Superselityksiä ja kaunokirjallisen ilmaisun harpunkieliä

Viime vuoden tietokirjasuomennokset tarjoavat huikaisevan kirjon aiheita sienistä ydinsotaan ja hovijuoruista geeneihin. Suomentaminen on yhteiskunnallisesti olennaista toimintaa, mutta joukkoon mahtuu myös hätäiltyjä käännöksiä.

 

Suomentaja Ulla Lempisen käännös mykologi Merlin Sheldraken teoksesta Näkymätön valtakunta voitti J. A. Hollon palkinnon vuoden 2024 parhaana käännettynä tietokirjana. Olin mukana päätöksen tehneessä raadissa. Se luki noin 50 kirjaa ja keskusteli niistä. En puhu tässä katsauksessa toisten raatilaisten puolesta, vaan tämä edustaa täysin omaa käsitystäni ja valikoimaani käännösvuodesta 2024. Lisäksi käsittelen muutamia kirjoja, joita raadille ei lähetetty. 

Sheldraken kirja tuntuu konkretisoivan kaikkialla kuplivan ekofilosofisen posthumanismin teemoja. Niitä on käsitelty teoreettisesti monessakin yhteydessä – ja myös konkreettisesti, kuten Anna Lowenhaupt Tsingin loistavassa Lopun aikojen sieni -teoksessa (suom. Anna Tuomikoski, 2020). 

Posthumanistinen ajattelu toteaa myös ihmisen suhteellisen huokoiseksi olennoksi, joka ei aivan tarkasti rajaudu irralleen luonnoksi kutsumastaan alueesta. 

Sienet muodostavat valtavan kiinnostavan elollisuuden tason, jota sopiikin populaarissa tietokirjallisuudessa käydä läpi näinä ekokriisin aikoina.  

 

 

Kun ydinsota tuhoaa maailman

Kuvittele suuren budjetin katastrofielokuva: Pohjois-Korea on laukaissut ydinohjuksia Yhdysvaltoihin. Ensimmäinen osuu ydinvoimalaan Kaliforniassa, Los Angelesin ja San Franciscon väliin. Toinen Pentagoniin, ja Washington D.C. on lopullisesti maan tasalla. Yksikään sankari ei ota koppia ohjuksesta – tai edes siitä, että kommunikaatio ydinasevaltojen välillä toimisi. Lopulta kaikki, ihan kaikki, on kartta ja tuhkapilveä. 

Annie Jacobsenin kirja Ydinsota. Näin maailma tuhoutuisi (suom. Jouni Avelin) rakentuu tyylikkäästi: kerronta liikkuu sekunti- ja minuuttitasolla eteenpäin ydinräjähdyksestä. Sodan etenemisestä kertovien jaksojen lomaan asettuu taustoitusta ydinaseiden ja -kokeiden historiasta ja protokollasta, jolla alkavaa ydinsotaa käsiteltäisiin Yhdysvaltain hallinnossa. 

Kuvio toteutuu kirjassa USA:n, Pohjois-Korean ja Venäjän välillä. Euroopan (Iso-Britannia ja Ranska) ydinasevallat sentään mainitaan, mutta Intian, Pakistanin tai Iranin kaltaiset toimijat eivät esiinny kirjassa edes kontekstin tasolla. Katastrofielokuvalle tai trillerille valikoiva kerronta sopii, mutta entä tietokirjalle? Anglokielisen maailman tietokirja, siis nonfiktioteos, on useinkin muodoltaan ja kerronnaltaan viihdyttävä. Ydinsota menee tässä poikkeuksellisen pitkälle.

 

Lopulta kaikki, ihan kaikki, on kartta ja tuhkapilveä. 

Mikäli hollantilaistutkija Rutger Bregmanin lanseeraama moraalinen kunnianhimo olisi saanut Jacobsenin skenaarion päättäjissä mitään sijaa, Yhdysvallat tuskin olisi vastannut Pohjois-Korean iskuun. Olisi nimittäin vastuullista päättää, ettei tässä sentään koko Maata tarvitse tuhota. 

