Reformaattori Mikael Agricolan Abckirian etulehdellä on runo, joka sekä leikkaa että keskustelee ajattomasti ihmisyyden eetoksesta ja arvoista; se on samalla saarnaa ja runoa vertautuen kielen kautta ihmisen mieleen. Suomalaisen saarnan alku on Agricolassa, joka niin Psalttarin, Rukouskirjan kuin Uuden testamentin esipuheissa antoi saarnaopillisia neuvoja. Sittemmin lukuisissa postilloissa on annettu ohjeita sekä saarnaajille että saarnojen kuulijoillekin.

Tohtori Martti Luther sanoo saarnaamisesta: ”Minä koetan tehdä kaikki saarnani mahdollisimman yksinkertaisiksi, enkä minä saarnoissani koskaan katso ruhtinaihin, tohtoreihin ja ylioppilaisiin, vaan talonpoikiin, nuorisoon, palvelijoihin jne. Minun saarnojeni täytyy olla sellaisia, että Matti ja Maija saavat niistä jotakin kotiinsa… Minä en vaivaa ihmisiä pitkillä saarnoilla. Kuuloaisti on sangen herkkä kapine, joka pian kyllästyy ja väsyy. Sanoa muutamilla sanoilla paljon vaatii taitoa ja se on suuri hyve.”

Kuuloaisti on sangen herkkä kapine, joka pian kyllästyy ja väsyy.

Luther on sanonut ajattomasti, miten ihmiselle tulee puhua: mahdollisimman yksinkertaisesti ja paljon vähemmän, mitä tietää. Hän painotti, että saarnan pitää ymmärtää jokainen, myös seitsenvuotias lapsi. Sitten hän jatkaa: ”Kun minä ja maisteri Melanchton juomme kellarissa olutta ja keskustelemme teologiasta, ihmettelee Jumala taivaassakin tätä oppineisuutta.”

Saarnan pitää siis tavoittaa, koskettaa, säväyttää, kolauttaa ja kolahtaa. Parhaiten se menee silloin perille, kun olemme aivan toista mieltä, mitä saarnaaja väittää. Jumalan edessä saarnaaja on aina toipilas ja kuulija terveen tai ainakin elävien kirjoissa.

Saarna on aina – tai melkein aina – puhuttunakin kirjallisuutta. Postillakirjallisuus on kautta vuosisatojen meillä Suomessa kukoistanut ja yhä edelleen ilmestyy saarnakirjoja, jotka kantavat pidettyä saarnapäivää pidemmälle. Hyvä saarna on ajaton, vaikka olisi kuinka kiinni ajassa. Hyvä saarna on tarina, niin kuin nuotiotulilla kerrottu, ehkä edellisiltä sukupolvilta kuultu, hieman matkalla muuntunut, mutta kantaen sisällään historiaa ja sanomaa.

Asia on myös käänteinen. Kirjallisuus hedelmöittää saarnaa milloin tiedostetusti, milloin tiedostamattomasti. Kyse ei ole vain sitaattien käytöstä saarnoissa, vaan laveasti siitä yhteisestä kosketuspinnasta, jossa ihminen elää; niin kirjallisuudessa kuin saarnassakin. Runo elää saarnassa ja saarnana laveasti ymmärrettynä, kun tarkastelemme, mitä kaikki tehokeinoja saarna hyödyntääkään. Saarnat ovat rikastuttaneet suomalaista kaunokirjallisuutta monella tavoin. Kirjailijat ovat myös tuotannossaan kehitelleet erilaisia saarnoja: niitä on esitetty saarnan perustehtävän mukaisesti ja toisaalta myös parodiaa harrastaen.

Tämä liittyy myös Raamattuun, jonka teksteihin saarna pohjautuu. Raamatun vaikutus on erittäin huomattava koko suomalaiseen kulttuurikenttään, mutta erityisesti kirjallisuuteen. Aleksis Kivi oli innokas Raamatun lukija, joka kuunteli myös paljon Nurmijärven kappalaisen, J. F. Bergin saarnoja saaden vaikutteita kieleen ja teostensa sisältöönkin. Nummisuutareissa luonnehditaan Kurkelan Juhoa saarnamiehenä: ”Kahteen osaan jakasi hän saarnansa, ensimmäinen oli helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta.”

Raamatun vaikutus on erittäin huomattava koko suomalaiseen kulttuurikenttään, mutta erityisesti kirjallisuuteen.

Kreikan kielen sana homilia merkitsee alkuaan tuttavallista puhelemista, seurustelua, keskustelua. Siinä on jotain nykyisestä some-maailmasta, jossa ollaan aktiivisessa ja suorassa vuorovaikutuksessa. Tilanne on siis subjekti–subjekti. Saarna perinteisesti ymmärrettynä mielletään yksinpuheluksi, monologiksi subjekti–objekti-tilanteessa. Saarnatuoli jo esineenä ihmisten yläpuolella kirkkotilassa ilmentää tätä, vaikka alun perin sen nostaminen korkeuksiin merkitsi parempaa kuuluvuutta ja näkyvyyttä. Kirkkoarkkitehtuuri siis itsessään on saarnaa. Uusissa kirkoissa saarnatuoli on kuulijoiden tasalla viestien tasavertaisuudesta.

