Pseudodokumentin omalaatuinen lajityyppi, jossa fiktiivinen teos esitellään lukijalle ikään kuin se olisi löydetty teksti, muodostaa rikkaan tradition ja kulkee mukana kautta romaanin historian. Siitä löytyy vieläpä hyvin hienojakoisia alalajeja.

 

Kuinka vanhoja ovat ensimmäiset kirjalliset väärennökset? Paras arvaus lienee: yhtä vanhoja kuin kirjallisuus itse. 

Yksi varhaisimmista, ehkä jopa varhaisin nimeltä tuntemamme kirjallinen väärentäjä oli kreikkalainen Onomakritos, joka väärensi oraakkelilauseen. Herodotos mainitsee hänet Historiateoksensa (n. 430 eaa.) seitsemännessä kirjassa: ”Peisistratoksen poika Hipparkhos oli näet karkoittanut Onomakritoksen Atenasta, syystä että hermionelainen Lasos oli todistanut hänen liittäneen Musaioksen oraakkelilauseisiin ennustuksen, jonka mukaan Lemnoksen edustalla sijaitsevat saaret kerran vajoaisivat meren pohjaan” (suom. Edvard Rein). 

Kirjallisia väärennöksiä on syytä tunnistaa kahta lajia: pahan- ja hyväntahtoisia. Pahantahtoisen kirjallisen väärennöksen tavoitteena on tuoda väärentäjälle taloudellista tai sosiaalista pääomaa tai saada aikaan muita ulkokirjallisia seuraamuksia, kuten saarten mereen vajoamista. Hyväntahtoinen kirjallinen väärentäminen puolestaan on kirjallinen keino, jonka tarkoituksena on tuoda yksi tai useampi taso lisää kirjalliseen teokseen. Hyväntahtoinen kirjallinen väärentäminen on useimmiten vähintään jollakin tasolla avointa: kirjailija joko mainitsee asian eksplisiittisesti tai luottaa lukijan kykyyn ymmärtää tekstin todellinen luonne.  

Tämän esseen aiheena on eräs tietty kirjallisten väärennösten alalaji: pseudodokumentit. Osa esseessä käsitellyistä pseudodokumenteista on luokiteltavissa hyväntahtoisiksi, osa pahantahtoisiksi väärennöksiksi. 

 

 

Pseudodokumentti

Pseudodokumentaarisessa kirjallisuudessa kirjailija tai kirjailijan keksimä henkilö esittää löytäneensä tekstin, jonka nyt tarjoaa sellaisenaan, tai mahdollisesti käännettynä tai toimitettuna, lukijoille. Kuten etulitteestä ”pseudo-” voi päätellä, pseudodokumentaarisessa kirjallisuudessa tämä esitetty, ”löydetty” dokumentti on kuitenkin fiktiivinen ja tosiasiassa kirjailijan itsensä kirjoittama. 

Pseudodokumenteilla on vakiintunut asema etenkin romaanikirjallisuuden historiassa. Esimerkkejä löytyy antiikista alkaen. Näistä tahdon mainita mielestäni kiinnostavimman, Antonios Diogeneen kadonneen romaanin Thulen takaiset ihmeet (kreik. Τὰ ὑπὲρ Θούλην ἄπιστα), joka on todennäköisesti peräisin ensimmäiseltä tai toiselta vuosisadalta meidän aikaamme. Tunnemme teoksen Fotioksen 800-luvulla kirjoittamasta tiivistelmästä kreikkalaisen kirjallisuuden antologiaansa Bibliotheke.  

Romaani kertoo Deinias-nimisen miehen elämästä ja seikkailuista, joskin suurin osa teoksesta perustuu tarinoihin, joita Deinias on kuullut puolisoltaan Derkyllikselta. Elämänsä ehtoopuolella Deinias kertoo tarinansa Cymbas-nimiselle lähetille ja ohjeistaa tämän kirjuria Erasinidesta kirjoittamaan kuulemansa tarinan talteen. Kun Deinias on saanut tarinansa kerrottua ja kirjuri sen kirjoitettua, Deinias ohjeistaa kirjuria tekemään tarinasta kopion, jotta se olisi olemassa kahtena kappaleena. Toinen kappale lähetin kuuluu viedä takaisin Arkadiaan, Deiniaan kotipaikkaan. Toinen kappale jää Deiniaan luo ja hänet haudataan sen kanssa.  

Muodoltaan Thulen takaiset ihmeet on Antonios Diogeneen siskolleen Isidoralle kirjoittama kirje. Kirje alkaa selityksellä siitä, miten Deiniaan tarina päätyi Antonios Diogeneen käsiin. Diogeneen mukaan Aleksanteri Suuren sotajoukot aikoinaan löysivät matkoillaan eräästä haudasta tekstin. Yksi sotilaista, Balagrus, sitten kopioi tämän tekstin kirjeeksi vaimolleen Philalle ja kertoi, miten he olivat sen löytäneet. Tämä Philalle osoitettu kirje on nyt myöhemmin päätynyt Antonios Diogeneen käsiin, ja hän välittää sen sisällön omassa kirjeessään siskolleen Isidoralle. 

Thulen takaiset ihmeet on siis kirjeeksi (Antonios Diogeneen kirje siskolleen Isidoralle) naamioitu romaani, joka sisältää pseudodokumentin (Balagruksen kirje vaimolleen Philalle), joka sisältää pseudodokumentin (Erasinides-kirjurin kirjoittama Deiniaan tarina), joka puolestaan suurelta osin koostuu siitä, mitä Deinias on puolisoltaan Derkyllikselta kuullut. Myös romaanin ydin – Deiniaan tarina – on rakenteeltaan varsin kompleksinen ja monitasoinen, sisältäen useita sisäkkäisiä tarinoita ja kertojia (henkilö A kertoo, että henkilö B kertoi, että henkilö C sanoi jotakin). Harva nykyteos yltää Thulen vertaiseen meta- ja pseudotasojen leikkiin. 

Romaanien esittäminen fiktiivisten dokumenttien muodossa ei ole koskaan lakannut. Esimerkiksi yksi kirjallisuushistorian tunnetuimmista romaaneista, Miguel de Cervantesin Don Quijote (1605–1615), on pseudodokumentti. Romaani alkaa tavanomaisena kertomuksena, kunnes yhtäkkiä kirjan kahdeksannen luvun lopussa käy ilmi, että teos perustuukin aiempaan tekstiin ja kerronta hypähtää metatasolle: ”Mutta harmillista kyllä, kertomuksen muistiinmerkitsijä on jättänyt taistelukuvauksen juuri tähän kohtaan mainiten verukkeenaan, ettei ollut löytänyt enempää lähdeaineistoa don Quijoten urotöistä” (suom. Jyrki Lappi-Seppälä). 

Seuraavassa luvussa jatketaan: ”Kertoja oli keskeyttänyt mehevän tarinan juuri tähän ratkaisevaan kohtaan eikä osannut sanoa, mistä puuttuvan jakson voisi löytää. Tämä aiheutti minulle suurta murhetta, ja mielihyvä äskeisen katkelman lukemisesta vaihtui hetkessä harmiksi, kun ajattelin kuinka hankalaa olisi löytää se (varmaankin pitkä) jakso, joka kertomuksesta jäi puuttumaan.” Mutta miten käykään: romaanin kertoja törmää kadulla nuorukaiseen, joka kaupustelee arabiankielisiä vihkoja täynnä tekstiä, ja käy ilmi, että vihkoissa oleva teksti on ”Kertomus don Quijote Manchalaisen elämästä, kirjoittanut maurilainen historioitsija sidi Hamid Benengeli”. Kertoja ostaa välittömästi kaikki vihkot ja maksaa arabiaa osaavalle kääntäjälle niiden kääntämisestä espanjaksi: ”hän runsaassa puolessatoista kuukaudessa käänsi koko tarinan sellaisena kuin se jatkossa esitetään”. Tämän kesken kaiken tapahtuvan pseudodokumenttipaljastuksen tarkoituksena on parodioida Cervantesin aikana juuri ritariromaaneissa hyvin paljon käytettyä pseudodokumentaarista tyyliä. 