Bregman on kenties tietokirjailijoista reippaimpia. Hyvän historiassa (2020, suom. Mari Janatuinen) hän löytää todistusaineistoa siitä, että ihmislaji on hyvä – ei siis paha, kuten usein synkistellään. Väite toki herättää kysymyksen: mitenhän luontainen hyvyytemme voisi toteutua? 

Elämäntapaoppaaksi jäsennelty Moraalinen kunnianhimo tavallaan vastaa tähän kysymykseen. Mari Janatuinen on kääntänyt kirjan hollannista, mikä tarjoaa täydellisen rauhan anglismeilta, joita englannista suomennetuissa kirjoissa tyypillisesti vilisee. 

Bregmanin etiikkaharjoitus on ulottaa moraalikehää kauemmas itsestä ja omasta tilanteesta. Hyvä ihmisyys ei ole vain sitä, että huolehtii välittömistä velvoitteistaan, vaan esimerkiksi pyrkimystä hyvään esivanhemmuuteen. 

 

 

Vapaa Palestiina! Sekä paha Ruotsi, paha Venäjä, paha Nigeria

Israelin sotatoimissa Palestiinaa vastaan moraalinen kunnianhimo ei ole näyttäytynyt. Sitä sopisi odottaa meikäläisiltä tiedotusvälineiltä ja päättäjiltä, mutta eihän pää nouse, jos selkäranka on vatku.

J. A. Hollon kärkikolmikkoon nousi modernin arabitutkimuksen professori Rashid Khalidin Palestiina (suom. Anna Tuomikoski), joka taustoittaa Palestiinan alueen poliittista historiaa palestiinalaisesta näkökulmasta. Teos lähtee 1900-luvun alusta, jolloin Palestiina oli modernisoituva arabivaltio, ja ankkuroituu 1917 brittivalloittajien antamaan Balfour-julistukseen, jonka mukaan Palestiinan alueelle perustettaisiin ”kansallinen koti” juutalaisille. Khalidi käy läpi Palestiinan historiaa oman sukunsa kautta – muutamat hänen sukulaisistaan ovat olleet poliitikkoja.

Khalidi käsittelee myös sionismia pitkäkestoisena historiallisena poliittisena voimana. Sen ideologia on nyky-Israelin propagandankin takana. 

Palestiinan valossa Israelin hyökkäyksen tämänhetkinen vaihe on täysin looginen ja odotettavissa. Kun kyseessä on väkivaltainen, miehitykseksi ja avoimeksi sodaksi yltyvä asuttajakolonialismi, ei Gazan kaistaleen tyhjentäminen palestiinalaisista ole mitenkään yllättävä liike, vaan viime kädessä Israelin valtion pitkällinen tahtotila. 

Ihmisoikeusjuristi Raja Shehadehin ohut ja tiivis Mitä Israel pelkää? (suom. Koko Hubara) täydentää loistavasti Palestiinan näkökulmaa. Kirjojen näkökulma on erilainen mutta päätelmä samanlainen: Israelin tavoite Palestiinan alueella kytkeytyy täysin Israelin perustavaan, asuttajakolonialistiseen ideaan. Suunta on ollut käytännössä järkähtämätön jo vuosikymmeniä, huolimatta muutamista rauhallisemmista ajoista. Nykyisessä, vuonna 2023 alkaneessa, konfliktissa Shehadehista on huomionarvoista se, että Israelin nykyhallitus pitää palestiinalaisalueita ominaan eikä ole luvannut ratkaisua konfliktiin. Tämänhetkisen tilanteen valossa Shehadehin alkuvuodesta 2024 kirjoittama näkemys pitää paikkansa. 

Olennaisinta näissä kahdessa teoksessa on nimenomaan kolonialistisen konfliktin jatkumon ymmärtäminen. Kyse on asiasta, jota uutisten nopeassa virrassa on vaikea käsittää mutta joka on tilanteen ymmärtämisen kannalta hyvin tärkeää. 

