Rakkautta self-empowermentin aikaan

Esseessä Juulia Heinonen lukee Liv Strömquistia ja kysyy, mitä rakkaus on. Haittaako jos rakkaus loppuu, ja mikä silloin loppuu?

 

I

Liv Strömquistin viides suomennettu sarjakuva-albumi Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan tarkastelee rakkautta ja rakastamisen vaikeutta myöhäiskapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa markkinatalous vuotaa rakkauselämään ja uusliberaalin ihanteen omaksuneet ihmiset näkevät toisensa lähinnä heijastavina pintoina itselleen. Teos sivuaa muun muassa Leonardo DiCaprion tunne-elämän onttoja kaikuja, runoilija Hilda Doolittlen intensiivisiä rakkaussuhteita ja Beyoncén kappaletta ”Irreplaceable”, johon sisällytetty voimaantumisaate ei olekaan täysin ongelmaton. Sarjakuva on kauttaaltaan tuttua Strömquistin tyyliä, ei mitenkään toisteisella tai pitkästyttävällä tavalla, vaan siten, että teos herättää ihanan tunteen jatkuvuudesta ja luotettavuudesta. Vaikka maailma menisi kuinka päin helvettiä, Strömquist tekee erinomaisia sarjakuvia – muun muassa siitä, miten maailma menee päin helvettiä.

***

Aihe on tietysti ajankohtainen: parisuhteiden muodostaminen on ollut julkisessa keskustelussa pinnalla jo useamman vuoden, ja sävy on usein huolestunut. Helsingin Sanomissa vuonna 2019 julkaistun kolumnin otsikko ”Olen syvähaastatellut isoa sinkkujoukkoa ja todennut: deittailussa ennen oli paremmin” tiivistää keskustelun ydinsisällön. ”Ennen” viittaa yleensä aikaan ennen deittisovelluksia, jotka ovat monen silmissä tehneet deittailusta pelin ja toisista ihmisistä lähinnä vaihtokelpoista materiaa.

***

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan käsittelee siis rakkautta ja erityisesti rakkaudettomuutta ajassa, jossa parisuhteen muodostaminen ja säilyttäminen koetaan enenevissä määrin vaikeaksi. Teos on eräänlainen jatko-osa kymmenisen vuotta aiemmin kirjoitetulle Prinssi Charlesin tunteelle, joka on tähän asti ollut henkilökohtainen suosikkini Strömquistin tuotannosta. Prinssi Charlesin tunne (Prins Charles känsla, 2010, suom. Helena Kulmala, 2017) perkaa kulttuurissamme tiukasti istuvaa monogamiaoletusta ja ongelmallisia rakenteita romanttisen rakkauskäsityksen taustalla. Teosta lukiessani tunsin oloni jotenkin tavanomaista vapaammaksi, sanan kaikissa merkityksissä.

Elokuun alussa Strömquist kertoo itse Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei kuitenkaan suhtaudu romanttiseen rakkauteen enää yhtä kriittisesti kuin Prinssi Charlesin aikaan, vaikka rakkautta voikin lähestyä myös sosiaalisena rakennelmana. Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan jättää sijaa myös sille, mikä rakkaudessa on selittämätöntä.

***

”Daavid ja Goljatin pää on myös esseen kirjoittamisen metafora. Tältä tuntuu kirjan luovuttaminen lukijan käsiin: riiputtaa irti leikattua päätään yleisön edessä.” (s. 124.) Näin kirjoittaa Silvia Hosseini toisessa esseekokoelmassaan Tie, totuus ja kuolema (2021). En ole esseisti, kirjailija tai varsinaisesti kriitikkokaan, mutta samastun Hosseinin kuvaukseen.

Tavallaan tahtoisin vältellä teoksen käsittelemiä aiheita, koska ne tuntuvat niin henkilökohtaisilta. Ne tuntuvat myös siltä, ettei niistä voi kirjoittaa muuta kuin joko itsestään selviä latteuksia tai jotain liian intiimiä, jonka jakaminen kaduttaa viimeistään kuukauden päästä. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa hieman rakkaudesta, vaikka se tuntuu riskialttiilta – ei ehkä ihan siltä, että leikkaisi irti oman päänsä, mutta jonkin hengissä pysymisen kannalta vähemmän olennaisen ruumiinosan kuitenkin.