Muita klassikkostatuksen pseudodokumentteja ovat muun muassa Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset (”Olen huolella kerännyt kokoon kaiken, mitä olen saanut selville Werther-poloisen tarinasta, ja saatan sen nyt teidän eteenne uskoen vakaasti, että olette siitä minulle kiitollisia”, suom. Markku Mannila), Jonathan Swiftin Gulliverin retket  (”Näiden Retkien kirjoittaja, herra Lemuel Gulliver, on vanha hyvä ystäväni […] Ennen Redriffistä lähtöänsä hän jätti huostaani seuraavat paperit valtuuttaen minut käyttämään niitä miten hyväksi näkisin”, suom. J. A. Hollo) ja Montesquieun Persialaisia kirjeitä (”Näiden kirjeiden sepittäjinä esiintyvät persialaiset asuivat kanssani. […] He näyttivät minulle useimmat kirjeensä, ja minä jäljensin ne. […] Minä toimin siis vain kääntäjänä”, suom. J. V. Lehtonen). Voltairen Candide ei nykymuodossaan näyttäydy pseudokäännöksenä, mutta sen ensipainos vuodelta 1759 väitti tekstin olevan käännös saksankielisestä alkuperäisteoksesta: ensipainoksen nimiösivulla luki Candide, ou l’Optimisme, traduit de l’Allemand de Mr. le Docteur Ralph. Myös ensimmäisenä goottilaisena romaanina pidetty Horace Walpolen Otranton linna vuodelta 1764 on pseudodokumentti: sen alkuperäisellä nimiösivulla luki The Castle of Otranto, A Story. Translated by William Marshal, Gent. From the Original Italian of Onuphiro Muralto, Canon of the Church of St. Nicholas at Otranto. 

Pseudodokumentaarisen kirjallisuuden kategoria on kuitenkin hieman epätarkka, sillä on teoksia, jotka muistuttavat pseudodokumentaarista kirjallisuutta mutta eivät tarkalleen ottaen – mielestäni – täytä genren vaatimuksia. Yksi esimerkki tällaisesta on Roberto Bolañon teos La literatura nazi en América (1996, engl. Nazi Literature in the Americas, 2008). Teos on kokoelma fiktiivisten etelä- ja pohjoisamerikkalaisten äärioikeistolaisten kirjailijoiden elämäkertoja. Teos tuntuu pseudodokumentaariselta, sillä se on fiktiivinen, mutta tyylinsä ja muotonsa puolesta muistuttaa tavanomaista, aitoa elämäkertakokoelmaa. Se on siis fiktiivinen teksti, joka vaikuttaa faktuaaliselta. Siltä kuitenkin puuttuu pseudodokumentaariselle kirjallisuudelle – niin kuin minä sen käsitän – tavanomainen dokumentaarinen kehys: tekstiä ei upoteta tosimaailmaan väittämällä, että se esimerkiksi löydettiin jonkin arkiston perukoilta tai edesmenneen kirjoittajan pöytälaatikosta. Toisin sanoen: La literatura nazi en América ei tarjoa selitystä omalle olemassaololleen.  

Toinen samalla tapaa harmaan alueen tapaus on Stanisław Lemin Doskonała próżnia (1971, engl. A Perfect Vacuum, 1979). Teos on kokoelma tekstejä aivan kuten Bolañon, mutta fiktiivisten kirjailijaelämäkertojen sijaan Lemin teos koostuu olemattomien kirjojen arvioista. Tarkennettakoon vielä, että kyse ei ole esimerkiksi muissa teoksissa ilmenevistä fiktiivisistä teoksista vaan Lemin tätä kirjaa varten keksimistä teoksista, joita todellisuudessa ei ole olemassa. Lemin teos ei ala johdannolla tai esipuheella, jossa selitettäisiin, mistä nämä arviot ovat peräisin, mutta jokaisen arvion kohdalla mainitaan teos, jota arvio koskee, sekä usean teoksen kohdalla myös julkaisija ja painopaikka. Nämä yksityiskohdat luovat linkin arvioiden ja tosimaailman välille, mutta arviot, kuten Bolañon elämäkerrat, sijaitsevat silti kuin tyhjiössä. Ne ovat olemassa vain Lemin kirjan sivuilla, eikä niille yritetä luoda tästä kirjasta riippumatonta ja tätä kirjaa edeltävää olemassaoloa, joka on – jälleen: mielestäni – avainpiirre pseudodokumentaarisessa kirjallisuudessa. Lem myös vetää tietoisesti itse maton omien jalkojensa alta aloittamalla arviokokoelmansa (ainoaan todella olemassaolevaan teokseen kohdistuvalla) arviolla Stanisław Lemin teoksesta Doskonała próżnia ja kertomalla, että fiktiivisten kirjojen arvioiminen ei suinkaan ole Lemin keksintö. Tässä oman teoksensa arviossa Lem kutsuu tekstejään ”pseudo-arvioiksi”.[1]

En luokittelisi esimerkiksi myöskään Kristina Carlsonin teosta William N. päiväkirja (2011) pseudodokumentaariseksi teokseksi. William N. päiväkirja on todella olemassa olleen kasvitieteilijä William Nylanderin (1822–1899) fiktiivinen päiväkirja. Teos ei pyri vakuuttamaan lukijaansa siitä, että kyseessä olisi Nylanderin aito päiväkirja – toisin sanoen, teos ei tarjoa tekstilleen dokumentaarista kehystä. Kirja alkaa nimiö- ja mottosivujen jälkeen välittömästi fiktiivisen Williamin päiväkirjamerkinnällä ”Pariisi 15. marraskuuta 1897”. Kirjan lopun Selitykset-osiosta löytyy myös erikseen maininta, että ”William Nylander on historiallinen henkilö” mutta että ”[p]äiväkirja on fiktiivinen”. Pidän pseudodokumentaarisen kirjallisuuden lajimääritelmän osana sitä, että teos eksplisiittisesti huomioi sisältämänsä tekstin ”dokumentaarisen” luonteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että teos ei ainoastaan sisällä tekstiä, jonka annetaan ymmärtää olevan peräisin jostakin muusta lähteestä (esimerkiksi William Nylanderin omasta kynästä), vaan että teos myös erikseen noteeraa sisältämänsä tekstin itsenäisenä olentona ja avaa tuon ”dokumentoidun” tekstin suhdetta tähän teokseen, jonka osana se nyt julkaistaan. Useimmiten tämä tarkoittaa jonkinnäköistä toimittajan tai kääntäjän esipuhetta, jossa kerrotaan, mistä teksti on löytynyt ja miten se on toimittajan tai kääntäjän käsiin päätynyt, tai vähintään nimiösivulla olevaa mainintaa siitä, että nyt julkaistu teos on itse asiassa käännös. Usein tämä teoksen itsensä ja sen sisältämän ”dokumentoidun” tekstin välisen suhteen reflektointi kertoo lukijalle – esimerkiksi silkan absurdiutensa tai ilmiselvästi fiktiivisten elementtiensä kautta – että kyseessä oleva teksti onkin dokumentin sijaan pseudodokumentti. Pseudodokumentaariseen kirjallisuuteen sisältyvä huumori paikantuu useimmiten tähän itsereflektioon. 

Viimeinen pseudodokumentaarista kirjallisuutta muistuttava kategoria, jonka rajaan sen ulkopuolelle, on fiktiivisten teosten sisältämät teokset, kuten A. S. Byattin romaanissa Riivaus (1990, suom. 2008) laajasti käsitellyt fiktiivisten Randolph Henry Ashin ja Christabel LaMotten tekstit. Vaikka näitä tekstejä käsitellään ja lainataan romaanissa pitkästi, niitä ei esitetä aitoina, vaan ne on upotettu hyvin syvälle fiktioon – toisin sanoen: ne esitetään aitoina ainoastaan fiktion sisällä. Fiktion sisällä sijaitseva teksti ei ole pseudodokumentaarinen, sillä siitä puuttuu kaikki dokumentaarisuus, jopa pseudo-sellainen. 

Yksi esimerkki teoksesta, jonka luokittelen pseudodokumentaariseksi, on Vladimir Nabokovin Kalvas hehku (1962, suom. 2014). Kalvaassa hehkussa on lajimääreen vaatima dokumentaarinen kehys: teos sisältää (fiktiivisen) John Shaden runon ”Kalvas hehku” sekä (fiktiivisen) Charles Kinboten runoon kirjoittaman esipuheen sekä kattavan kommentaarin. Muodoltaan teos siis vastaa enemmän mitä hyvänsä aitoa kriittistä editiota kuin romaania. Teos myös tarjoaa, osana Kinboten esipuhetta, ”Kalvas hehku” -runolle Kalvas hehku -teosta edeltävän ja siitä riippumattoman olemassaolon: ”Käsikirjoitus, pääosin puhtaaksikirjoitettu, jota nyt julkaistava teksti uskollisesti noudattaa, koostuu kahdeksastakymmenestä keskikokoisesta arkistokortista, joista kussakin Shade varasi ylimmän vaaleanpunaisen viivan otsikkotiedoille (laulun numero, päiväys) ja käytti neljätoista vaaleansinistä viivaa kirjoittaakseen niille ohutteräisellä mustekynällä, pienellä, siistillä ja huomattavan selvällä käsialalla runoelman tekstin” (suom. Kristiina Drews).  

