Ravitsevaa leipää ja erikoisia kakkuja

Päätoimittajien keskustelu kritiikistä eli yleistä pessimismiä, ajatuksia muodosta, jokunen toimenpide-ehdotus ja ainakin yksi leivontametafora.

Juha-Pekka: Koska meitä on kaksi ja meidän on tarkoitus puhua kritiikistä ja Kiiltomadosta sen osana, ajattelin, että perinteisen pääkirjoituksen sijasta keskustelu voisi olla siihen osuvampi muoto. Mitä mieltä olet kotimaisen kirjallisuuskritiikin tilanteesta tällä hetkellä? Erityisesti: mitä siitä puuttuu? 

Anniina: Alkuun totean ilmeisen: Suomessa tehdään laadukasta kirjallisuuskritiikkiä. Kulttuurilehdissä on halua julkaista kritiikkiä ja panostaa siihen. Samoin Suomessa on valtavasti hyviä kirjallisuuskriitikoita, jotka suhtautuvat tehtäväänsä intohimolla, ja se näkyy myös teksteistä.

Jos taas ajatellaan kritiikin tilaa esimerkiksi päivälehdissä, siinä olisi paljon parannettavaa. Ensinnäkin arvostelut saavat aika vähän tilaa lehtien kulttuurisivuilla niin luku- kuin merkkimäärällisestikin, kun taas laajoja henkilöjuttuja julkaistaan paljon. Ehkä hieman liioitellen voisi sanoa, että kritiikki alkaa olla suurelle yleisölle jo melko tuntematon tekstilaji, mistä säännöllisin väliajoin syntyvät kritiikkikohut tuntuvat olevan yksi oire. Lisäksi valtamediassa huomio kiinnittyy liiaksi negatiivisiin ”kohukritiikkeihin” sen sijaan, että kaikenlaiset kritiikit ja teokset synnyttäisivät dialogia.

Kysymys siitä, mitä puuttuu, tuntuu yllättävän haastavalta. Ehkä kaipaan toisinaan ”yleiskritiikkien” rinnalle esseistisempiä tekstejä, jotka ottaisivat kohdeteokseen jonkin aivan omanlaisensa, vinhan näkökulman. Jokainen kriitikko tietää myös, miten haastavaa on kirjoittaa teoksesta, joka ei niin sytytä. Toivoisin, että silloin, kun kriitikko joutuu tällaisen tehtävän eteen, olisi kritiikki mahdollisen tykittävän sanailun rinnalla tai sen sijaan tarkasti perusteltua. 

Mitä itse ajattelet, mitä kaipaisit lisää suomalaiseen kirjallisuuskritiikkiin? 

Juha-Pekka: Kohut ovat sitäkin hölmömpiä, koska ne lähtevät aina siitä, että arvostelma meni väärin. Kun Suomessa puhutaan kritiikistä, juututaan siihen, osuiko kriitikko oikeaan teoksen laadusta. Kritiikin muodosta ei puhuta, koska yleensä ei huomata, että kritiikillä on muoto.

Meillä on ilmestynyt parin vuosikymmenen aikana jatkuvasti enemmän kokeellista ja muototietoista kirjallisuutta, ensin runoutta, sitten proosaa ja nyt monenlaisia sekoituksia. Vastaanotto on hiljalleen päässyt tilanteen tasalle, ja välillä teoksia liitetään jopa kansainvälisiin virtauksiin ja perinteisiin. Kritiikin oma muoto vain ei ole muuttunut.

Päivälehtien konventiot tuskin kääntyvät parempaan, mutta kulttuurilehdissä pystyisi viemään muotoajattelua pidemmälle. Tilanne on siis sillä tavalla antoisa, että kritiikissä on vielä paljon mahdollisuuksia käyttämättä. Vaikka esimerkiksi dialogikritiikki on tervetullutta, se on vasta yksi muoto.

Havahtuminen muotoon voisi auttaa myös yleiskritiikistä jonnekin eteenpäin. Ikävintä on monta yleiskritiikkiä samasta kirjasta. 

Anniina: Hyvä pointti muodosta! En itse näe yleiskritiikkiä mitenkään huonona juttuna, sillä myös siinä on mahdollista esittää tarkkoja ja omaperäisiä havaintoja. Kyse on kuin ravitsevasta leivästä, mutta useammin soisi luotavan erikoisempia kakkuja, madeleine-leivoksista marenkitorttuun – ja kaikkeen niiden väliltä!