 

II

Luen Punaisimman ruusun alkuperäisversion Den rödaste rosen slår ut (2019, suom. Helena Kulmala, 2021) ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2020, keskellä yhtä tähänastisen elämäni antoisimmista mutta myös haastavimmista työrupeamista, jonka seurauksena tunnen itseni useina päivinä vähän tyhmäksi ja loputtoman uupuneeksi. Sen keskellä Strömquistin uusin teos voisi piristää, ja tavallaan se piristääkin. Se on hauska ja oivaltava, kuten olen odottanutkin sen olevan. Se ei kuitenkaan ole ainoastaan omia näkemyksiäni hellästi hivelevä tsemppikirja, kuten olen salaa toivonut. Se on tietysti paljon parempi. Teoksessa on kuitenkin niin paljon pohdittavaa, että ajatuksia on vaikea jäsennellä vielä pitkänkään ajan päästä.

***

Ensimmäisen lukukerran jälkeen jään ennen kaikkea pohtimaan, mitä romanttinen rakkaus oikeastaan merkitsee. Wikipedia-artikkelin mukaan romanttinen rakkaus on ”syvää eroottista kiintymystä toiseen ihmiseen”. Mutta onko erotiikka muka romantiikan edellytys? Toisen lähteen mukaan koko romanttista rakkautta ei ole olemassakaan. Tekstissä todetaan, että ”romanttisen rakkauden ylivalta saa meidät laiminlyömään muiden läheisten ihmissuhteiden luomisen ja hoitamisen.” Se on hyvä pointti.

En löydä internetistä kovin montaa lähdettä, jota tahtoisin tässä tekstissä hyödyntää. Yritän keksiä tähän hauskan sanaleikkivitsin rakkauden lähteestä, mutta en keksi. Rakkaus todella on sanojen tuolla puolen, kuten näyttää myös olevan rakkausaiheinen kirjallisuuskritiikki. Ja olen vasta aivan alussa.

***

Muutaman viikon päästä käyn läpi tekemiäni muistiinpanoja, ja yksi pistää silmään:

”Tahtoisin kirjoittaa jotain omasta rakkauselämästäni, koska en voi kirjoittaa rakkaudesta edes näennäisen objektiivisesti. Mutta ei kukaan avaa kritiikkiä lukeakseen kriitikon rakkauselämästä, ei se ole olennaista.”

Mutta miksi ei?

Henkilökohtainenhan on nyt äärimmäisen korostunutta.

Ja sitä paitsi, avaako kukaan enää kritiikkiä muutenkaan?

***

En vielä tiedä, onko rakkautta mielekästä lähestyä analyyttisesti teoriapohjalta, mutta tarvitsen jonkun toisen sanoja ja ajatuksia, jotta saan tämän tekstin kirjoitettua. Tartun lukulistallani odotelleeseen kirjaan, yhdysvaltalaisen feministi ja kirjailija bell hooksin vuonna 2016 suomennettuun teokseen Rakkaus muuttaa kaiken (All About Love, 2000, suom. Elina Halttunen-Riikonen). Teoksessa hooks korostaa rakkauden täsmällisen määritelmän tärkeyttä ja hyödyntää psykiatri M. Scott Peckin määritelmää, joka käsittää rakkauden ”tahdoksi avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi”. Se kuulostaa hyvältä määritelmältä, se korostaa rakkauden toiminnallisuutta, rakastamista verbinä. Se ei välttämättä liity suoranaisesti romanttiseen rakkaustunteeseen, mutta se kuulostaa sydämessä räjähteleviä ilotulitusraketteja luotettavammalta. Rakastan suuria tunteita ja kaikenlaista romanttista draamaa, mutta loppujen lopuksi saatan kuitenkin mieluummin olla yhdessä sellaisen ihmisen kanssa, joka tahtoo ravita henkistä kasvuani sen sijaan, että rakkaus perustuisi häilyvään tunteeseen tai määrittelemättömään tarpeeseen olla kanssani päivin ja öin. Ehkä. Tällaisissa asioissa ei voi olla liian ehdoton.

Luen teoksen yhdeltä istumalta vaaleanpunaisia post-it -lappuja tärkeille sivuille liimaillen. Pohdin menneitä rakkaussuhteitani ja nykyistä parisuhdettani henkisen kasvun ravitsemisen näkökulmasta. Korvaisin ehkä kasvun käsitteen hyvinvoinnilla – ”kasvu” kuulostaa jotenkin kapitalistiselta tai siltä, että kehitys olisi välttämätöntä. Vaikka ei hyvinvointikaan käsitteenä tietysti täysin neutraalina kajahtele.