Toinen esimerkki – monesta, monesta mahdollisesta – modernista lajin kriteerit täyttävästä pseudodokumentaarisesta teoksesta on Jennifer Croftin romaani The Extinction of Irena Rey (2024). Croft on tunnettu ennen kaikkea Olga Tokarczukin teosten palkituista englanninnoksistaan. The Extinction of Irena Rey kertoo kahdeksasta kääntäjästä, joihin teoksen alkupuolella viitataan vain heidän kohdekieliensä kautta – Serbian, Slovenian, German, Ukrainian, English, Swedish, French, Spanish –, sekä omalaatuisesta puolalaisesta kirjailijasta Irena Reysta, jonka uusinta teosta Grey Eminence (puol. Szara eminencja) kahdeksikko on kääntämässä. Itse kirja – siis Croftin The Extinction of Irena Rey – on pseudodokumentti. Teos alkaa ”englannintaja” Alexis Archerin esipuheella, jossa hän kommentoi käännöstyötään; teoksen ”alkukieli” on puola. Lisätason teokseen luo se, että tämä romaani, jonka Alexis Archer on ”kääntänyt” englanniksi, perustuu ”tositapahtumiin”, ja romaanin hahmo English – siis Irena Reyn englannintaja – perustuu Alexis Archeriin. Croftin romaanin ”kääntäjä” on siis itse myös yksi romaanin hahmoista. Myös romaanin puolankielisen ”alkuperäisversion”, nimeltään Amadou, kirjoittaja on yksi romaanin hahmoista: Irena Reyta espanjaksi kääntävä Spanish. Teoksen ”englannintaja” on ripotellut ”käännökseensä” alaviitteitä, jotka kommentoivat käännöksen yksityiskohtia ja – usein tympääntyneesti – sitä, miten häntä, siis Alexis Archeria, romaanissa kuvataan. The Extinction of Irena Rey on käännöstyöstä kertova englanninkielinen romaani, joka esittää olevansa englanninnos puolankielisestä alkuperäisteoksesta, jossa sekä alkuperäinen kirjoittaja että englannintaja ovat mukana päähenkilöinä. 

 

 

Aitopseudo vs. pseudopseudo

Näiden teosesimerkkien jälkeen voin tarjota jaottelun pseudodokumentaarisen kirjallisuuden kahteen alalajiin: aitopseudodokumentaariseen ja pseudopseudodokumentaariseen kirjallisuuteen. Aitopseudodokumentaarinen teos yrittää tuoda ”dokumentoimansa” tekstin osaksi lukijan maailmaa esittämällä, että todella olemassaoleva henkilö on löytänyt ”dokumentoidun” tekstin ja nyt julkaisee sen, kuten Antonios Diogeneen ja Thulen takaisten ihmeiden tapauksessa, tai Montesquieu Persialaisten kirjeidensä kanssa.[2]

Pseudopseudodokumentaarisessa teoksessa ”dokumentoidun” tekstin puolestaan esittelee lukijalle fiktiivinen hahmo, kuten Nabokovin tapauksessa Charles Kinbote tai Croftin tapauksessa Alexis Archer. Nabokov itse ei ole osa Kalvaan hehkun maailmaa eikä Croft osa The Extinction of Irena Reyn maailmaa.[3]

Nabokovin ja Croftin tapauksissa ”dokumentoitu” teksti pysyy fiktion ympäröimänä, sillä henkilö, joka tekstin on ”dokumentoinut”, on itse fiktiivinen. Jos esimerkiksi Nabokov olisi itse esittänyt löytäneensä John Shaden runon ”Kalvas hehku” ja kirjoittanut sille itse esipuheen ja kommentaarin, olisi Kalvas hehku tällöin aitopseudodokumentaarinen teksti. Aitopseudodokumentaarinen kirjallisuus yrittää luoda ”dokumentoimalleen” tekstille olemassaolon osana meidän maailmaamme, ei osana syvempää tai rinnakkaista fiktiota.

Ero aitopseudodokumentaarisen ja pseudopseudodokumentaarisen teoksen välillä on käytännössä seuraava: jos teoksen todellisen kirjoittajan nimen poistaisi teoksesta täysin – esimerkiksi irrottamalla kannet ja nimiösivun – pseudopseudodokumentaarinen teos vaikuttaisi aitopseudodokumentaariselta. Tämän vuoksi luokittelen pseudopseudodokumentaariset teokset pseudodokumentaariseksi kirjallisuudeksi, toisin kuin räikeämmin fiktion sisällä esitellyt ”pseudodokumentit”, kuten Byattin Riivauksen tekstit. Vaikka Riivauksesta poistaisi kannet ja nimiösivun, ei teos vaikuttaisi aitopseudodokumentaariselta vaan olisi yhä ilmiselvästi romaani. Jos taas Croftin The Extinction of Irena Rey löytyisi maasta ilman kansia ja nimiösivua, niin että kirja alkaisi kääntäjä Alexis Archerin esipuheella, lukija saattaisi hyvin pitää teosta aitopseudodokumentaarisena tai – jopa – dokumentaarisena. 

 

 

Pseudokäännös

Pseudokäännös on pseudodokumentin alalaji, jossa pseudodokumentoitu teksti tarjotaan lukijalle käännettynä. Jo käsitellyistä teoksista esimerkiksi Croftin The Extinction of Irena Rey, Montesquieun Persialaisia kirjeitä ja Voltairen Candiden ensipainos ovat pseudokäännöksiä – käännöksiä ilman alkuperäistekstiä. 

Tähänastiset esimerkit ovat kaikki olleet proosan puolelta, joten käännän katseeni nyt runouteen. Yksi tunnetuimmista runopseudokäännöksistä on Pierre Louÿsin sapfisen runouden kokoelma Les Chansons de Bilitis (1894). Louÿs esitti teoksensa käännöskokoelmana unohdetun, Sapfon aikaisen kreikkalaisen naisrunoilija Bilitisin tekstejä, vaikka tosiasiassa runot ovat Louÿsin itsensä alun alkaen ranskaksi kirjoittamia. Louÿs keksi myös fiktiivisen arkeologin nimeltä M. G. Heim, joka väitetysti löysi Bilitisin haudan. Louÿsin mukaan hänen ”kääntämänsä” runot löydettiin kaiverrettuina Bilitisin hautakammion seinistä. Pseudodokumentaationsa huipuksi Louÿs listaa teoksensa sisällysluettelossa Bilitisin runoja, jotka ovat jääneet häneltä kääntämättä. Näille kääntämättömille runoille hän tarjoaa ranskankieliset otsikot – mm. ”Réflexions”, ”La fête nocturne” ja ”La danse de Satyra” – ja sivunumeron sijaan yksinkertaisen maininnan ”(non traduite)”. Louÿs siis varsin huolellisesti rakentaa Bilitisin runoille dokumentaarinen kehyksen ja itsenäisen olemassaolon. 

Toinen vastaava joskin vähemmän tunnettu tapaus Ranskasta on Prosper Mériméen teos La Guzla, ou Choix de poesies illyriques, recueillies dans la Dalmatie, la Bosnie, La Croatie et l’Hertzegowine (1827). Mérimée esittää teoksessaan kääntäneensä ranskaksi Zuonigradissa syntyneen Hyacinthe Maglanovich -nimisen runoilijan tekstejä, vaikka tosiasiassa runot ovat Mériméen omia. Aleksandr Puškin ehti kääntää runoja Mériméen teoksesta venäjäksi kuvitellen Mériméen tekstien olevan aitoja käännöksiä. Kun Mérimée kuuli tästä, hän lähetti kirjeen, jossa paljasti huijauksen ja pahoitteli asiaa Puškinille. 