Olen sekä saarnannut että kirjoittanut runoja neljäkymmentä vuotta. Alussa oli runo. Sitten tuli saarna. Runosaarna. Mahdollinen muotoilu siitä, miten ymmärsin Jumalan, ja runon. Miten sanoa Jumala runossa tai saarnassa. Runouden funktiota on vaikea määrittää. Se vain on. Onko saarnan sama? Leikkauspisteenä on uskon vahvistaminen. Laki ja evankeliumi. Rajapinnat koskettavat toisiaan. Saarna on uskonnollista puhetta, runo mitä milloinkin.

Kielikuva on sekä runon että saarnan ydin. Jeesus sanoo: ”Minä olen maailman valo.” Pentti Saarikoski runoilee: ”Minä olen valo joka johdatan sinut pimeään.” (Hämärän tanssit 1983) Saarna ja runo rakentuvat samoista elementeistä, absurdista havainnoimattomasta, kuitenkin todesta. Kun otat käteesi kiven, se ei ole vain kivi, vaan se on myös itku. Metafyysinen todellisuus on aina läsnä lausutuissa sanoissa.

Saarna on kielikuviensa kautta kulttuurisidonnainen. Saarnan pohjana on jokin Raamatun teksti, joko Vanhasta testamentista tai Uudesta testamentista. Mutta saarna ei ole parafraasi, vaan tuore niitty. Runoilija kulkee niityn yli niin kuin Lassi Nummi kirjoittaa: ”Minä kuljen ruohon yli/ koivunlehtiä kohden.”

Niin saarna kuin runokin toimivat metaforilla ja vertauksilla. Runossa on paljon toistoa ja erityisen paljon laululyriikassa. Tehokeinona toisto toimii myös saarnassa. Lause toistettuna lisää sanoman painoarvoa. Toisto sisältää itsessään laajan tunneskaalan. Puhujan ruumiinkielestä voi päätellä myös tunnetason.

Terho Pursiainen piti hätkähdyttävän saarnan Kemin kirkossa marraskuun 13. päivänä 1983. Siinä hän kuvasi Jumala-kuvassa tapahtunutta järkähtämistä. Saarna herätti erityisen vilkkaan keskustelun. Pursiainen katsoi, ettei hän enää voinut jatkaa pappina. Hän lähetti pappeuskirjansa tuomiokapituliin. Myöhemmin Pursiainen pyysi saada pappeuskirjansa takaisin ja päästä hoitamaan papin virkaa Suomen ev. lut. kirkossa. Ja katso: niin tapahtui. Hän palveli sitten seurakuntapappina Helsingissä herättäen aina saarnoillaan keskustelua.

Joka sunnuntai Suomessa pidetään satoja saarnoja. Joka päivä Suomessa kirjoitetaan runoja.

Kirjailija Ilmari Kiannon isä August Benjamin Calamnius oli Suomussalmen pitkäaikainen kirkkoherra. Suomen yhdessä parhaista pappilakuvauksistaan Vanha pappila (1922) Kianto kertoo isänsä saarnan valmistuksesta: ”Rovasti pysähyttää kynänsä, tuijottaa raamatun tekstiin ja miettii. Sunnuntaisaarnaansa hän siinä kirjoittaa. Pesävalkea antaa pahoja paukkuja, mutta se ikään kuin vain raitistaa ajatuksia: – Jla on rakkaus – Kurja syntinen, joka uskoo, tulee autuaaksi – Jlan edessä ei mikään asia ole mahdotonta… Rovastilla on tullut tavaksi itseään varten aina merkitä tuo alati toistuva pyhä sana lyhennettynä Jla. Hän lyhentää sen eräänlaisesta häveliäisyydestä, joka hänen luonteelleen muutenkin on ominaista.”

Saarnaaja on tulkki, kääntäjä, selittäjä, kommentaattori, toimittaja, sillä hän selittää sanaa. Hän kääntää Jumalan ajatuksia kulloiseenkin aikaan. Tänään saarnataan eri tavalla kuin vaikkapa Agricolan aikaan, vaikka viesti on sama. Raamattu on monilta osin vaikeaselkoinen kirjakokoelma, mutta saarnaajan tehtävä on saattaa kuulija kirjastoon monenlaisten aarteiden pariin.

Joka sunnuntai Suomessa pidetään satoja saarnoja. Joka päivä Suomessa kirjoitetaan runoja. Joka päivä ihmisen ilo on yhteinen. Joka päivä maailman murhe tulee aamiaispöytään. Joka päivä saarna on ajankohtainen. Joka päivä runo on leipää.

Risto Kormilainen

Kirjoittaja on runoilija, joka on julkaissut yli 40 teosta, kirjallisuuskriitikko, kirkkoherra ja lääninrovasti.