Illalla luen kumppanilleni katkelmia teoksesta, ja hän kuuntelee keskittyneenä. Hetki tuntuu ihanalta ja läheiseltä.

 

III

Kun luen elokuussa 2021 Helena Kulmalan suomennosta Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, olen ehtinyt pyöritellä rakkausasioita mielessäni yli puoli vuotta. Teoksessa olisi paljon mihin tarttua, sillä se on jopa Strömquistin sarjakuvaksi runsas. Strömquist käsittelee yksilökeskeisen, rationalismia ihannoivan ja patriarkaalisen yhteiskunnan vaikutusta parisuhteisiin. Teoksen painopiste on siinä, miksi rakastumisen tunnetta on nykyään vaikeampi tavoittaa ja säilyttää – miksi nykyään ”ei tunnu miltään”. Rakkautta ja rakkaudettomuutta lähestytään viidestä eri näkökulmasta, joissa äänessä ovat muiden muassa sosiologi Eva Illouz sekä filosofit Byung-Chul Han ja Erich Fromm.

Teoksen kuvakieli on Strömquistille ominaiseen tapaan pelkistettyä ja henkilöt karikatyyrimäisiä. Pitkät tekstiosuudet ohjaavat ainakin omaa lukemistani tekstilähtöisempään suuntaan, vaikka nautinkin nokkelista visuaalisista elementeistä, joissa parasta on nimenomaan se, miten niitä käytetään. (Jostain syystä minua ei ikinä lakkaa huvittamasta aiemmissakin teoksissa moneen kertaan esiintynyt ratkaisu, jossa ruudun yläreunassa referoidaan jokin teoria, jonka jälkeen ruutuun on piirretty teoreetikko toteamassa täysin sama asia uudestaan.) Muistan jonkun pohtineen joskus jossain, voisivatko Strömquistin sarjikset kääntyä myös esseemuotoon, kun painavaa asiaa on niin paljon. Periaatteessa voisivat, mutta jotain olennaista jäisi kuitenkin puuttumaan.

Teoksen mukaan rakastumisesta on tullut nykyihmiselle suoritus, jota varten laaditaan listoja ja analyyseja unelmakumppanin ominaisuuksista, käydään terapiassa tekemässä itsetutkiskelua ja pyritään kaikin keinoin maksimoimaan oma viehättävyys. Miehet haalivat suhteissa emotionaalista valtaa pysymällä etäisinä ja sitoutumattomina, ja naiset oppivat varomaan ”crazy girlfriend” -leimaa, jonka voi saada esimerkiksi ehdottamalla yhteistä ajanviettoa turhan usein. Strömquistin sarjakuvan mukaan ihminen unohtaa nykyään toisen erillisyyden ja shoppailee kumppaneita kuin mitä tahansa käyttöhyödykkeitä odottaen saavansa virheettömän, omiin tarpeisiinsa räätälöidyn tuotteen. Ajatukset ovat tietysti Strömquistille tyypilliseen tapaan tarkoituksellisesti äärimmilleen kärjistettyjä, mutta ilmiöt ovat tunnistettavia, ja johtavat usein tilanteeseen, jossa rakastumiselle ei jää sijaa.

***

Vuonna 2017 tutkijat kommentoivat Hesarin lukijoiden niin sanottuja Tinder-periaatteita. Jutun mukaan moni pyyhkäisee vasemmalle (eli roskikseen) profiilit, joissa näkyy esimerkiksi lapsi, eläin, ”nyrpeä ilme”, golf-kuva, pelkkiä selfieitä tai vessaselfie. Haastateltavien vastauksissa todetaan ainakin, että viestin laittamista kannattaa odottaa pari päivää ja paras aika laittaa viestiä on aamupäivällä. Viikonloppuiltana laitettuja viestejä kehotetaan välttämään ja seksiseuran etsimisaikeet tulee tuoda esiin viimeistään viidennessä viestissä. Jos toinen ei vastaa parin päivän kuluessa, match poistetaan.