On myös rauhoittavaa lukea konteksteja sen sijaan, että katsoisi hirvittäviä kuvia tuhosta ja ruumiista somefeedistään kuukausien, nytpä kai jo vuosienkin ajan. Olisiko jopa perusteltua ajatella, että jäsennetty tieto on myös hyvä toiminnan pohja – eikä vain inhimillinen hätä, joka syntyy toisten kärsimyksen katsomisesta. 

On toki selvää, että vuonna 2024 ilmestyi myös Venäjää, Ukrainaa ja oligarkkeja käsittelevää kirjallisuutta – ja Aleksei Navalnyin elämäkerta. 

Antoisinta luettavaa tältä saralta silti edustaa Mihail Šiškinin esseistä koottu Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta (suom. Vappu Orlov & Sirpa Hietanen). Esseitä läpäisee hämmästys hiljaisuudesta Putinin tyrannian äärellä. Šiškin kirjoittaa tyylikästä esseistiikkaa venäläisestä klassisesta kirjallisuudesta, joka ihan itsessäänkin tarjoaa aineksia isovenäläiseen propagandaan. 

Mutta Ruotsi. Siinäpä vasta kyynpesä, jossa on tehty kaikki mahdollinen rikkaiden rikastumiseksi. Taloustoimittaja Andreas Cervenkan teos Ahne Ruotsi (suom. Elina Lustig) Ruotsin taloudesta on erittäin kiinnostavaa, joskaan ei aivan soseutettua luettavaa – numeroita on paljon, ja asia toki vaatii ne. Pureskelemalla saa selville, miksi muka ruotsalaisten ei koskaan tarvitse maksaa asuntolainojaan ja mitä se oikein tarkoittaa. Lyhyesti: Ruotsin talous on iso kupla, minkä alan tajuta, kun jään luuppaamaan niin sanottua nakkikioskiesimerkkiä kuin hieman typerä jyrsijä juoksupyörää. 

Cervenka perustaa fiktiivisen nakkikioskin osoittaakseen, miten Piilaaksosta Ruotsiin säteilleessä start-up-taloudessa on kyse yrityksen tai sijoituksen tulevan arvon hyödyntämisestä nyt. Tämä paisuttaa nakkikioskin bisnesmallin perin kummalliseksi – pääni siis kieltäytyy käsittämästä sitä, että näin homma tosiaan toimii, joskin yleensä toisentyyppisessä yritystoiminnassa.

 

Lyhyesti: Ruotsin talous on iso kupla. 

Ruotsin talouden erikoisuudet (ei perintö- tai lahjaveroa, raskas työn mutta hyvin kevyt ellei olematon omaisuuksien ja pääomien verotus) ovat johtaneet siihen, että huippurikkaiden määrä on kasvanut viimeisen 5–10 vuoden aikana huimasti ja ruotsalainen keskiluokka on köyhtynyt. Suomalaiselle lukijalle suunnatussa esipuheessaan Cervenka haluaa varoittaa suomalaisia. 

Myös Ranskassa ja Italiassa tilanne on melkoinen, kun Nigerian mafia pitää huume- ja ihmiskauppaa otteessaan. Ainakin minulle Afrikan mantereelta asti ulottuva lainsuojattoman vallan koura oli uusi ja kiinnostava näkökulma, mutta kahden journalistin, Célia Leburin ja Joan Tilouinen, yhteistyössä syntynyt Mafia Africa. Nigerian järjestäytynyt rikollisuus (suom. Taina Helkamo) lainaa true crimen kliseisintä ilmaisua ja ihmiskuvaa kerronnassaan. Kenties keinolla on haettu viihdyttävyyttä. Se kuitenkin tuntuu aika haljulta, kun kyse on valtavasta inhimilliseen kärsimykseen, rikollisuuteen ja globaaliin ja lokaaliin eriarvoisuuteen kytkeytyvästä ongelmakentästä.  

 

 

Muhevat populaarit yleisesitykset

Ihan kaiken selittäviä laajoja kirjoja tekevät enimmäkseen miehet. Seikasta sopii varmasti päätellä jotain, mutta enpä ryhdy siihen. 