On totta, että kritiikkiä luetaan sisältökeskeisesti kenties vieläkin useammin kuin teoksia (puhutaan esimerkiksi teosten ”sisällöttömyydestä”, mutta harvemmin muodottomuudesta). Ymmärrän kyllä hyvin, miksi kritiikin kohdalla huomio kiinnittyy enemmän siihen, mitä sanotaan tai kirjoitetaan kuin miten. Kritiikin ensisijaisena tehtävänä ei ole varmaan koskaan ollut esteettisten elämysten tuottaminen vaan niiden ja teosten analysointi, tulkinta ja arvottaminen. Tämä taas ei poista sitä seikkaa, että parhaimmillaan kritiikki on lukunautinto, ja mielestäni siihen tulisi pyrkiäkin.

Mutta tekeekö kritiikin muodon avartaminen tai kokeellistaminen kritiikistä oman taidemuotonsa? Piileekö tässä paradoksi: voiko kritiikki olla itse sitä, mitä se pyrkii analysoimaan ja arvottamaan?

Myönnän, että kuvailemani näkökulma on aika rajoittunut ja ongelma varsin keinotekoinen: ainakin omaa mielenkiintoani mitä tahansa asiaa kohtaan lisää se, että se on tehty tuoreella tavalla. Kokeellisemman muodon ja kritiikin tekstilajille tyypillisen argumentoinnin yhdistäminen voi kuitenkin olla haastavaa, vaikka haasteen voikin nähdä mahdollisuutena. 

Kritiikin muodosta ei puhuta, koska yleensä ei huomata, että kritiikillä on muoto.

 

Juha-Pekka: ”Ja hän sanoi minulle: ’Ihmislapsi, ravitse vatsasi ja täytä sisälmyksesi tällä kirjakääröllä, jonka minä sinulle annan’. Niin minä söin, ja se oli minun suussani makea kuin hunaja.” (Hes. 3:3.)

Totta, kokeellinen kritiikki on mielekästä vain osana kritiikin laajempaa diversiteettiä. Se taas edellyttää yhdestä teoksesta useampia kritiikkejä, parhaassa tapauksessa humanistisen aikakäsityksen puitteissa, jotta vastaanotto kumuloituu ja alkupään reaktiot otetaan myöhemmissä huomioon, niin ettei ainakaan toisteta yhtä ja samaa.

Innostava esimerkki kokeellisesta kritiikistä on Maaria Ylikankaan (tuolloin Pääjärven) ”Kolmen kerran Satakieli!” Juha Siron kokoelmasta Satakieli! Polyfonisia runoja (2008). Tuli & Savuun etsittiin vuonna 2008 kokeellista kritiikkiä, ja Ylikankaan teksti on yksi kutsuun vastanneista. Otsikko viittaa peukalosääntöön, jonka mukaan runoteos on syytä lukea vähintään kolme kertaa ennen kuin siitä voi lausua mitään julkisesti. Kritiikki jakautuu kolmeen osaan tai jaksoon niin, että kukin kuvaa aina yhden lukukerran. Siihen syntyy kertova rakenne, joka näyttää havainnollisesti, miten käsitys teoksesta muotoutuu ja tarkentuu vaiheittain. Teksti pitää mukana myös perinteisen kritiikin elementit, kuten arvostelman, mutta oikeastaan pystyy muodon avulla perustelemaan arvolauseen tavallista paremmin. Se päättyy: ”Neljättä lukukertaa pitäisi rakentaa jo toisin, ja se olisi jo liioittelua” (Pääjärvi 2009, 65).

Kokeellinen muoto tuskin sopii kaikkiin tapauksiin, vaan sitä kannattaa soveltaa muototietoiseen teokseen ja mieluusti niin, että kaksi muotoa resonoivat keskenään jollain lailla. Tätä kautta kokeellinen kritiikki voisi ohjata tarkempaan luentaan kohdeteoksesta. Niin kuin mainitsit, siinä tullaan väistämättä yhteiselle alueelle kritiikin kohteen kanssa, hyvässä ja pahassa. Saatetaan operoida hämärävyöhykkeellä, mutta se muistuttaa kohteen ja kritiikin olevan sikäli samaa, että molemmat on tehty kielestä.

Muoto koskee tavalla tai toisella kaikkea kritiikkiä. Kritiikki tangeeraa jo luontojaan kirjallisuusesseen kanssa, ja usein essee tekee tiettyyn määrään samaa kuin kritiikki eli kuvailee, analysoi ja arvottaa. Kritiikki käyttää väistämättä kuvallista kieltä, vertauksia ja metaforia. Sillä on aina jokin tyyli, se argumentoi tyylinsä keinoin, ja tyyli vaikuttaa siihen, miten uskottavia arvostelmia se esittää. Siksi muodon vaikutus pitäisi tunnistaa ja tunnustaa. Luulen, että tähän liittyy Charles Bernsteinin provokaatio, jonka mukaan kritiikki saisi ”juopua omasta metaforisuudestaan” (2006, 71). 