Kolmas – joskaan ei varmasti viimeinen – kiinnostava tapaus Ranskasta on toisen maailmansodan aikana perustetun, osana Ranskan vastarintaliikettä toimineen Les Éditions de Minuit -kustantamon julkaisema teos L’Honneur des poètes II – Europe (1944). Teos on kokoelma runoutta ja jatkoa vuotta aiemmin ilmestyneelle teokselle L’Honneur des poètes (1943). L’Honneur des poètes II – Europe sisältää nimensä mukaisesti runoutta ympäri Eurooppaa, siinä missä aiempi kokoelma sisälsi ainoastaan ranskalaista runoutta. Kaikki Ranskan ulkopuolelta kokoelmaan valittu runous ei kuitenkaan tosiasiassa tullut Ranskan ulkopuolelta. Teoksen toimittajilla Paul Éluardilla ja Jean Lescurella oli vaikeuksia löytää ulkomaista runoutta, minkä takia he tilasivat ulkomaista runoutta ranskalaisilta runoilijoilta. Robert Desnos kirjoitti kokoelmaan ”norjalaisen” runon, André Frénaud ”tšekkiläisen” ja ”puolalaisen” runon ja Eluard itse kirjoitti ”hollantilaisen” runon. Kokoelmassa näiden ranskaksi kirjoitettujen runojen väitettiin olevan ranskannoksia norjasta, tšekistä, puolasta ja hollannista. 

Länsimaisen runouden historian merkittävin pseudokäännös on kuitenkin James Macphersonin (1736–1796) kirjoittamat Ossianin – ”Skotlannin Homeroksen” – runot. Macpherson julkaisi vuosina 1758–1763 englanniksi runosikermiä, joiden hän väitti olevan käännöksiä gaelinkielisistä alkuperäisteksteistä. Näistä runoista, Ossianin lauluista, tuli jättihitti 1700- ja 1800-lukujen Euroopassa. Macpherson ei temmannut runojaan aivan tyhjästä, vaan ne kyllä mukailevat aitoa vanhaa gaelinkielistä runoutta ja vähintään osittain perustuvat gaelinkieliseen suulliseen perinteeseen. Sellaista teosta, jonka Macpherson väittää kääntäneensä, ei kuitenkaan ole olemassa, joten Ossianin runot ovat pseudokäännöksiä.[4]

Ossianin runojen suosiosta kertoo esimerkiksi se, että ne mainitaan Goethen pseudodokumentissa Nuoren Wertherin kärsimykset (1774). Werther kirjoittaa kirjeessään: ”Ossian on syrjäyttänyt sydämessäni Homeroksen. Millaisen maailman tuo suurenmoinen mies minulle avaakaan!” Myöhemmin Wertherin kirjeiden kokoaja välittää lukijalle katkelman keskustelusta: ”Minulla on tuolla pöytälaatikossa, Lotte aloitti, Ossianin lauluja, jotka te [Werther] olette kääntänyt”. Werther hakee käännöksensä ja alkaa lukemaan ääneen: ”Sinä hämärtyvän illan tähti, ihanana tuikit sinä lännessä, kohotat sädehtivän pääsi pilven keskestä ja vaellat ylväänä kunnaallasi.” Nämä juuri lainatut sanat ovat osa pseudodokumentissa (Nuoren Wertherin kärsimykset) käännetyn pseudokäännöksen (Ossianin laulut) käännöstä (suom. Markku Mannila). 

Lopuksi tahdon vielä tarkentaa katseeni kahteen uuteen englanniksi kirjoitettuun mutta suomalaisen kirjallisuushistorian klassikoihin nivoutuvaan aitopseudodokumentaariseen teokseen. 

 

 

Volter Kilpi ja Gulliver

Yksi mainioimmista suomalaisista pseudodokumenteista on Volter Kilven (1874–1939) keskeneräiseksi jäänyt ja postuumisti julkaistu viimeinen teos Gulliverin matka Fantomimian mantereelle (1944). Teos on pseudokäännös. Teoksen toimittaja kertoo esipuheessaan, miten teksti on hänen käsiinsä päätynyt: ”Olen toimeltani kirjastonhoitaja, ja virkatyö tuo käsiini paitsi painettua sanaa tukuttain muutakin paperijätettä. Sattuipa täten kerta vuorolleen muuan tukeva käärepinkkakin, vahvalla vanhanaikaisella purjenarulla nyörätty ja pahasti pölyttynyt. Huomasin kohta, että käärö sisälsi kymmenkunta harmaisiin, hapuriin paperikansiin nidottua vihkosta, hyvin kuluneita ja mustuneita, mutta ilmeisesti sentään verrattain eheinä säilyneitä.” Näitä vihkoja tutkiessaan kirjastonhoitaja (Kilpi) ymmärtää niiden olevan Gulliverin kirjoittamia, siis samaisen Gulliverin, jonka tekstejä Jonathan Swift kaksisataa vuotta aiemmin väitti julkaisseensa Gulliverin retket -teoksessaan (”Näiden Retkien kirjoittaja, herra Lemuel Gulliver, on vanha hyvä ystäväni […] Ennen Redriffistä lähtöänsä hän jätti huostaani seuraavat paperit valtuuttaen minut käyttämään niitä miten hyväksi näkisin”). Pitäen tätä löytöä hyvinkin merkittävänä kirjastonhoitaja kertoo tehneensä kustantajan kanssa ”sopimuksen käsikirjoituksen julkaisemisesta siinä täydellisyydessä, missä se on säilynyt. Lukijapiirien vuoksi ei käsikirjoitusta kuitenkaan julkaista alkuperäisessä muodossaan [englanninkielisenä], vaan suomenkielisenä käännöksenä.” Gulliverin matka Fantomimian mantereelle on siis pseudokäännös, joka on jatkoa Jonathan Swiftin pseudodokumentille.[5]

Gulliverin matka Fantomimian mantereelle ei kuitenkaan pääty tähän. Vuonna 2020 teoksesta ilmestyi kääntäjä ja käännöstieteilijä Douglas Robinsonin englanninnos, Gulliver’s Voyage to Phantomimia. Yritys kääntää Kilven pseudokäännös englanniksi aiheuttaa kuitenkin välittömästi ongelman: Kilven mukaan teos itse – Gulliverin dokumentti – on alun perin englanninkielinen. Miten kääntää uskottavasti englanniksi jotain, joka on alun perin englanniksi? Robinsonilla on tähän ratkaisu. Gulliver’s Voyage to Phantomimia alkaa Robinsonin esipuheella, jossa hän kertoo, miten tutkiessaan alun perin BLAST-lehdessä vuonna 1914 ilmestynyttä vortisistista manifestia Yalen yliopiston Beinecke-kirjastossa hän sattumalta saa käsiinsä laatikon, josta hän löytää Gulliverin alkuperäisen, englanninkielisen käsikirjoituksen – sen, jonka Kilpi osittain ”käänsi” suomeksi. Robinson on kovin ihmeissään löydöksestään ja lopulta onnistuu löytämään myös tiedon Kilven suomennoksesta ja etsimään sen käsiinsä: ”I began reading Kilpi’s foreword, where he revealed that this was not in fact his original novel, but his Finnish translation of a very old manuscript that had landed on his desk in the University of Turku library, where he was head librarian”. Tätä löytöä seuraa jos jonkinmoisia sattumuksia ja jännitystä, mutta lopulta Robinson onnistuu toimittamaan löytämänsä tekstin nykyiseen muotoonsa ja julkaisemaan sen: ”While in hiding I edited the G5 [Gulliverin viides retki] into what you hold in your hands. […] I have edited the manuscript here in its entirety, adding only explanatory footnotes as I proceed.” Merkittävintä Robinsonin löydöksessä on, että kyse on koko Gulliverin tekstistä – Kilven käännöstyö kun julkaistiin postuumisti keskeneräisenä. Robinsonin löydön ansiosta pääsemme siis vihdoin lukemaan koko sen tekstin, josta Kilpi ehti kääntää vain osan: Kilven teos loppuu Gulliverin toisen kirjan lukuun kymmenen, mutta Robinsonin teos kattaa ”koko” Gulliverin tekstin aina kolmannen kirjan lukuun kaksitoista asti. 

Todellisuudessa tämä tarkoittaa, että Robinsonin teos Gulliver’s Voyage to Phantomimia on sekä englanninnos Kilven keskeneräisestä viimeisestä teoksesta että Robinsonin itsensä englanniksi kirjoittamaa jatkoa sille. Robinson kutsuukin teosta ”käännösluomukseksi”, englanniksi ”transcreation”. Kyse on Jonathan Swiftin pseudodokumentille jatkoa olevan Kilven pseudokäännöksen pseudoalkuperäisversion julkaisusta pseudoalkukielellä ja pseudokokonaisena. 

 

 

Algot Untola, Maiju Lassila ja J. I. Vatanen

Vuonna 2022 ilmestyi romaani The Last Days of Maiju Lassila, jonka kirjoittajaksi on ilmoitettu J. I. Vatanen. Kotimaisen kirjallisuushistorian villimpää puolta tuntevat huomaavat heti, että Maiju Lassila ja J. I. Vatanen ovat molemmat Algot Untolan pseudonyymejä. Untola ei tunnetusti kuitenkaan harrastanut ristipölytystä pseudonyymiensä välillä, toisin kuin esimerkiksi Fernando Pessoa, jonka heteronyymit usein vaikuttivat toistensa elämissä. Mistä siis on kyse J. I. Vatasen kirjoittamassa romaanissa Maiju Lassilasta? 