Vaikka Tinder-etiketti voi kuulostaa tunnistettavan lisäksi myös absurdilta, se tuskin on yksittäisen käyttäjän syytä – perustuuhan koko sovellus nimenomaan valikoinnille, optimoinnille ja algoritmille, jota mitä ilmeisimmin kukaan ei ymmärrä. Yleistä tietoa sen sijaan on se, ettei Tinderin pyrkimys ole oikeasti auttaa käyttäjiään pois sovelluksen parista. Sehän olisi huonoa bisnestä.

Kesäkuussa 2021 kuitenkin uutisoitiin nettideittailun muuttuneen koronan aikana vähemmän pinnalliseksi, koska pandemia vaikuttaa ihmisten perusarvoihin nostaen empaattisuuden ja muista ihmisistä välittämisen muiden arvojen ohi. Se, miten pysyvä muutos tähän suuntaan on, jäänee nähtäväksi, mutta tahtoisin kovasti uskoa siihen.

***

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan käsittelee myös nykyihmisen kyvyttömyyttä menettää hallinta, uskoa mihinkään itsensä ulkopuolella, to fall in love. Kontrollia ihannoiva ihminen tahtoo pitää kaikki langat omissa käsissään ja säilyttää valtatasapainon oman etunsa mukaisena. Äärimmäinen rationalismi riisuu rakkauden ja koko elämän mystisyydestä. Ajatus on surullinen.

Täysin kohtalon ja korkeampien voimien varaan ei rakastamista kuitenkaan kannata teoksen mukaan jättää. Rakastamisen valitsemisen merkitys korostuu sitaatissa Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssistä (1943, suom. 1951): ”Tietenkin joku tavallinen ohikulkija voisi ajatella, että minun ruusuni on samanlainen kuin te. Mutta se yksinään on teitä kaikkia tärkeämpi. Koska minä olen juuri sitä kastellut. Koska juuri sille tein tuulensuojan. Koska juuri sen lehdiltä tapoin toukat. Koska juuri sen olen kuullut valittelevan tai kehuskelevan itseään. Tai joskus vaikenevankin. Koska juuri se on minun ruusuni.” (Punaisin ruusu, s. 87.)

Rakkaus ei ole tilaustuote, jonka riittävän pääoman kerättyään voi hankkia itselleen kuin uuden asunnon tai kalliin lomamatkan. Rakkaus ei myöskään ole tila, joka säilyy staattisena olosuhteista riippumatta, vaan jotain, jota täytyy ylläpitää. Rakastaminen lisää rakkautta ja tekee rakkauden kohteesta entistä merkityksellisemmän ja rakastettavamman. Kuten filosofi ja psykoanalyytikko Erich Fromm Strömquistin siteeraamana toteaa: ”Rakkaus on ennen kaikkea antamista! Antaa, ei vastaanottaa!” (s. 86.)

Erityisesti hooksin teoksessa rakkauden valitseminen näyttäytyy keskeisenä. Tämä lainaa jälleen Peckiä: ”Rakastaminen ei ole pelkästään vahva tunne – se on valinta, harkittu päätös, lupaus. Jos rakkaus olisi ainoastaan tunne, ei olisi mahdollista luvata rakastaa toista ikuisesti.” (Rakkaus muuttaa kaiken, s. 133.) En tiedä, onko tarpeen luvata rakastaa toista ikuisesti, mutta muilta osin Peckin ajatus kuulostaa perustellulta.

Jään kuitenkin pohtimaan, pitääkö rakkautta ensin tuntea, jotta sitä voi antaa. Pitääkö ensin rakastua, jotta voi rakastaa? Riittääkö, jos vähän ihastuu ja sen jälkeen päättää rakastaa – onko sen jälkeen rakastunut? Miltä rakastuminen tuntuu verrattuna ihastumiseen, fyysiseen vetovoimaan tai kiintymiseen?

***

Rakkaus muuttaa kaiken suhtautuu kuitenkin melko kriittisesti ajatukseen romantiikasta ja rakastumiseen kiinteästi liitetystä hallitsemattomasta lankeamisesta. Rakastamisen valitsemisen puolesta puhuva hooks kirjoittaa: ”Ensimmäisessä romaanissaan Sinisimmät silmät kirjailija Toni Morrison kuvaa romanttista rakkautta ’yhdeksi kaikkein tuhoisimmista käsitteistä inhimillisen ajattelun historiassa.’ Sen tuhoisuus piilee käsityksessä, jonka mukaan rakastamiseen ei voi vaikuttaa eikä sitä voi valita. Tämä rakkautta koskevan perimätiedon ylläpitämä harhaluulo estää oppimasta rakastamaan. Tähän kuvitelmaan tarrautumalla korvaa rakkauden romantiikalla.” (s. 132.)