Anniina: On oleellinen oivallus, että kokeellinen kritiikki voi tuottaa jopa tarkemman luennan kohdetekstistä. Onhan niin, että myös kritiikki vaatii lukijalta omien havaintojen ja tulkintojen tekemistä – kuten kaikki tekstit, ja puhekin. Erona on toki se, ettei kirjoitettu teksti enää täydentele sanottavaansa.

Erityisesti nyt toimitettuani useita kritiikkejä olen pohtinut, mikä varsinaisesti erottaa kritiikin ja esseen, ja monesti ero on tuntunut keinotekoiselta. Metaforinen kielenkäyttö koskee paitsi kritiikkiä ja esseistiikkaa, myös kirjallisuustiedettä. Esimerkiksi runon rytmiä ja sen määrittelyjä tutkinut Michael Golston (2008, ks. myös Kainulainen 2013) on pitänyt hankalana sitä, ettei runon rytmi ole taipunut helposti tarkkoihin määritelmiin vaan ennemmin metaforisiin luonnehdintoihin, kun sitä on kuvailtu vaikkapa konemaiseksi tai hengitystä mukailevaksi. Tämä onkin kriittinen ero kirjallisuustieteen ja esseen tai kritiikin välillä; essee ja kritiikki voivat juhlia sellaista, mitä tutkimus joskus pitää hankalana tai kiusallisena. Kenties kritiikin suhde kohteeseensa on siis armeliaampi kuin tutkimuksen. (Vastuuvapauslauseke: Sanon tämän ihmisenä, joka päätti olla hakematta tohtoriopintoihin.) 

Vielä yksi asia, jota olen pohtinut viime aikoina liittyen muotoon, on sen suhde perinteeseen. Länsimaisen kirjallisuuden, kuten minkä tahansa taiteenlajin, kaanon on varsin miehinen ja valkoinen. Kritiikin lukupiirissä Maaria Ylikankaan pitämässä tapaamisessa Tekstin talolla (22.2.2024) pohdittiin, miten kritiikki voisi välttää uusintamasta aina samoja rakenteita jo muotonsa tasolla. Riittäisikö näin alkuun se, että etsisimme mahdollisimman paljon erilaisia tapoja lukea ja kirjoittaa ja antaisimme tilaa mahdollisimman monenlaisille äänille? Kokeellinen kritiikki voi siis olla hedelmällistä myös feministisestä tai intersektionaalisesta näkökulmasta. Maria Savela kirjoittaa runoteoksessaan Kasvu hieman ironisesti: ”(ÄLÄ AINA LÄHDE ANTIIKISTA)” (2024, 273). Ajatus on osuva, erilaisiin traditioihin perehtyminen rikastuttaa myös muotoa. 

Sivusin aiemmin kritiikin tehtäviä. Siihen liittyen: mikä on mielestäsi kirjallisuuskritiikin rooli nimenomaan nopeassa nykymaailmassa?  

Juha-Pekka: Ajattelen, että yhteiskunnallinen merkitys alkaa jo silloin, kun luenta tuodaan julkiselle alueelle ja jonkin yhteisön piiriin. Rita Felski, joka on tutkimuksissaan käsitellyt kirjallisuuden vastaanottoa ja lukijoiden reaktioita, muistuttaa sinänsä yksinkertaisesta asiasta: kirjallisuus ei ”pysty vaikuttamaan maailmaan suoraan, vaan ainoastaan lukijoidensa välityksellä” (2024, 34). Jos kirjallisuudella tai muilla taiteilla siis on yhteiskunnallista merkitystä, niin se muodostuu vain vastaanoton myötä. Kritiikki taas on syventynein vastaanoton muoto, tai ainakin sen pitäisi olla. En usko, että vaikuttavin tapa on liittää kohdeteos tähän tai tuohon päivänpoliittiseen ilmiöön vaan löytää siitä jotain, mitä kukaan muu ei ole löytänyt. Tämäkin toteutuu parhaiten, jos meillä on mahdollisimman laajasti erilaisia lukutapoja, niin kuin sanoit. Tutkimus voi tehdä samaa, mutta se ehtii apajille paljon myöhemmin ja käsittelee harvempia teoksia.