Kuten lukija saattaa arvata, tämäkin on Douglas Robinsonin luomus. Kääntäjän esipuheessaan Robinson kertoo löytäneensä Maiju Lassilan viimeiset päivät -teoksen käsikirjoituksen Suomen kansalliskirjaston arkistosta. Käsikirjoitukseen on merkattu vuosiluvuksi 1922. Tämä herättää kysymyksiä, sillä Untola – ja hänen mukanaan hänen pseudonyyminsä – kuoli 1918. Robinson myöntääkin, että ilmiselvästi Maiju Lassilan viimeiset päivät ei täten voi olla Untolan kirjoittama vaan se on peräisin jonkun toisen kirjoittajan kynästä – kirjoittajan, joka on ottanut pseudonyymikseen Untolan pseudonyymin J. I. Vatanen. Romaani itse on ”J. I. Vatasen” muistelmateos, joka kattaa vuodet 1875–1919. Robinson huomauttaakin esipuheessaan, että Maiju Lassilan viimeiset päivät on romaani, joka esittää olevansa muistelma – siis lähes pseudodokumentti itsessään. Tämän Robinson esittää kääntäneensä englanniksi. 

Yksi tapa, jolla Robinson luo dokumentaarista kehystä teoksensa ympärille, on käännöstyötä koskevat alaviitteet, joista yhdeksi esimerkiksi tarjoan ilmausta ”flash-forward” koskevan kommentin, joka paitsi avaa ”käännöstyötä” myös sekoittaa teoksen temporaalista rakennetta entisestään: ”’Vatanen’s’ Finnish for flash-forward here is pikakelaus, which is literally a fast-forward on a reel-to-reel tape recorder—though in fact reel-to-reel audio tape recording wasn’t invented until 1928, six years after the supposed writing of this memoir-novel. [Tr.]”. Kuten lukija varmasti jo ymmärtää, tällaista teosta ei todellisuudessa tietenkään ole olemassa, vaan kirja on – kuten kannessakin jo kerrotaan – Robinsonin pseudokäännös. Kirjan lopusta löytyy vielä viesti Suomen kansalliskirjaston pääkirjastonhoitajalta, jossa hän toteaa, että Douglas Robinson on kyllä käynyt arkistossa tutkimassa Algot Untolan käsikirjoituksia mutta ei ole mitenkään voinut löytää niiden joukosta teosta Maiju Lassilan viimeiset päivät, sillä tällaista käsikirjoitusta ei ole koskaan ollut Kansalliskirjaston kokoelmissa, eikä yksikään kirjaston työntekijä ole koskaan kuullut tällaisen käsikirjoituksen olemassaolosta. 

Kirja monitasoisuus ei kuitenkaan jää tähän. Kirja on J. I. Vatasen muistelma ajastaan yhdessä Maiju Lassilan kanssa, mutta heidän lisäkseen teoksessa seikkailevat hahmoina muun muassa Irmari Rantamala – myös Untolan pseudonyymi – ja Untola itse. Muistelmateos kattaa vuoden 1918 jolloin Untola kuoli ja täten myös Untolan kuoleman. Untola kuitenkin palaa teoksessa henkiin uuden ektoplasmakehonsa ansiosta, jota koskien löytyy alaviite: ”For ‘limbo state’ Vatanen has epävarmuuden tila, lit. ‘state of uncertainty’. For ‘limbo body’ just below ta[6] has epävarmuuden ruumiillistuma, lit. ‘embodiment of uncertainty’, and whenever Algot’s ectoplasmic body is referred to, it is (ektoplasminen) ruumiillistuma—i.e., neither ruumis ‘dead body’ nor keho ‘living body’.” 

Tässä ei valitettavasti ole tilaa käydä romaanin sisältöä tämän tarkemmin läpi, eikä myöskään Gulliver’s Voyage to Phantomimia -teosta. Suosittelen kuitenkin kaikkia teoksista kiinnostuneita niihin tarttumaan; molemmat teokset ovat huomattavasti monitasoisempia, oudompia, ilahduttavampia ja kiinnostavampia kuin olen tässä kyennyt ilmaisemaan. Tämän esseen olemassaolo on suoraa seurausta näistä kahdesta Robinsonin aitopseudodokumentista: tahdoin päästä kertomaan niistä ja tehdä näitä suomalaisen kirjallisuushistorian kauniisiin outouksiin nivoutuvia teoksia hieman paremmin tunnetuiksi. Ne tarjosivat myös hyvän syyn uppoutua entistä syvemmälle pseudodokumentaarisen kirjallisuuden syvään, syvään historiaan. 

 

 

*** 

 

 

Olin juuri viimeistelemässä tätä esseetä kun päätin – juuri ennen viimeisen pisteen lisäämistä – käydä kävelyllä. Tahdoin tuulettaa päätäni ennen kuin lopullisesti sinetöisin tekstini. Ilma oli viileä ja kaupunki jo siirtynyt kesän vihreydestä syksyisten katujen ja puiden harmaanpunertaviin sävyihin. Yhtäkkinen sadekuuro – joilta näillä main lienee mahdoton välttyä – pakotti minut etsimään suojaa lähimmästä sisätilasta. Löysin itseni vieraasta kahvilasta, jonka nimeä en kuollaksenikaan pysty enää palauttamaan mieleeni. Istuin vettä valuen ainoaan vapaana olevaan pöytään. Kahvila oli täynnä – sen muistan – mutta syystä, jota en aivan ymmärrä, en kykenisi nyt kuvailemaan yhtäkään sen asiakkaista. Yhdenkään kasvot, vaatetus tai käytös ei ole jättänyt pienintäkään jälkeä mieleeni. Jos jotain, he ovat kuin ihmisen muotoisia aukkoja muistissani. Kenties olin vain liian keskittynyt läpimärkään ja epämukavaan olooni kiinnittääkseni huomiota ympäristööni. Jonkin ajan kuluttua muistan tarjoilijan saapuneen ja muistan tilanneeni kahvin. Seuraavaksi muistan havahtuneeni kahvilan tyhjyyteen. Edessäni oli tyhjä, selvästi juotu kahvikuppi. Kahvilan pöydät olivat kaikki tyhjiä, enkä nähnyt yhtäkään työntekijää. Valot oli sammutettu. Kuitenkin tämä tuntuu luonnottomalta vasta nyt kun sitä muistelen – kun tämä tapahtui, ei siinä tuntunut olevan mitään outoa. Asiat tapahtuivat juuri niin kuin niiden kuului tapahtua. Muistan nousseeni ylös ja – kun silmäni olivat tottuneet yhtäkkiseen pimeyteen – kävelleeni kahvilan toiselle puolelle, jossa minua yhdellä pöydistä – näin minusta todella tuntui, ja totta puhuen tuntuu yhä – odotti nippu papereita. Tässä kohtaa muistini taas katkeaa, mutta on selvää, että otin paperit mukaani, sillä seuraavana päivänä – tänään – löysin tuon nipun kotoani. Tutustuttuani siihen ymmärsin sen olevan listamuotoinen katsaus pseudodokumentaarisen kirjallisuuden historiaan. Riemastuin huomatessani, että tässä listassa mainitut teokset ovat kaikki sellaisia, joita en itse mahtunut esseessäni käsittelemään. Julkaisen nyt tämän löytämäni listan sen alkuperäisessä muodossa.

 

Liite

 

Lista eräässä esseessä käsittelemättä jääneistä pseudodokumenteista.

Kirjallisuushistoria on täynnä pseudodokumentteja – niitä on paljon enemmän kuin yhdessä esseessä mahtuu käsittelemään. Teoksia saattaa jäädä käsittelemättä myös esseen kirjoittajan unohdusten tai silkan tietämättömyyden takia. Toivon, että tämä laatimani lista voi tarvittaessa paikata vähintään näistä syistä ensimmäiseksi mainitun tuomia puutteita.

Mainittakoon aluksi muutama merkittävä, kansainvälisesti tunnettu pseudodokumentaarinen teos.