Teoksessa nostetaan myös esiin, että lankeamiseen perustuva rakkauskäsitys on ”erityisen käytännöllinen miehille, jotka ovat sosiaalistuneet patriarkaaliseen mieheyskäsitykseen; sen mukaanhan mies ei ole kosketuksissa tunteisiinsa.” (s. 132.) Mikään, mikä liittyy siihen, että jokin asia maailmassa toimii miesten eduksi, ei enää varsinaisesti yllätä, mutta tätä yhteyttä en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi. (Patriarkaalinen mieskäsitys ei tietysti todellisuudessa toimi miestenkään eduksi, mutta se on varmaan tässä vaiheessa jo kaikille selvää.)

 

IV

Rakkaussuhteista naisten ja miesten välillä olisi vaikeaa kirjoittaa kirjoittamatta sukupuolten välisestä epätasa-arvosta, ja kuten Prinssi Charlesin tunteessa hieman provosoivasti ja kärjistetysti todetaan, romanttiset heterosuhteet ovat suoranaista patriarkaatin käyttövoimaa. Tai ainakin ne voivat olla. Onneksi ne voivat olla muutakin.

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan nostaa esiin erityisesti Illouzin näkemyksiä sukupuolten erilaisista odotuksista ja rooleista, joihin heterosuhteiden muodostuksessa helposti ajaudutaan. Lasten hankkiminen (saaminen) voi olla todellinen kynnyskysymys parisuhteiden muodostamisessa, erityisesti silloin, kun jokainen mies haluaa tapailla 20–22-vuotiasta naista. Strömquist lainaa Illouzia: ”Nykytilanne asettaa naiset rakenteelliseen altavastaajan asemaan: aikanäkökulman ja demografisten tekijöiden johdosta kumppanin valinnasta tulee tehtävä, joka pitää saada hoidettua tietyn ajallisen kehyksen sisällä, mikä luo tunteen valinnanvapauden kaventumisesta ja saa naiset kiirehtimään valintaa.” (Punaisin ruusu, s. 52.) Lukuisissa disclaimereissa huomioidaan se tosiasia, että kaikki ihmissuhteet eivät toimi näillä periaatteilla: lapsen voi saada yksinkin eivätkä tietenkään kaikki naiset halua lapsia, kuten eivät kaikki miehetkään ole sitoutumiskammoisia vastuunpakoilijoita. Kenenkään ei myöskään ole pakko haluta ryhtyä vanhemmaksi, jos ei oikeasti halua.

Lukiessa tuli muutamaan otteeseen mieleen, miten mukavaa olisi, jos Strömquistin sarjakuvissa käsiteltäisiin enemmän myös muiden kuin cis-heterojen välisiä suhteita.

***

Teoksessa tarkastellaan myös populaarikulttuurin tapaa esittää miehiseksi mielletty toiminta tavoiteltavampana kuin naiselliseksi mielletty. Esimerkkinä Strömquist nostaa Sinkkuelämää-sarjan Samanthan, sitoutumattoman ja seksuaalisesti aktiivisen naisen, ja tälle vastapariksi Charlotten, jonka suurimpiin unelmiin kuuluvat avioliitto ja lapset. Strömquistin mukaan Samantha on sarjassa cool, Charlotte puolestaan esitetään hieman hölmönä. En ole koskaan seurannut sarjaa riittävän tarkasti ottaakseni kovin perustellusti kantaa tähän, mutta mieleeni on jäänyt, että Samantha kyllä tosiaan oli cool – hauska, itsevarma ja älykäs. Strömquist esittää aiheellisen kysymyksen, miksi tällaisten naishahmojen haaveena ei koskaan ole esimerkiksi perheen perustaminen. Miksi kaikista siisteimmät tyypit ovat emotionaalisesti etäisiä ja haluttomia sitoutumaan?

