Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pohjoismainen kirjallisuus – kielestä kiinni?

Anna Hollsten, 21.10.2014

Vaikka sekä suomen kieli että ruotsin kieli ovat pohjoismaisia kieliä, käytännössä Westön romaani on ”pohjoismaisempi” kuin Tavin runokokoelma, sillä ruotsinkielisenä se ei Tavin teoksen tavoin ole yhtä suuressa määrin riippuvainen kääntämisestä ollakseen skandinaavisten lukijoiden ulottuvilla. Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkintomittelössä suurin osa palkintoraadin jäsenistä eli käytännössä muut kuin Suomen edustajat ovatkin lukeneet Toivon Henrika Ringbomin ruotsinnoksena. Myös grönlantilaiset, färsaarelaiset, islantilaiset ja saamenkieliset teokset käännetään yleensä ruotsiksi, tanskaksi tai norjaksi.

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto on instituutio, joka on omalta osaltaan määritellyt, mitä on pohjoismainen kirjallisuus. Sääntöjen mukaan ehdolle voi asettaa pohjoismaisella kielellä kirjoitetun kaunokirjallisen teoksen. Vuoden 2014 palkinto julkistetaan 29. lokakuuta Pohjoismaisen neuvoston palkintogaalassa Tukholmassa. Palkinnosta kilpailee 13 teosta viidestä valtiosta (Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska ja Islanti) ja kolmelta itsehallintoalueelta (Färsaaret, Grönlanti ja Ahvenanmaa). Saamen kielialueella on oikeus asettaa oma ehdokkaansa, mutta läheskään joka vuosi saamenkielinen kirjallisuus ei ole mukana mittelössä. Suomen tämänvuotiset ehdokkaat ovat Henriikka Tavin Toivo ja Kjell Westön Hägring 38.

Vaikka sekä suomen kieli että ruotsin kieli ovat pohjoismaisia kieliä, käytännössä Westön romaani on ”pohjoismaisempi” kuin Tavin runokokoelma.

Pohjoismaissa korostetaan mielellään kaikkinaista tasa-arvoa, mutta pohjoismainen kirjallisuus jakautuu kielellisesti keskustaan ja marginaaliin. Kirjallisuuden osalta tämä tarkoittaa, että suomenkielinen kirjallisuus jää helposti pohjoismaisen perheen ulkopuolelle varsinkin kansainvälisissä yhteyksissä: usein sana Nordic viittaa vain ja ainoastaan ruotsalaiseen, norjalaiseen ja tanskalaiseen kirjallisuuteen. Pohjoismaisuus voi typistyä tästäkin, kuten havaitsin, kun olin lokakuun alussa Tukholmassa kansainvälisessä omaelämäkerta-konferenssissa. Konferenssin avauspuheenvuorossa professori Kerstin W. Sands havainnollisti omaelämäkerrallisen kirjallisuuden monimuotoisuutta käyttämällä esimerkkinä pohjoismaisia teoksia – pohjoismaisuus tarkoitti tästä yhteydessä Karl Ove Knausgårdin Min kampia sekä muutamaa ruotsalaista teosta.

Suomalaisena joutuu kerta toisensa jälkeen närkästymään siitä, kuinka huonosti suomalaista saati suomenkielistä kirjallisuutta tunnetaan toisissa Pohjoismaissa, mutta käsi sydämellä: kuinka monta tanskalaista, norjalaista saati islantilaista kirjailijaa osaamme itse suoralta kädeltä nimetä? Tanskasta ehkä H. C. Andersenin, Karen Blixenin ja Peter Høegin; Norjasta Knausgårdin lisäksi Henrik Ibsenin, Erlend Loen ja joukon rikoskirjailijoita, joista olemme vähän epävarmoja, ovatko he norjalaisia, ruotsalaisia vai kenties tanskalaisia; Islannista Halldór Laxnessin ja mahdollisesti Arnaldur Indriðasonin.