Mary Shelleyn Viimeinen ihminen (1826, suom. 2022) alkaa johdannolla, jossa kerrotaan: ”Kävin Napolissa 1818. […] Poikkesimme niin sanotuilla Elysionin kentillä ja Avernus-järvellä ja vaelsimme erilaisten rauniotemppeleiden, kylpylöiden ja klassisten paikkojen lomitse. Lopulta saavuimme Cumaen sibyllan kolkolle luolalle. […] Tarkemmin katsoen lehdistä, kaarnasta ja muista aineksista erottui kirjaimia. […] Poimimme pikaisesti mukaamme sellaisia lehtiä, joiden kirjoituksen ainakin toinen meistä ymmärtäisi. […] Sittemmin olen töikseni ratkonut noiden pyhien muinaisjäännösten salakieltä, elleivät maailman ongelmat ole vaatineet huomiotani toisaalle tai mielentilani estänyt minua tekemästä sen laatuisia tutkimuksia. […] Esitän nyt lukijoille viimeisimmät seikat, jotka löysin noista hauraista sibyllan lehdistä. Niin hajanaisia ja toisiinsa liittymättömiä ne olivat, että minun on ollut pakko yhdistellä niitä ja muokata johdonmukaiseen asuun. […] Olen usein hämmästellyt tuon roomalaisen runoilijattaren säkeiden aiheita ja hänen tapaansa kirjoittaa englanniksi” (suom. Antti Immonen).

Bram Stokerin Dracula (1897, suom. 1977) alkaa maininnalla: ”Tapa jolla nämä paperit on pantu järjestykseen käy ilmi niitä lukiessa. Kaikki toissijainen aineisto on jätetty pois, jotta tapahtuma, joka melkein sotii myöhemmän ajan uskomuksia ja käsityksiä vastaan, tulisi esiin koruttomana tosiasiana. Menneistä tapahtumista ei esitetä yhtäkään lausuntoa, jossa muisti saattaisi pettää, sillä kaikki mukaan valitut muistiinpanot ovat tarkoin tuon tapahtuman aikaisia ja edustavat kukin kirjoittajansa näkökantaa ja tiedon määrää” (suom. Jarkko Laine).

Marcel Proustin keskeneräiseksi jäänyt – ja silti 700-sivuinen – esikoisromaani Jean Santeuil (kirjoitettu 1896–1900, julkaistu postuumisti 1952; engl. 1955) alkaa johdannolla, jossa nimettömäksi jäävä henkilö kertoo ajastaan ystävänsä kanssa Kerengrimen-nimisellä tilalla Ranskan Concarneaussa syksyllä 1895. Tilalla he tapaavat ihailemansa kirjailijan nimeltä C., jonka kanssa he lopulta myös ystävystyvät. He seuraavat kiinnostuneesti C.:n työskentelyä tämän uuden romaanin parissa ja kuuntelevat joka ilta, kun tämä lukee heille katkelmia teoksestaan. Lopulta ystävysten on palattava Pariisiin ja heidän tiensä kirjailijan kanssa erkanevat. Heillä on aikeena pitää yhteyttä kirjailijaan tämän jälkeenkin, mutta syystä tai toisesta näin ei käy. Neljä vuotta myöhemmin ystävät saavat tiedon, että C. on kuolemassa tuberkuloosiin ja tahtoo nähdä heidät kun vielä voi. C.:n kuoleman jälkeen johdannon kirjoittaja päättää julkaista luettavaksemme tuon C.:n osittain Kerengrimenissä kirjoittaman romaanin, josta hänellä itsellään oli tallessa kopio.

Hermann Hessen Arosusi (1927, suom. 1952) alkaa julkaisijan esipuheella, jossa kerrotaan: ”Tämä kirja sisältää erään miehen muistiinpanot, miehen, jota nimitimme Arosudeksi samoin kuin hän itsekin itseään usein nimitti. Jos jonkinlainen esipuhe on tässä tarpeen, lisättäköön se tähän; minun joka tapauksessa täytyy liittää Arosuden liuskoihin erinäisiä lehtiä, joilla koetan kuvailla häntä semmoisena kuin hänet muistan. […] Mitä nyt Hallerin muistiinpanoihin tulee, näihin ihmeellisiin, osaksi sairaalloisiin, osaksi kiehtoviin ja syvällisiin fantasioihin, täytyy minun sanoa että olisin nämä lehdet heittänyt inhoten menemään, jos ne sattumalta olisivat joutuneet käsiini ja jollen tuntisi niiden tekijää. […] Tuskin toimittaisin niitä julkisuuteen, jos näkisin niissä vain yksityisen ihmisen, onnettoman mielisairaan patologiset ajatusharhat ja haaveet.” (suom. Eeva-Liisa Manner).

J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta (1954–1955; suom. 1973–1975) sisältää sekä prologin että useita liitteitä, joissa kerrotaan: ”Tämä kertomus kolmannen ajan lopusta perustuu enimmäkseen Länsikairan Punaiseen kirjaan. Tätä Sormusten sotaa käsittelevää tärkeintä lähdeteosta kutsutaan tällä nimellä koska sitä säilytettiin pitkään Alistorniaisissa, jossa Länsikairan vartijat Mesikersat asuivat. Se oli alunperin Bilbon henkilökohtainen päiväkirja, jonka hän otti mukaansa Rivendelliin. Frodo toi sen ja monia irtolehtiä takaisin Kontuun ja vuosina 1420–21 kl. hän täytti sen sivut lähes kokonaan selostuksellaan käydystä sodasta. Kokonaisuuteen kuului myös kolme punaiseen nahkaan sidottua nidettä, jotka Bilbo oli antanut hänelle jäähyväislahjaksi; näitä neljää säilytettiin todennäköisesti samassa punaisessa kotelossa. […] Alkuperäinen Punainen kirja ei ole säilynyt, mutta varsinkin sen ensimmäisestä osasta tehtiin useita kopioita mestari Samvaisin lasten jälkeläisten käyttöön. […] Punaisen kirjan sisältö on saatettu nykyihmisen luettavaksi sovittamalla koko sen kielellinen maailma niin pitkälle kuin mahdollista meidän ajallemme ymmärrettäväksi. […] Yhteiskieli, hobittien ja heidän tarinoidensa kieli, on käännetty englanniksi.” (suom. Kersti Juva, Eila Pennanen ja Panu Pekkanen).

Umberto Eco, Ruusun nimi (1980, suom. 1983) alkaa esipuheella, jossa kerrotaan: ”Elokuun 16. päivänä 1968 sain käsiini kirjan, joka oli lähtenyt tietyn apotti Valletin kynästä: Le manuscript de Dom Adson de Melk, traduit en français d’après l’édition de Dom J. Mabillon (Aux Presses de l’Abbaye de la Source Paris, 1842). Kirjassa, joka oli varustettu kovin vähäisin historiallisin viittein, väitettiin, että se oli uskollinen jäljennös 1300-luvun käsikirjoituksesta, jonka taas oli Melkin luostarista löytänyt tuo suuri 1600-luvun oppinut, jolle benediktiinijärjestön historia on paljosta kiitollisuudenvelassa. […] Varsin kiihtyneessä mielentilassa luin lumoutuneena Adson Melkin hirveän tarinan ja jouduin sen valtaan siinä määrin, että melkein yhteen menoon tein siitä käännöksen muutamiin suuriin Papéterie Joseph Gibertin vihkoihin, joihin on niin miellyttävä kirjoittaa, jos kynä on pehmeä. […] Itse asiassa ei ollut kovinkaan painavia syitä siihen, että annoin julkaistavaksi italialaisen versioni hämärästä ranskalaisesta uusgoottilaisesta versiosta, jonka perustana oli 1600-luvun latinankielinen julkaisu, joka taas pohjautui saksalaisen munkin 1300-luvulla latinaksi kirjoittamaan teokseen.” (suom. Aira Buffa).

 

Tässä puolestaan lyhyt lista muutamasta kotimaisesta pseudodokumentista.

Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema (1985) alkaa toimittajan esipuheella, jossa kerrotaan: ”Kertomus siitä kuinka käsillä olevat kirjailijan muistiinpanot ja luonnokset joutuivat haltuuni, jääköön mahdolliseen myöhempään yhteyteen. Haltuunoton hetkellä olivat työpöydän reunalla siististi päällekkäin, kuin valmiina pakattavaksi:

a) 3 sinikantista ruudullista vihkoa, koko A6 

b) nippu koneella kirjoitettua Linen Bank-paperia

c) 1 A6 -kokoinen ruudullinen vihko sekä nippu lyijykynällä kirjoitettua Linen Bankia.”

