Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Romaanin merkitys pakenee palkitsijoilta

Saara Kesävuori, Kiiltomadon päätoimittaja, 20.12.2005

Tämänvuotiset kirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat herättivät julkisuudessa hämmentyneitä reaktioita. Kovin monissa puheenvuoroissa ei kuitenkaan pohdittu sitä, olivatko kaikki ehdokkaat romaaneja. Tämänkaltaisen keskustelun puuttuminen kertoo siitä, että esteettinen keskustelu on kaiken kaikkiaan kadonnut mediasta.

Eurooppalaisen romaanitaiteen alku on renessanssissa, Rabelais’n ja Cervantesin laajoissa kertomuksissa. Nykyromaanin alue on laaja, ja sille on ominaista vapaamuotoisuus ja varsin monenlaisten kuvaus- ja kerrontatekniikoiden käyttö. Suomessa 1950-luvun modernismin kirjallisten näkemysten vähittäisen väistymisen myötä romaanin käsite on venynyt moneen suuntaan. Fiktion ja faktan sekoittuminen, fantasia ja muu spekulatiivinen kirjallisuus, omaelämäkerrallinen terapia- ja tunnustuskirjallisuus ja historiallisista henkilöistä tehdyt fiktiiviset teokset ovat tehneet proosan kentästä heterogeenisen kokonaisuuden.

Estetiikalla on monta määritelmää. Väljästi määriteltynä estetiikka on taideteoksia ja niiden kritiikkiä koskevien yleisten ongelmien selvittelyä. Estetiikan keskeinen tehtävä on taiteen luonteen ja merkityksen määritteleminen. Taiteen kriteerejä on mahdotonta määritellä ilman esteettisiä kriteerejä. Taiteen sisältö määräytyy puolestaan kunakin aikana taiteilijoiden, kriitikoiden, yleisön ja muun yhteiskunnan välisestä suhteesta. Renessanssin painotukset olivat yksilössä. Nyt painotetaan yleisöä.

Kirjailija luo arvotodellisuutta

Kaikesta monimuotoisuudesta huolimatta romaanitaiteen yhteisenä pyrkimyksenä on pidettävä monipuolisesti valaistun elämänkuvan luomista. Romaanissa on kyse ihmisen esittämisestä jossakin esteettisesti asennoituneen kirjailijan luomassa arvotodellisuudessa.

Milan Kundera kirjoittaa Romaanitaiteessa, että romaanin tarkoitus on henkilöhahmojensa kautta ratkoa minän arvoitusta. Romaanikirjailija ei kerro, millaisia me olemme vaan millaisia me voisimme olla. Lisäksi romaanin tehtävä on näyttää lukijalle, että asiat ovat monimutkaisia, totuudet tavoittamattomissa ja tietäminen vaikeaa. Tämän tehtävän toteuttaminen aiheuttaa sen, että romaani on kerroksellinen ja kompleksinen kokonaisuus. Kokonaisuuden painon tai keveyden kertoo tapa, jolla kirjailija käsittelee aihettaan ja henkilöitään. Tätä tapaa voi kutsua myös näkemykseksi. Romaanikirjailijan näkemykseen tulisi sisältyä myös jonkinlainen ihmisenä elämisen historiallinen ja kenties eettinenkin ulottuvuus.

Jos nämä edellä mainitut ominaisuudet hyväksytään romaanimuodon edellytyksiksi, kaikki tämänvuotiset Finlandia-ehdokkaat eivät ole romaaneja. Osa ehdokkaista on eri tavoin ansioitunutta proosaa, mutta romaanin esteettistä funktiota ne eivät täytä.

Julkisuus on tullut jäädäkseen

Kotimaisia romaaneja ilmestyy vuosittain noin 220-250. Finlandia-palkinnon esiraati saa niistä kustantajilta luettavakseen noin sata. Loppukilpailuun pääsee korkeintaan kuusi romaania. Suomessa on noin 80 kirjallisuuspalkintoa, mutta 21 kertaa jaettu Finlandia-palkinto on niistä
ehdottomasti näkyvin.

Suomen kustannusyhdistyksen toimitusjohtaja Veikko Sonninen toteaa Aino Mäki-Mantilan haastattelussa (Ilkka 20.11.2005), että jo Finlandia-palkintoehdokkuus lisää kirjan myyntiä. Palkinnon voittaminen vaikuttaa kirjan myyntiin oleellisesti. WSOY:n tiedotuspäällikkö Katri Wanner kertoo samassa artikkelissa, että kirjailijoista on tullut median lempilapsia. Palkintoehdokkuuksista ja voitoista syntyy haastatteluja ja uutisia. Lisääntynyt julkisuus on luultavasti ollut osasyynä siihen, että kotimaista kaunokirjallisuutta ostetaan huomattavasti enemmän kuin käännöskirjallisuutta. Parikymmentä vuotta sitten tilanne oli päinvastainen.