Johannes Krausen ja Thomas Trappen Ihmiskunnan matka. Nykyihmisen uusi historia on suhteellisen suppea yleisesitys. Sen aiheena on ihmislajin kehityshistoria genetiikan näkökulmasta. On tavattoman hyvää palvelua saada tällainen täysi järjestelmäpäivitys omiin, kouluajoilta asti perässä laahanneisiin tietoihin, joita on silloin tällöin jokin irrallinen tiedeuutinen kohentanut. Koska ihmislajin historia tieteen näkökulmasta on käytännössä maallistuneen kansalaisen maailmankuvassa syntymyytti, on syytäkin saada siitä ajanmukaista tietoa. Paula Aspelundin suomennos on vallan miellyttävä. 

Peter Frankopanin julmettu jytkäle nimeltä Maan ja taivaan välissä. Ihmiskunnan ja ilmaston uusi historia (suom. Riina Vuokko & Jaakko Kankaanpää) on tylsä. Vaikka teoksen aihe kiinnostaa minua, sen lukeminen on silti tervanjuontia. Frankopanin näkökulma ihmislajin muotoutumiseen ilmaston muuttumisen armoilla ei ole kutkuttavalla tavalla toisenlainen, kuten Davidien Graeber ja Wengrow taannoisessa Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia -järkäleessä (2022, suom. Anna Tuomikoski). Frankopanin tyyli ei ole erityisen lennokas, ja suomennoksen jäykkyys vie tekstiltä lopunkin hapen. Joka tapauksessa Maan ja taivaan välissä korostaa keskinäisriippuvuutta Maan ekologiassa. Muutokset vaikuttavat kaikkeen ja kaikkiin.

 

Ihan kaiken selittäviä laajoja kirjoja tekevät enimmäkseen miehet.

Paksun kirjan on jälleen puskenut Yuval Noah Harari, jonka Sapiens ja Homo Deus ovat suomalaiselle lukijakunnalle tuttuja. Nexus. Tietoverkkojen lyhyt historia (suom. Tapani Kilpeläinen) on perin hyvin näkökulmitettu. Arvostan Hararin otetta, joka tarttuu vain mahdollisimman mittaviin kohtalonkysymyksiin, ja hänen kerrontatapaansa, joka kurottelee sujuvasti kivikautisen nuotion ja manipulatiivisen tekoälydystopian välillä. 

Ei voi kuin hämmästellä, kuinka pitkä matka tässä on ihmisinä tultu. 

Tekstissä on hienoja kiteytyksiä: Esimerkiksi Yhdysvaltain senaatin salissa saatetaan kyllä pyrkiä puhumaan vaikuttavasti, mutta puhumalla ei vaikuteta. Jäljellä on puheen seremoniallinen tila, mutta ei sen vastapuolta taivuttelevaa funktiota, koska ei ole kuuntelemistakaan. 

Tällaista esitystapaa kuitenkin vaanii itsestäänselvyyksien ja latteuksien vaara. En ole niin hönö, että uskoisin suurten kertomusten kuolleen, ja Frankopanin ja Hararin teokset ovat eräänlainen tapa tuottaa niitä. 

Ja vielä on yksi superselittäjä, nimittäin ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty, jonka Pääoma ja ideologia (suom. Maarit Tillman-Leino) on valtavan kiinnostava kirja. Kustantajan esittelyn mukaan se jatkaa Pikettyn kansainvälistä läpimurtoteosta Pääoma 2000-luvulla. 

En kuitenkaan ole ihan varma, kannattaako tavallisen asiasta kiinnostuneen kansalaisen lukea molempia – ja tässä kisassa suositeltavammaksi jää jäntevämpi Pääoma 2000–luvulla. Pääoma ja ideologia taitaa tavoitella nörtimpiä lukijoita kuin minä, mikä tietysti on aivan hyvä asia. 