Eira Stenbergin teos Gulliverin tytär (1993) alkaa kääntäjän esipuheella, jossa kerrotaan: ”Istuskellessani viime kesänä Helsingin rantakallioilla ihailemassa auringonlaskua jouduin odottamatta tekemisiin ilmiön kanssa, jollaisesta en villeimmissäkään kuvitelmissani olisi osannut uneksia. […] Matala kohina havahdutti minut ja lopettaakseni synkänsuloisen tunnelmointini nousin päättäväisesti ylös. Silloin silmäni osuivat pulloon, jota laiskat mainingit puskivat rantakalliota vasten. […] Ja nyt pyydän ettei lukija pane kertomaani kirjallisen mielikuvituksen tiliin. Myönnän että tarina kuulostaa uskomattomalta, mutta silti se on totta. Tietenkin pullosta löytyneiden dokumenttien tulkinnasta voidaan olla monta mieltä, mutta jääköön kiistely tutkijoiden tehtäväksi. Itse olen päätynyt uskomaan omiin silmiini. […] Sisään oli siististi sullottu täyteen kirjoitettu pieni vihko, nippu kirjeitä sekä joitakin papereita, jotka valitettavasti olivat turmeltuneet. Ne oli kirjoitettu englanniksi, mutta joukossa oli myös lauseita tuntemattomalla kielellä. Englanninkielisen osuuden olen kääntänyt, mutta tuntemattomien merkintöjen osalta saamme odottaa kielimiesten selvitystä. […] Tällainen posti ei tietenkään kuulu kaunokirjallisuuden piiriin ja olenkin luovuttanut alkuperäisen tekstin pulloineen tiedemiesten haltuun. Mutta koska nuo hauraat paperiarkit sisältävät niin paljon inhimillisesti koskettavaa ja ovat ilmeisesti viestiksi tarkoitetut, olen sopinut kustantajani kanssa niiden julkaisemisesta sellaisinaan tutkimustuloksia odotellessa.” 

Kääntäjä saa myöhemmin myös postia Lemuel Gulliverin tyttäreltä Glumdalclitch Gulliverilta. Gulliverin tytär kertoo kirjeessään (jonka kääntäjä myös on suomentanut ja julkaissut johdantona pullopostitekstikäännökseensä) muun muassa seuraavaa: ”Sen sijaan harvempi tietää isäni myöhemmistä vaiheista, vaikka dokumentti niistä on julkaistu juuri Teidän maassanne. Tarkoitan kertomusta matkasta Fantomimian mantereelle, joka joutui kirjastonhoitaja Volter Kilven haltuun ja toimitettiin julkisuuteen 1944 herra Kilven kuoleman jälkeen. Kirjastonhoitaja Kilpi oli myös tunnustettu kirjailija ja niinpä tutkijat liittivät isäni paperit automaattisesti hänen kirjailijantuotantoonsa. Virhe kertoo tutkijoittenne kyvyistä, sillä herra Kilven ja isäni tyyli eroavat toisistaan paljonkin.”

Teuvo Nisoniuksen Axel Tulikiven traagillinen kohtalo on Tammen elokuussa 2011 julkaisema kirja, joka väittää olevansa vuonna 1983 Tammen arkistosta löytynyt käsikirjoitus, jota on tarjottu kustantajalle vuonna 1930. Tammi kuitenkin paljasti pseudodokumentin todellisen kirjoittajan Teppo Sillantauksen henkilöllisyyden Helsingin kirjamessuilla heti syksyllä 2011. Sanna Nyqvist ja Outi Oja kirjoittavat Kirjalliset väärennökset -kirjassaan: ”Paljastus latisti teoksesta käydyn keskustelun. Ehkä Axel Tulikiven traagillinen kohtalo olisi jäänyt kiehtomaan yhä uusia lukijapolvia, jos tekijää ei olisi tuotu esille?” Tähän spekulaatioon yhdyn. Mikään ei pilaa hyvää pseudodokumenttia niin kuin tarpeettomat paljastukset.

Antti Salmisen Lomonosovin moottori (2014) alkaa toimittajan esipuheella, jossa kerrotaan: ”Lomonosovin moottori ei ole kirja vaan todistusaineisto erään elämänmuodon kohtalosta Novaja Zemljan eteläsaarella, jonka venäjänkielinen nimi on Južnyi. Osani on ollut näiden dokumenttien kokoaminen yhteen. […] Valtaosa alkuperäisestä aineistosta on päässyt liian huonoon kuntoon tai kadonnut. Yhtäkään mainituista kirjallisista teoksista ei ole säilynyt kokonaisuudessaan.”

Pontus Purokurun Römaani (2019) alkaa Kustannusosakeyhtiö Kosmoksen kustantaja Mikko Aarnen esipuheella, jossa kerrotaan: ”Eräänä talvipäivänä vettä valuva kuriiri koputti kustantamon kellarioveen ja ojensi paketin. Se sisälsi vanhanaikaisen 3,5 tuuman levykkeen ja käsinkirjoitetun paperilapun. Viestissä ei ollut allekirjoitusta. Käsialasta sai vaivoin selville, että disketti sisälsi tekstiä, joka oli välttämätöntä toimittaa levykkeellä, koska muuten ’internet saastuttaisi sen’. […] Ostin usb-levyaseman ja kaivoin disketin esiin. 1,44 megan korppu sisälsi yksitoista tekstitiedostoa ja kansion, johon oli koottu sitaatteja ja ascii-taidetta. […] Kosmos julkaisee teoksen levykkeeltä löytyneillä sitaateilla ja asianmukaisella sisältövaroituksella varustettuna. […] Poisjätetyllä materiaalilla ei ole kulttuurihistoriallista arvoa, mutta kirjallisuudentutkijat voivat halutessaan tutustua siihen kustantajan arkistossa.”

Carlos Lievosen teksti ”Godfredo Díazin ennenaikainen kokeellisuus” (Tuli & Savu nro 106, 3/2021) on katsaus fiktiivisen, 1400- ja/tai 1500-luvulla eläneen espanjalaisen runoilijan Godfredo Díazin tuotantoon. ”Godfredo Díazin elämästä tiedetään äärimmäisen vähän. […] Díazin runokokoelmaksi nimeämä kirjallinen teos tuotiin päivänvaloon vuonna 2019 Vatikaanin eskatologis-skatologisen kokoelman jäänteistä, joissa se herätti tutkija Pietro Cagandon mielenkiinnon. Teos on pitkään kestäneen katoamistemppunsa jälkeen herättänyt kiivasta keskustelua niin historian ja arkeologian kuin runouden teorian kentillä. Díazin kokoelma sisältää yksittäisiä tekstejä, joiden ainoa yhteys toisiinsa vaikuttaa olevan – kirjan sidonnan lisäksi – niiden kokeellinen ote. Osa runoista muistuttaa trubaduurilyriikkaa, mutta suurin osa tekstistä on tietoisen parodista ja dekonstruoi tai tekee suorastaan väkivaltaa runon perinteisille muodoille.” Diázin ja hänen tuotantonsa esittelyn lisäksi teksti tarjoaa seitsemän Díazin teoksesta ”suomennettua” sivua.[7]

 

Aivan lopuksi tahdon vielä mainita neljä erityistä pseudodokumentaarista teosta, joista ensimmäinen on uskonnollinen kirja, toinen on klassikko filosofian historiasta, kolmas on teos, jonka pseudodokumentaarinen kehys edelsi itse teosta, ja neljäs on mahdollisesti kirjallisuushistorian pisimmälle viety pseudodokumentti.

Mormonin kirja on myöhempien aikojen pyhien liikkeen käyttämä uskonnollinen teksti, jonka Joseph Smith (1805–1844) väitti vuonna 1823 löytäneensä maahan haudattujen kultalevyjen muodossa. Näissä kultalevyissä olleen ”uudistetun egyptin” kielellä kirjoitetun tekstin Smith väittää kääntäneensä englanniksi. Käännöstyössä hän kertoo käyttäneensä apunaan kahta kiveä, joita hän kutsuu Raamatusta poimituilla nimillä urim ja tummim. Smith kertoo käännöstyön jälkeen palauttaneensa kultalevyt enkelille, joka alun perin opasti hänet niiden luo. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon kanta on, että Mormonin kirja todella on käännös muinaisista kultalevyistä, mutta monet kirkon ulkopuolella pitävät kirjaa pseudokäännöksenä.

