Valuvika

Soili Pohjolaisen toisen romaanin Valuvika keskiössä on omia lapsia suunnitteleva Maria ja hänen isoisänsä Arttu.  Marian suhde äitiinsä on hankala ja etäinen.  Äiti soittaa ja vaatii häntä menemään Pohjois-Karjalaan katsomaan Artun perään. Äiti on itse liian kiireinen, äiti on aina. Parisuhderiidan päätteeksi Maria päättää hetken mielijohteesta ajaa isoisän luo. Perillä odottaa pienoinen järkytys. Isoisä ei ole ihan samassa kunnossa kuin ennen, vaikka suu kyllä pieksee samaan tahtiin. Tästä alkaa tyttärentyttären ja isoisän hetkellinen yhteiselo, joka pakottaa molemmat tarkastelemaan omia valuvikojaan.

Arttu on ronskimpi ja rosoisempi, mutta samalla sympaattisempi versio Mielensäpahoittajasta.

Valuviassa on samaa kaikua kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajassa. Samaa sukupolvien ristiriitaisuutta ja vanhuuden jääräpäisyyttä löytyy molemmista. Valuvika ei kuitenkaan ole imitaatio Mielensäpahoittajasta, korkeintaan pastissi. Arttu ei ole itsepäisyydessään täysin järkkymätön, hän vain sanoo asiat yksinkertaisuudessaan niin kuin ne ovat, ilman korulauseita. Arttu on ronskimpi ja rosoisempi, mutta samalla sympaattisempi versio Mielensäpahoittajasta.

Artun henkilöhahmo pelastaa alun jumin

”- On tuolla vaatetta, Arttu nyökkää kohti mökkiä. Se ilmeisesti tarkoittaa, että olen tervetullut jäämään.” (s. 46)

Alkuun kertomus junnaa paikallaan. Tapahtumat seuraavat toisiaan, mutta lukijana on vaikea saada kosketuspintaa teokseen. Päähenkilö Maria tuntuu ärsyttävän itsekkäältä tyytymättömyydessään kaikkeen ja kaikkiin. Ärsyttävänä hän ehkä pysyykin, mutta Artun tullessa mukaan tarinaan ärsyttäviä henkilöhahmoja on kaksi ja tasapaino alkaa yllättäen löytyä.

”- Päivää pullukat! se huutaa isoon ääneen. Kaupan kaikki kaksi myyjää katsovat ensin hämillään Arttua, sitten toisiaan, sitten taas Arttua, kunnes sanovat päivää melkein yhtä aikaa. Yritän hymyillä myyjille sillä tavalla kuin olisin liikkeellä ymmärtämättömän lapsen tai Touretten syndroomasta kärsivän kanssa. ” (s. 57)

Vanhus ja tyttärentytär toimivat toistensa peileinä, ja vastaan tuijottaakin yllättäen aika samanlainen jääräpää.

Arttu sanoo suoraan sen mitä mielessä liikkuu, välillä vähän enemmänkin. Maria taas ei sano mitään, vaikka monesti mieli tekisi. Vanhus ja tyttärentytär toimivat toistensa peileinä, ja vastaan tuijottaakin yllättäen aika samanlainen jääräpää. Molempien särmät kuitenkin hioutuvat hiljalleen yhdessä vietetyn ajan jälkeen.

”Frontotemporaalisen dementian kohdalla moni oire osuu nappiin. Arttu on ehdottomasti estoton, arvostelukyvytön, lyhytjänteinen, tahditon ja huoleton. Ajatella, että viimeksi mainittukin voi olla sairauden oire. Mutta tämä oireyhtymä alkaa yleensä 45–64-vuotiaana. Sen iän Arttu on ohittanut kauan sitten, ja taudin tyypillisimpiä oireita on persoonallisuuden ja käyttäytymisen muutos. Arttu on perseillyt tasaisesti koko ikänsä.” (s. 70)

Pohjolainen dialogin taituri

Pohjolaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä (2016) palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla ja se oli myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Valuvika jatkaa kielellisesti Pohjolaisen vahvaa linjaa. Teoksen teksti on soljuvaa ja ilmaukset nasevia. Pohjolainen ei ole sensuroinut turhaan itseään ja kielen rosoisuus tekee tekstistä hersyvää, elämän näköistä.

”-Se sanoi, ettei usko, että sen saunaa voidaan syyttää ilmastonpilaamisesta. Eikä se myöskään usko, etteikö avaruusukoilla olisi parempaa tekemistä kuin katsoa yhtä saunan lämmitystä. Ja että jos ei ole, niin saahan sitä saunaa katella. Että hänellä ei kuulemma ole mitään salattavaa. ” (s. 124)

Dialogi on ehdottomasti teoksen timantti. Marian ja Artun keskustelut ovat luontevia ja puhekielisyys vie mukanaan. Dialogi on uskottavaa ja ennen kaikkea hauskaa, kuivan sarkastisessa huumorissaan. Välillä miettii, että saako tälle edes nauraa – silti naurattaa.

”-Stiik ompoord. Se osas ruotsiiki. Se oli ollu siellä sotalapsena. Niinku meijän Aarne. Martti oli vaan Jöötteporissa.  – Ihme talentti, sanon.” (s. 53)

Monta teemaa, vähän sanottavaa

Valuvika on kertomus sukupolvien kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta. Se kertoo siitä, kuinka itsevarmat aikuiset voivat kokea epävarmuutta omien valintojensa äärellä, kun isovanhempi näkee asian toisin. Samalla se on kertomus vanhusten yksinäisyydestä.

Jos ongelmaa ei osaa isoisälleen selittää, onko sitä olemassa?

”-Jos musta joskus tulee äiti, mä todella toivon ja rukoilen, ettei musta tuu samanlaista äitiä ku se. Eikä tietenkään tuliskaan, kun musta tulis jollain muulla tavalla paska mutsi. Mä epäonnistuisin jollain omalla ainutlaatuisella tavallani. Se on väistämätöntä ja surullista, sanon.” (s. 96)

Teos myös sivuaa nykyvanhemmuuden luomia paineita, joita monesti koetaan jo ennen kuin lapsi on edes syntynyt. Toisaalta teos myös nauraa nykyajan tekemällä tehdyille ongelmille. Jos ongelmaa ei osaa isoisälleen selittää, onko sitä olemassa, on oiva kysymys.

Teos ei temaattisesti tuo mitään uutta ja tuntuu lähinnä sivuavan aiheita jos toisiakin.  Valuvika ei sukella kovin syvälle teemaviidakossaan, vaan ennemmin nostaa eri aiheita lukijan tarkasteltavaksi