Toisaalta en mitenkään tahtoisi allekirjoittaa Illouzin väitettä, jonka mukaan ”naiset ovat omaksuneet sarjallisen seksuaalisuuden imitaationa ja reaktiona siihen valtaan, jota miehet ovat kyenneet hankkimaan tällaisen seksuaalikäyttäytymisen ansiosta” (Punaisin ruusu, s. 56). Emotionaalisesti sitoutumaton seksi vaihtuvien kumppaneiden kanssa voi olla ihan oikeasti kivaa, ja tuntuu hurjalta, jos se typistetään pelkäksi kulttuuriin koodatuksi reaktioksi miehiseen seksuaalikäyttäytymiseen.

***

Teoksen toinen osa käsittelee niin kutsuttua self-empowerment-feminismiä, jonka nimeen myönnän itsekin kerran jos toisenkin vannoneeni. Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan esittelee Beyoncén ”Irreplaceable”-kappaleen pohjalta ”uusi mies minuutissa” -doktriinin. Sen tärkein sanoma on, että jokainen voi omalla toiminnallaan tehdä rakkaudesta kivutonta ja esimerkiksi päättää lakata rakastamasta kumppania, joka ei rakasta riittävästi takaisin. Kuten teos esittää, ideaalin taustalla on ainakin osittain tilanne, jossa naiset ovat pitkään joutuneet romanttisissa suhteissa epäsuotuisaan asemaan ja vastaanottaneet monenlaista kaltoinkohtelua kumppaneiltaan.

Rakkaudesta uhkaa kuitenkin tulla suoritus, jossa onnistuminen tai epäonnistuminen sälytetään ihmisen omaksi syyksi, ja kuten Strömquist kirjoittaa: ”Rakastuminenhan on jollain tavalla suorittamisen vastakohta – se muistuttaa (suoritusyhteiskunnan silmissä) epäonnistumista, luovuttamista, alistumista” (s. 113). Rakkauden tähden kärsiminen on muuttunut ylevästä surkeaksi, ja rakkautta etsivä yrittää poistaa siitä kaiken negatiivisen ja tuskallisen. Myös hooksin teoksessa esitellään kirjailija Harold Kushnerin aiheeseen liittyvä huoli: ”Pelkään, että nuorista kasvaa aikuisia, jotka etsivät läheisyyttä ilman riskiä, nautintoa, joka ei vaadi merkittävää emotionaalista panostusta. He pelkäävät pettymyksen tuottamaa tuskaa niin paljon, että luopuvat mahdollisuudesta rakkauteen ja iloon.” (Rakkaus muuttaa kaiken, s. 12.) Vaikka sitaatista meinaa ensin tulla hieman epämukava olo – siellä joku ikäihminen taas saarnaa nuorisolle – ymmärrän, mistä Kushner puhuu.

Who needs a heart when a heart can be broken?

***

Muistan, millaista epämääräistä ylpeyttä tunsin itsestäni joskus nuorempana, kun eräs tuttuni totesi minun vaihtavan kumppaneita kuin sukkia. Vaikka ilmaus viittaa tietysti ennen kaikkea nopeatempoisiin parisuhteisiin, sisältää se myös oletuksen siitä, että toimenpiteellä on suunnilleen yhtä paljon merkitystä kuin vaatekappaleen korvaamisella.

Se ei tietenkään ollut totta, koska 1. vaihdoin sukat joka päivä, ja 2. uskoin vilpittömästi jokaisen ihastukseni olevan juuri se, jonka kanssa vietän loppuelämäni tai vähintäänkin useita vuosia. Asia ei ole vanhemmiten muuttunut mihinkään, eikä kukaan kumppanini ei ole koskaan ollut minulle yhdentekevä. Eroaminen ei ole ollut sukkien vaihtamista vaan sitä, että jokin olennainen sisäelin poistetaan ilman nukutusta.

Vaikka keskustelusta alkaa olla lähemmäs kymmenen vuotta, ajattelen sitä aina toisinaan – en niinkään hyväntahtoisen humoristisesti heitettyä kommenttia, vaan omaa reaktiotani siihen. Välinpitämättömyys tuntui jo silloin tavoiteltavalta, ja samaan aikaan se tuntui täysin mahdottomalta saavuttaa, koska välinpitämättömyys on niin kaukana perusluonteestani.