Julkisuudesta on hyötyä sekä lukijoille että kirjailijoille. Avaimen esikoiskirjailija Elina Hirvosen teoksen myynti kaksinkertaistui Finlandia-ehdokkuuden julkistamisen myötä. Julkisuutta sai myös kustantaja, kaksi vuotta toiminut perheyritys. Pienkustantajia on Suomessa jo niin paljon, että yhdelläkään niistä on tuskin varaa väheksyä julkisuutta.

Kirjallisuuden kenttä on parinkymmenen vuoden aikana muuttunut tavattoman paljon. Kirjallisuuspalkintojen ympärillä käytävä keskustelu ei sen sijaan ole muuttunut lainkaan. Ehdolla ovat väärät kirjat, palkinto menee väärän valitsijan antamana väärälle kirjailijalle ja kirjalle. Julkisuus ja kaupallisuus ovat yhtä pahoja kirosanoja kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Ynseimmätkin palkintojen vastustajat pääsisivät poteroistaan edes asemasotavaiheeseen myöntämällä, että julkisuus on ainakin toistaiseksi tullut jäädäkseen. Tämä johtuu siitä, että taiteen painopiste on nyt siitä maksavassa kuluttajassa. Kirjallinen keskustelu saattaisi nytkähtää uuteen suuntaan, mikäli palkintojen merkitys kytkettäisiin avoimesti rahaan ja näkyvyyteen ja poistettaisiin tästä merkityksestä kaikki asennelataukset.

Mitä nykyromaani voisi olla?

Kymmenen vuoden kuluttua voidaan kuitenkin olla tilanteessa, jossa julkisuus on arkipäiväistynyt liikaa, eikä se enää lisää kirjojen myyntiä. Lisäksi arvaamattoman median kiinnostus voi koska tahansa suuntautua toisaalle kuin kirjailijoihin ja kirjoihin. En usko, että elämme ajassa, mutta elämme aikaa, jossa nopeus hotkii merkityksiä. Ainakin kirjallisuuden alkupalat ja pääruoka on jo mediassa syöty. Tästä syystä julkisuudessa pitäisi käydä ymmärrystä lisäävää keskustelua romaanitaiteen esteettisistä vaatimuksista ja siitä, miten nuo vaatimukset toteutuvat tai voisivat toteutua nykyromaaneissa. Tällainen keskustelu ei ole kiellettyä Finlandia-palkintoraadiltakaan, mutta sen koostumus näyttää lisääntyvästi määräytyvän julkisuusperiaatteella eikä asiantuntemusperiaatteella. Nuo kaksi periaatetta eivät tietenkään aina sulje pois toisiaan.

Ymmärtämisen lisääminen on vaikeaa, koska se on vapautta suuntautua sanoihin ja tekoihin, jotka antavat kirjallisuudesta kiinnostuneille ihmisille mahdollisuuden suhteuttaa sekä itseään että lukukokemuksiaan todellisuuteen. Ymmärtäminen on lisäksi aina avaavaa ja lisäävää eikä kieltävää tai poissulkevaa.

Finlandia Junior -valintaraadin puheenjohtaja Pekka Leinonen sanoi 10.11.2005 palkinnon julkistuspuheessaan, millaisia kirjoja jätettiin kilpailusta pois. Tällaiset rajaukset ovat kirjallisuuden halveksimista, koska kirjallisuus murtaa hierarkioita eikä luo niitä. Hierarkioita tarvitsevat ihmiset, joilla ei ole aikaa tai viitseliäisyyttä lisätä omaa ymmärtämistään. Ymmärtäminen on aina hidasta, myös nettipalstoilla.

”Meidän aikakauttamme riivaa unohtamisen halu, ja tuon halun tyydyttämiseksi se antautuu nopeuden pahallehengelle; se kiihdyttää askeleitaan koska haluaa meidän ymmärtävän, ettei tahdo meidän enää muistavan sitä; se on väsynyt itseensä; tympääntynyt itseensä; se haluaa puhaltaa muistin häilyväisen liekin sammuksiin.” (Milan Kundera, Kiireettömyys).