Filosofian puolella merkittävin pseudodokumenttien hyödyntäjä on ollut Søren Kierkegaard (1813–1855). Useat hänen teoksistaan esitetään muodossa tai toisessa löydettyinä dokumentteina. Oma suosikkini on Enten – Eller (1843), jonka tarjoama pseudodokumentaatio on detaljitason yliampuvuudessaan kerrassaan ihastuttava. Teoksen koostavien tekstien julkaisija kertoo esipuheessaan seitsemän vuotta aiemmin nähneensä kauniin, vanhan kirjoituspöydän myynnissä. Hän kulki päivittäin liikkeen ohi, jossa kirjoituspöytä oli, ihaillen sitä, vähän kerrassaan muodostaen lähes obsession tuota kirjoituspöytää kohtaan. Hän yritti kerran ikään kuin ohimennen ostaa tuon pöydän, vaikka ei sitä tarvinnut, tarjoamalla siitä hyvin halvan hinnan. Myyjä ei tähän kuitenkaan suostunut. Lopulta hän päätti ostaa sen täyteen hintaan. Hänen täytyi, sillä hän ei olisi kestänyt menettää sitä, jos joku olisi ehtinyt ostaa sen ennen häntä. Nyt kirjoituspöytä oli pysyvä osa hänen asuntoaan. Hän ihaili sitä asunnossaan samoin kuin oli aiemmin ihaillut sitä liikkeessä. Hän oppi tuntemaan sen muodot ja sen moninaiset laatikot ja lokerot. Myöhemmin, kesällä 1836, hän oli lähdössä viikon mittaiselle matkalle maalle. Matkaanlähtöpäivän aamuna hän kuitenkin nukkui pommiin. Hän pukeutui kiireesti ja riensi, kunnes jo ovella ollessaan muisti, että hänellä ei ole rahaa, jolla maksaa kuljettajalleen. Hän riensi kirjoituspöytänsä luo, jonka laatikossa säilytti rahojaan. Laatikko ei kuitenkaan auennut. Se oli jumissa. Laatikko ei auennut vaikka miten veti. Epätoivoisena ja kiireen pakottamana hän tarttui kirveeseen, jolla löi kirjoituspöytää. Toivottu laatikko ei tästä huolimatta auennut, mutta jotain muuta tapahtui: kirjoituspöydästä aukesi salainen ovi, jota hän ei ollut aiemmin huomannut. Tämän oven takaa, salaisesta lokerosta hän löysi nipun papereita. Hän ihmeissään pakkasi paperit laukkuun ja riensi ulos ennen kuin kuljettaja ehtisi lähteä ilman häntä. Hän lainaisi rahaa matkan aikana maksaakseen kuljettajalle. Perille, maaseudun rauhaan päästyään hän alkoi tutustua löytämiinsä papereihin, ja pitäen niitä erityisen kiinnostavina päätti julkaista ne meidän luettavaksemme.

New York Evening Post -sanomalehdessä ilmestyi 26.10.1809 anonyymi ilmoitus, jossa kerrottiin, että vanhempi herrasmies nimeltä Diedrich Knickerbocker on kadonnut. Sama ilmoitus julkaistiin seuraavina päivinä myös muutamassa muussa alueen sanomalehdessä. Muutamaa viikkoa myöhemmin erään newyorkilaisen hotellin omistaja ilmoitti New York Evening Post -lehdessä, että samainen herra Knickerbocker oli majaillut hänen hotellissaan ja kadonnut maksamatta mutta jättänyt huoneeseensa käsikirjoituksen, jonka omistaja on päättänyt julkaista, mikäli kadonnut herra ei palaa maksamaan laskuaan. Muutama viikko tämän jälkeen hotellinomistaja ilmoitti lehdessä, että herra Knickerbockerin teos on nyt painossa ja ilmestyy pian, sillä maksua ei ole kuulunut: ”This work was found in the chamber of Mr. Diedrich Knickerbocker, the old gentleman whose sudden and mysterious disappearance has been noticed. It is published in order to discharge certain debts he has left behind.” (New York Evening Post, 29.11.1809.) Hotellinomistajan lupausten mukaisesti joulukuussa 1809 ilmestyi Diedrich Knickerbockerin teos A History of New York. Kirja alkaa hotellinomistajan johdannolla, jossa hän kertoo, miten teos hänen käsiinsä päätyi ja miksi hän on päättänyt julkaista sen ilman teoksen kirjoittajan lupaa.

Tosiasiassa sekä teos että kaikki sitä ja herra Diedrich Knickerbockeria koskevat lehti-ilmoitukset olivat Washington Irvingin kirjoittamia. Knickerbocker ja hotellinomistaja – Seth Handaside nimeltään – ovat tyystin fiktiivisiä hahmoja. Itse teos on satiirinen versio New Yorkin historiasta. Irvingin nimeä ei mainita vuoden 1809 ensipainoksessa kertaakaan.

Kenties pisimmälle viety pseudodokumentaarinen kokeilu on J. J. Abramsin ja Doug Dorstin teos S. (2013). S. ei ainoastaan sisällä tekstimuotoista dokumentaatiota ”löydetystä” tekstistä, vaan tarjoaa lukijalle koko ”löydetyn” esineen itsessään: fiktiivisen V. M. Strakan romaanin Ship of Theseus. Ship of Theseus on vuonna 1949 New Yorkissa painettu teos, ja lukijan käsissään pitelemä kappale on kirjastokappale siitä, ja siltä se myös näyttää. Kirjaesineen sivut ovat kellastuneet ja se on täynnä sekä kirjaston merkintöjä (leimoja, lainaustietoja ynnä muita) että kirjaa lainanneiden lukijoiden marginaliaa. Myös efemeraa on paljon: kirjan sivujen välit ovat täynnä postikortteja, servettejä, sanomalehtileikkeitä sun muuta. Tämä kaikki yhdessä luo lukijalle kuvan, että kirja, jota hän pitelee käsissään, on vuonna 1949 painettu ja moneen kertaan luettu kirjastokappale, vaikka tosiasiassa kirja on uusi (jos sen on uutena hankkinut – on toki varmasti mahdollista lukea myös kirjastosta lainattua, monien lukijoiden oikeasti lukemaa versiota kirjasta) ja painettu 2013.

 

Viitteet

1 Lem julkaisi kourallisen olemattomien kirjojen arvioita myös teoksen Doskonała próżnia ulkopuolella. Näiden lisäksi hän julkaisi kokoelman johdantoja olemattomiin kirjoihin: Wielkość urojona (1973, engl. Imaginary Magnitude, 1984).

2 Persialaisia kirjeitä ilmestyi alun perin anonyymisti, mutta kirjeiden anonyymiksi ”kääntäjäksi” ja julkaisijaksi teoksen esipuheessa esittäytyvä henkilö on kuitenkin selvästi oikea henkilö, ei fiktiivinen.

3 Lukuunottamatta erästä kohtaa, jossa Jennifer Croftin olemassaolo huomioidaan hänen kirjansa kautta, kun romaanin kertoja sanoo: ”That was all I knew about tornadoes, a detail I’d read in a strange book called Snakes and Ladders written for some reason in Argentine Spanish by the U.S. translator of Olga Tokarczuk.” Tämä Tokarczukin kääntäjä on tietenkin Croft itse ja Snakes and Ladders on hänen vuonna 2021 ilmestynyt Argentiinan espanjankielinen romaaninsa Serpientes y escaleras.

4 Ossianista ja Macphersonista kiinnostuneita suosittelen tarttumaan Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan kirjaan Kirjalliset väärennökset (2018), jossa Ossianin runoista ja niiden historiasta on kokonainen luku, s. 119–153.

5 Suomessa on julkaistu myös toinen pseudodokumentaarinen jatko Gulliverin kertomuksille: Eira Stenbergin teos Gulliverin tytär (1993). Stenbergin teoksesta tarkemmin ks. esseen lopusta löytyvä liite.

6 Robinson käyttää teoksessa sukupuolineutraalia, kiinan kielestä poimittua pronominia ”ta”. Perusteluita tälle valinnalle löytyy teoksen kääntäjän esipuheesta.

7 Lievosen teksti toimii esimerkkinä siitä miten hyväntahtoinen, puhtaasti kirjalliseksi keinoksi tarkoitettu pseudodokumentaarisuus voi kuitenkin aiheuttaa myös ulkokirjallisia seuraamuksia: Godfredo Díaz on (ainakin vielä tämän esseen kirjoittamishetkellä) löydettävissä Kirjasampo-palvelusta ikään kuin hän olisi oikea, todella olemassa ollut runoilija. Palvelussa on listattu kaikki seitsemän runoa niin, että kirjoittajaksi on ilmoitettu ”Godfredo Díaz” ja kääntäjäksi ”Carlos Lievonen”. Lisätietoina mainitaan vielä, että ”Tekijä elänyt luultavasti 1400-luvulla Espanjassa”.

 

Kuva: Aurora Ala-Hakula.

 

Atte Koskinen on runoilija, kriitikko ja runouslehti Tuli & Savun päätoimittaja.