Aloin kerran suunnitella soittolistaa hääjuhlien jatkoille keskusteltuani yhden illan Tinderissä mielestäni maailman nokkelimman, kuumimman ja älykkäimmän matchin kanssa, vaikka ajattelin niinä aikoina, etten koskaan halua mennä naimisiin. (Senhetkinen haastava elämäntilanteeni saattoi kyllä vaikuttaa yhtäkkisiin häähaaveisiin.)

Ulospäin olisin kuitenkin mieluummin ollut se tyyppi, joka vaihtaa kumppaneita kuin sukkia, enkä se tyyppi, joka suunnittelee häitä ennen ensimmäisiä treffejä.

***

Self-empowerment-feminismillekin on tietysti paikkansa, enkä ainakaan itse tahtoisi riutua koko elämääni yksipuolisen rakkauden kourissa tai jäädä parisuhteeseen, jossa toinen kohtelee minua kaltoin, vaikka tuntisin kuinka palavaa rakkautta – ja silloinhan sitä usein vasta tunteekin, koska kaltoinkohtelu voi olla monin tavoin koukuttavaa. Sekä Strömquist että hooks kirjoittavat epätasapainoisesta asetelmasta, jossa miesten emotionaaliset tarpeet tulevat todennäköisemmin tyydytetyiksi kuin naisten. Pelkkä oman kärsimyksen ylevöittäminen ei riitä ratkaisuksi.

Strömquist kuitenkin tiivistää self-empowerment-feminismin kritiikin vakuuttavasti: ”Feministinen vastaus siihen, kun rakkauteen kykenemättömät miehet kohtelevat naisia huonosti, ei voi olla se, että naiset tekevät itsestään yhtä kykenemättömiä rakkauteen self-empowermentin ajatusakrobatian avulla” (s. 141). Rakkauteen kuuluu tietysti keskeisesti riski haavoitetuksi tulemisesta ja myös joiltain osin itsensä uhraaminen, mutta yksi vastaus voisi olla se, että miehet lakkaisivat kohtelemasta naisia niin huonosti. (Ja ei, kaikki miehet eivät kohtele naisia huonosti.) Tämä edellyttää kuitenkin patriarkaatin purkamista. Toisessa suomennetussa teoksessaan Mies tahtoo muuttua (The Will to Change. Men, Masculinity, and Love, 2004, suom. Tapani Kilpeläinen, 2020) hooks muistuttaakin hyvin, kuinka patriarkaalinen kulttuuri palkitsee miehiä tunnekylmyydestä ja emotionaalisesta etäisyydestä.

Mieleeni muistuu myös katkelma teoksesta Nimetön intohimo, jossa ranskalainen kirjailija Marguerite Duras (1914–1996) kuvailee henkilöhahmojaan: ”Kyllä, naiset todella pystyvät avautumaan täydellisesti ulkoiselle, elämälle, ylitsevuotavan intohimon voimalle. Sen takia he ovat vahvemmin suuntautuneita kohti tulevaa, kohti uusiutuvia elämänmuotoja, kuten hiljaiset naiset teoksissa Kuolemantauti, Siniset silmät musta tukka ja Emily L. Miehet ovat fossiloituneet heitä vahvemmin menneisyyteen, josta eivät löydä tietään ulos. Ovat sellaisen halun vankeja, jonka soisivat itselleen mutta eivät epätoivoisesti onnistu siinä.” (s. 85.)

 

V

Kliseiseksi sisustustarratekstiksi jalostunut lohtulause all you need is love on yhä mielestäni yksi aikamme ihastuttavimpia viisauksia, vaikka kyyniset kolumnistit voivat siitä hassunhauskan huumoriulottuvuuden löytääkin. Ihminen tosiaan tarvitsee muutakin kuin rakkautta; esimerkiksi ravintoa, lämpöä, happea… Ehkä joku myös tarvitsee sitä kolumnissa mainittua voita. Tietenkin on etuoikeus voida kokea, että tarvitsee vain ja ainoastaan rakkautta (mikäli joku näin oikeasti kokee), koska kukaan ei varmaan voi elää pelkästään siitä. Konkreettisia ongelmia ei tulisi sivuuttaa vetoamalla rakkauden parantavaan voimaan, eivätkä korulauseet auta esimerkiksi niitä, joiden elämässä päivittäiset perustarpeetkaan eivät täyty. On silti myös ongelmallista ylenkatsoa rakkautta kuin se olisi jokin reaalimaailmasta irrallaan oleva hömpötys.