Pohjoismaisilla yhteyksillä on ollut historiallisesti huomattava merkitys suomalaiselle kirjallisuudelle. Tunnettua on, että 1880- ja 1890-luvun realistimme olivat tiiviissä kansakäymisessä pohjoismaisten kollegoidensa kanssa ja osallistuivat teoksillaan pohjoismaiseen keskusteluun kirjallisuuden tehtävästä yhteiskunnallisten kysymysten käsittelijänä. Ripeä käännöstoiminta edesauttoi pohjoismaisen kirjallisuuden leviämistä maasta toiseen. Ibsenin vuonna 1879 ilmestynyt Et dukkehjem esitettiin jo seuraavana vuonna suomeksi Suomalaisessa Teatterissa ja esimerkiksi Ahon ja Canthin tuotantoa käännettiin ruotsiksi. Pohjoismaat olivat suomalaiselle kirjallisuudelle tärkeä konteksti vielä pitkään1900-luvulla. Esimerkiksi Pentti Saarikoski oli mitä suurimmassa määrin pohjoismainen kirjailija hänen teosvastaanottonsa perusteella; tietysti se seikka, että hän asui viimeiset vuotensa Ruotsissa ja oli naimisissa norjalaisen Mia Bernerin kanssa vahvistivat hänen pohjoismaisuuttaan.

Pohjoismaat olivat suomalaiselle kirjallisuudelle tärkeä konteksti vielä pitkään1900-luvulla.

Parin viime vuosikymmenen ajan kiinnostus pohjoismaisten naapureiden kieleen ja kirjallisuuteen on yleisesti vähentynyt. EU, internet, halpalennot, englannin kielen ylivalta ja globalisaatio ylipäätään ovat lyhentäneet välimatkoja ja poistaneet rajoja eri kulttuurien välillä. Miksi koukata maailmalle Pohjoismaiden kautta, kun sinne pääsee nopeamminkin?  Toisaalta yhteispohjoismainen omistus on yrityskauppojen ja fuusioiden myötä samaan aikaan kasvanut: SYPistä on tullut Nordea ja Postipankista Danske Bank. Voisi väittää, että pohjoismaiset kulttuuriyhteydet ovat taloudellisten sidosten takia tällä hetkellä relevantimpia kuin aikoihin.

Maahanmuutto on tehnyt Pohjolasta aikaisempaa monikulttuurisemman, mikä näkyy etenkin ruotsalaisessa ja tanskalaisessa kirjallisuudessa niin kirjailijoiden taustan kuin teemojen osalta.  Globaalisissa katsantokannassa Pohjoismaat muodostavat kuitenkin poliittisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti harvinaislaatuisen yhtenäisen alueen, jonka asukkailla on verrattain hyvät mahdollisuudet jakaa toistensa kokemusmaailma. Annan esimerkin. Olin mukana Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon raadissa, kun Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie voitti palkinnon vuonna 2004. Valitessamme Suomen ehdokkaita palkintoa varten olin ensin epäileväinen Hotakaisen teoksen suhteen. Ajattelin, että se viittauksineen sotaan ja rintamamiestaloihin puhuttelee ensisijaisesti suomalaisia lukijoita. Olin kuitenkin väärässä: palkintoraadin ei-suomalaiset jäsenet korostivat puheenvuoroissaan, kuinka haave omakotitalosta, kuumentuneet asuntomarkkinat ja hyvinvointivaltion rapistuminen (jota Hotakaisen romaanissa ei kyllä mielestäni varsinaisesti käsitellä) olivat tunnistettavia ilmiöitä pohjoismaiselle yleisölle. Kuten tiedetään, Hotakaisen romaani on saanut lukijoita myös Pohjoismaiden ulkopuolella.

Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon tämän vuoden suomalaiset ehdokkaat edustavat lajeja, jotka tällä hetkellä ovat pinnalla paitsi Suomessa myös muissa Pohjoismaissa: Hägring 38 on historiallinen romaani ja Toivo kokeellista runoutta. Kolmantena yhteispohjoismaisena trendinä voi mainita autofiktion. Palkinnon voittanut kirjailija saa 350 000 Tanskan kruunua (noin 47 000 euroa) ja hetkellistä näkyvyyttä pohjoismaisissa medioissa ja toivon mukaan myös kirjamarkkinoilla. Kuka ikinä palkinnon voittaakaan, toivon, että teos mahdollisimman pian käännettäisiin kaikille pohjoismaisille kielille, jotta ainakaan kieli ei olisi esteenä teoksen lukemiselle. Pohjoismainen kirjallisuus on Benedict Andersonin käsitettä lainaten kuviteltu yhteisö. Yhteisöön kuuluminen ei saisi olla kielestä kiinni.

Anna Hollsten

Kirjoittaja on kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa sekä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintolautakunnan jäsen 2002-2006, varajäsen 1998-2002.