En innostu ajatuksesta, että kritiikki ”välittää” teoksen lukijalle, ikään kuin se toimisi vain jakeluportaan asiassa. ”He’s got the works, gives you sweet taste…” Se implikoi, että kritiikki ei vaikuta teokseen eikä muokkaa sen merkitystä, ja se implikoi myös, että kritiikin tehtävä on vain selventää teosta ja auttaa ymmärtämään sitä. Varmasti hyville neuvoille on tilausta tietyissä murroskohdissa, kuten aikoinaan 1950-luvun modernismissa. Koska uusi runous tuolloin aiheutti yleisössä perusteellista hämmennystä, oli kaiketi hyödyksi, että kritiikki ryhtyi valistamaan lukijoita ja suosittelemaan uusia lukutapoja. Mutta sama ei päde kaikkiin tilanteisiin.

Yhtä hyvin kritiikki voisi muuttaa teoksen vaikeaksi ja hidastaa sen vastaanottoa. Jos kirjallisuuden parhaisiin puoliin kuuluu, että se vieraannuttamalla ”kasvattaa havaitsemisen vaikeutta ja kestoa”, kuten Viktor Šklovski (2001, 34) määrittelee, niin kritiikki voisi tehdä samoin, kun se havainnoi kohdettaan.

Entä sitten Kiiltomadon rooli tässä kaikessa? Mitä erityistä haluaisit sen tuovan kritiikin areenalle? 

Olisiko kirjallisuudella ilman vastaanottoa merkitystä lainkaan?

Anniina: Jos ilman vastaanottoa kirjallisuudella ei voisi olla yhteiskunnallista merkitystä, niin voi kysyä myös, olisiko kirjallisuudella ilman vastaanottoa merkitystä lainkaan. Toki teos on aina merkityksellinen vähintäänkin tekijälleen, mutta voisiko edes taiteen itseisarvo toteutua ilman vastaanottoa? 

Ymmärrän pointtisi siitä, että vaikuttavin kritiikki pyrkii lukemaan teoksia mahdollisimman omalakisesti. Toisaalta kirjallisuus ja sen erilaiset virtaukset syntyvät aina aikansa olosuhteissa. Siksi useita teoksia on hedelmällistä tutkia osana aikaansa, myös (päivän)poliittisten kysymysten kautta, sikäli kuin teos on niihin kytköksissä. Esimerkiksi tänä keväänä on julkaistu runsaasti teoksia, joissa merkittävänä teemana on seksuaalinen väkivalta, mitä voi pitää Me Too -keskustelun ja yhteiskunnallisten asenteiden muutoksen satona. 

Mutta jos kritiikin tehtävä olisi teoksen välittäminen tai sen selittäminen tyhjentävästi, se äärimmilleen vietynä tarkoittaisi, että teos olisi typistettävissä joksikin väitteeksi tai näkemykseksi asiasta x tai y. Silloinkin voisi kysyä, mihin teoksia tai taidetta enää tarvittaisiin. 

En näe kritiikin tai teosten helppoutta tai vaikeutta sinänsä itseisarvona. Mutta luen ja ymmärrän ehdotuksesi siitä näkökulmasta, että perehtynyt vastaanotto vaalii aikaa, jolloin syntyy myös uusia yhteyksiä ja ideoita. Toisinaan jopa tuntuu, surullista kyllä, että kritiikki on tutkimuksen ja kirjallisuuden itsensä ohella hitaan ajattelun viimeisiä saarekkeita. Vajoan pessimismiin kuullessani kentältä havaintoja nuorten heikosta lukutaidosta – enkä edes puhu Pisa-tuloksista vaan esimerkiksi kirjallisuuden opetuksen vaikeudesta koulussa ja lukiossa. Tuomiopäivän profeetta minussa huutaa, että olemme lähempänä 451:tä fahrenheitia kuin huomaammekaan. Jos maailmasta katoaa muiden luonnonvarojen lisäksi kriittinen lukutaito, eikä taiteesta tai sen herättämistä syvemmistä kysymyksistä enää olla kiinnostuneita, mitä meille tapahtuu? 

Kiiltomadon rooli kritiikin saralla on mielestäni olla kirjallisuusmedia, joka mahdollistaa marginaalisempien teosten perehtyneitä luentoja – myös sellaisten lajien, jotka jäävät muissa kulttuurilehdissä paitsioon. Perehtymisen mahdollisuus liittyy jo formaattiimme, sillä jutut eivät ole sidottuna merkkimääriin, toisin kuin printtimedioissa. Ja tietysti Kiiltomato on ainakin periaatteessa kaikkien ulottuvilla intter netin ihmemaailmassa ilman maksumuuria, mikä on aika poikkeuksellista.  

