka läpäisee kaikki alustat, kirjallisesta teoksesta haastatteluihin, päivityksiin ja julistuksiin.