***

Hooks kirjoittaa: ”Kun annamme arvoa tyydytyksen lykkäämiselle ja otamme vastuun teoistamme, emotionaalisesta maailmasta tulee vähemmän monimutkainen. Yksinkertainen elämä tekee rakastamisesta yksinkertaista. Valitsemalla yksinkertaisen elämisen tavan parantaa välttämättä kykyä rakastaa. Näin oppii harjoittamaan myötätuntoa, vahvistamaan yhteenkuuluvuutta maailman yhteisön kanssa joka päivä.” (s. 103.)

Hooksin käsittelemä rakkaus on tietysti rakastamista sanan laajimmassa merkityksessä, ei ainoastaan kahden ihmisen välillä oleva romanttinen side. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä vähemmän olen huolissani romantiikan katoamisesta – surullisempaa on, jos ihmiset kadottavat kyvyn rakastaa. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä vähemmän uskon, että niin tulee käymään. Mitä se edes tarkoittaa, että ihmiset eivät enää osaisi rakastaa?

Ymmärrän toisaalta myös mahdollisen rakkausähkyn: populaarikulttuurin tapa esittää rakkaus on tietysti pitkään ollut jokseenkin yksipuolinen ja näköalaton. Yhtäkkiä all you need is love onkin all you need is a monogamous heterosexual relationship.

 

VI

Päätän tekstin alun perin siihen, että käyn läpi oman pohdintani epäjohdonmukaisuutta ja tekstin yleistä epäselkeyttä. Kustannustoimittajaystäväni sanoo, että siitä tulee mauttomat humble brag vibesit. Koska hän on minua parempi lukemaan paitsi tekstejä myös viboja, poistan turhanpäiväisen lopetuskappaleen, vaikka en ole itseeni erityisen tyytyväinen. Mutta toisaalta, voiko rakkaudesta kirjoittaa muuten kuin epäjohdonmukaisesti, rakkaushan on itsessään epäjohdonmukaista?

Niin tai näin, Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan on kenties Strömquistin onnistunein teos. En vieläkään tiedä, mikä on rakkauden tunteen ja rakastamisen teon suhde, mutta uskon, ettei se ole yksiselitteinen. En tiedä, onko elämänmittainen monogaaminen liitto mielekäs päämäärä. En tiedä, haittaako se, jos lakkaa rakastamasta toista enkä tiedä, kuinka suurelta osin siihen voi itse vaikuttaa. Tiedän, että nämä ovat varmasti pitkälti näkökulmakysymyksiä, jotka riippuvat ainakin siitä, lähestyykö rakkautta tunteena vai tekoina. Ehkä sitä voi lähestyä vähän molempina. Tiedän, että osaan nimetä rakkaudesta enemmän asioita, joita en tiedä kuin joita tiedän. Uskoisin, että se on ihan hyvä. Elämä on pitkälti sellaista, ei-tietämistä.

(Vaikka toisaalta hooks kirjoittaa teoksessaan tietämisen olevan ”rakkauden elimellinen ainesosa” [s. 82], ja olen siitäkin jollain tavalla samaa mieltä.)

***

Strömquistin teoksen viimeisimmillä sivuilla tiivistyy jotain todella olennaista, johon tahdon lopettaa:

”Vai onko niin, että nämä yritykset selittää, miksi rakkaus loppuu, ovat pelkkää jälkiviisautta, eräänlainen itsesäilytyksen väline, koska muuten olisi liian tuskallista loukata jotakuta niin paljon kuin ketään vain on mahdollista loukata TÄYSIN ILMAN SYYTÄ, kun lakkaa olemasta rakastunut?

Ja ehkä koko selitysten kaipuu – kaipuu toisintoihin ja tarinoihin siitä, mitä on tapahtunut ja miksi – ehkä koko ponnistelu on meidän ihmisten epätoivoista kamppailua, jolla haluamme välttyä olemasta olentoja, jotka vain mönkivät ympäriinsä avaruudessa kelluvalla pallolla – missä asioita vain tapahtuu meille, ja me itse toimimme ja tunnemme randomisti, sattumanvaraisesti, kohtalon oikusta, voimatta ymmärtää sitä?” (s. 162.)

 

Jutun julkaisu on osa Alfred Kordelinin säätiön tukemaa Kiiltomadon verkkosivu-uudistusta.