Hitauden ohella ja sen vastapainoksi pystymme reagoimaan tarvittaessa spontaaneihinkin juttuehdotuksiin ja keskusteluihin. Näen myös meidät ihan terävänä duona tässä hommassa: molemmat meistä ovat kirjoittaneet kritiikkiä, sinulla on kokemusta tutkimuksesta ja kulttuurilehden päätoimittamisesta, itselläni taas pedagogista ja journalistista taustaa. 

Tämän ohella toivon, että Kiiltomadossa on mahdollista kokeilla erilaisia tapoja tehdä kritiikkiä. Eroamme muista kulttuurilehdistä myös siinä, ettemme ilmesty numero ja siihen liittyvä teema kerrallaan, joten juttujen ei tarvitse sopia mihinkään tiettyyn puheenaiheeseen. 

Täydennä vapaasti! 

Juha-Pekka: Totta, vapaus merkkimääristä on keskeinen etu. Toivon, että se johtaisi muun muassa varsinaiseen käännöskritiikkiin eli vertailuun alkuteoksen ja käännöksen välillä. Kun merkkimäärä ei tule vastaan, voi siteerata molempia kunnolla ja arvioida käännösratkaisuja siltä pohjalta. Se on yksi asia, johon haluan kannustaa kriitikoita.

Perinteinen compare and contrast on muutenkin hyvä menetelmä. On mahdollista kirjoittaa erinomainen kritiikki niin, että keskittyy vain käsillä olevaan teokseen ja rajaa muut asiat pois. Runoteoksen kohdalla voi analysoida vaikka vain yhtä fragmenttia tai säettä, jos valitsee osuvan. Mutta yleisesti ajattelen, että mikä tahansa kritiikki hyötyy perusteellisesta kontekstoinnista ja yhteyksistä muihin tekijöihin ja teoksiin. Jos tekstissä ei näy boldia kuin kerran aloituslauseessa, lopputulos saattaa olla vähän kapea eikä niin rohkea kuin voisi olla.

Luulen, että moni avustaja miettii jo valmiiksi omaa tekstiään siltä kannalta, miten se säilyisi relevanttina. Niin kuin mainitsit, tekstit pysyvät helposti saatavilla sesonkien yli. Se ohjaa ajattelemaan pidempää kestoa eikä pähkäilemään, onko nyt käsillä kirjasyksyn valokuvatuin lato. Harva Kiiltomadossa viitsii laittaa senttejään Finlandia-veikkauksiin.

Meiltä toivon, että ehdimme itsekin lukea mahdollisimman paljon kirjoista, jotka Kiiltomadossa noteerataan. Se tekee editoinnista huomattavasti tarkempaa. 

Anniina: Jep, kaikkiin teoksiin perehtyminen olisi ideaali, vaikka siihen ei aikataulullisesti aina pystykään taipumaan. 

Ja rajaaminen on kriitikon tärkeimpiä taitoja. Se on haaste, jonka äärelle joudun joka kerta itsekin kritiikkiä kirjoittaessani. 

Tämä vuosi, jonka aikana olemme olleet päätoimittajina, on ollut todella antoisa. Odotan mielenkiinnolla, millaisia metkuja seuraavat Tulikärpäsen (ks. Tuli & Savu 2/2023) – kritiikkivuodet pitävät sisällään. Ainakin suunnitelmissa on jatkaa lasten- ja nuortenkirjallisuuden esillä pitämistä sekä Jälleenlöydettyjä. 

Kirjallisuus 

Bernstein, Charles 2006. Absorptio ja keinotekoisuus. Suom. Leevi Lehto. Runouden puolustus. Helsinki: poEsia, 64–151. 

Felski, Rita 2024. Kirjallisuuden hyödyllisyys. Suom. Jyrki Vainonen. Tampere: Vastapaino. 

Golston, Michael 2008. Rhythm and Race in Modernist Poetry and Science. New York: Columbia University Press. 

Kainulainen, Siru 2013. Liikettä tahdissa. Nykyrunon vaikuttava rytmitoiminta. Avain 1/2013, 55–70.

Pääjärvi, Maaria 2009. Kolmen kerran Satakieli! Tuli & Savu 1/2009, 64–65. 

Savela, Maria 2024. Kasvu. Helsinki: ntamo.

Šklovski, Viktor 2001. Taiteesta – keinona. Suom. Timo Suni. Pekka Pesonen & Timo Suni (toim.), Venäläinen formalismi. Helsinki: SKS, 29–49.

Kuvat: Anniina Meronen