Mietin lukiessani vähän samantapaisia kuin Helsingin Sanomiin arvostelun kirjasta kirjoittanut ekonomisti Heikki Pursiainen. Piketty ohittaa turhan usein yhteiskuntien erilaiset materiaaliset perustat, joihin voi käytännössä lukea myös kulttuuriset jatkumot. Kulloinkin vallitsevan talousjärjestelmän vallitsevaksi tuleminen ei ole vain ideologisten valintojen summa, vaan valintoihin sotkeutuu paljon muutakin. 

Piketty kenties on kritiikin järkipuheen näkökulmasta liioitteleva. Toki yhteiskunnat muuttuvat myös ideologian määrittämien poliittisten valintojen pohjalta ja tällaisten valintojen tekeminen on jatkuva, oikeasti olemassa oleva mahdollisuus. 

Merkittävä puute kuitenkin on, että globaali taloudellinen eriarvoisuus putoaa sivuun Pikettyn näkemyksestä. Pelkäänpä, että tämä seikka on yksi Maan ihmisten keskeisimpiä kysymyksiä, ja haluaisin vielä taloustieteen popularisoija Yanis Varoufakisiakin selkeämmän ja laaja-alaisemman selittäjän kertomaan mahdollisimman seikkaperäisesti, millaisia seurauksia globaalilla taloudellisella eriarvoisuudella on ilmastokriisin kontekstissa ja miten yhteisöjä uhkaavien kriisien vaikutuksia voitaisiin pehmentää. 

Tämän näkökulman muodostamiseen tarvitaan ehkä feminismiä. Se ei ole kovin yllättävää: lähinnä feministinen talousteoria on osoittanut minkäänlaista motivaatiota tarttua niihin talouden kysymyksiin, jotka putoavat tuottavan työn ja kansantalouksien ulkopuolelle – tai edes pyrkivät muodostamaan hyvän elämän näkökulmia globaalisti. Ihan keskeistä luettavaa on pamfletti Dekoloniaalinen feminismi, jonka on kirjoittanut ranskalainen politiikan tutkija Françoise Vergès (suom. Anna Tuomikoski). Pamfletti tarttuu kriittisesti valkoiseen feminismiin ja konkretisoi ennen kaikkea työn käsitteen valossa naisten tilannetta globaalista näkökulmasta. 

Melkeinpä yleisesityksestä menee yhdysvaltalaisfilosofi Nancy Fraserin Kannibaalikapitalismi (suom. Sauli Havu ja Danika Harju). Kiiltomadossa onkin ilmestynyt jo Juho Narsakan arvio kirjasta.

Fraserin teoksen keskeinen ansio on teoreettinen analyysi, joka pitää katseensa globaalin kapitalismin tasolla. Kirjan onnistunut suomennostyö lukeutuu hyvinkin selvästi niin sanottujen kulttuuritekojen piiriin, koska se tuo teoreettisia välineitä myös meikäläiseen kapitalismikeskusteluun. Maailman osien keskinäisriippuvuutta painottava näkökulma on nähdäkseni oikeastaan ainoa väylä ajatella eteenpäin ekologisen romahduksen keskellä. 

 

 

Paha ei ole yksikään penis

Feministifilosofi Judith Butler purkaa antigender-liikehdintää Kuka pelkää sukupuolta? -teoksessaan (suom. Anna Nurminen). Eräs teoksen selkeimmistä kysymyksistä koskeekin vastustettua genderiä – mitä se vastustajien mielissä edustaa? 

Butler nimeää Yhdysvaltain evankeliset kristityt ja katolisen kirkon merkittäviksi antigender-ajattelun levittäjiksi. Hänen mukaansa valtaa tavoittelevat liikkeet kytkeytyvät politiikkaan ja hyödyntävät ihmisten pelkoja, joista suurimmat 2000-luvun aikana liittyvät köyhtymiseen, teollisuustyön taantumiseen ja etenevään ilmastokriisiin. Genderiin liittyvät lisääntymisoikeudet ja vapaus määritellä sukupuoli ja perhe binäärisestä ja patriarkaalisesta sukupuolijärjestelmästä poikkeavalla tavalla. 

Butler vetää yhteen valtavan paljon erilaisia teemoja: Sanan gender kääntämisestäkin on luku, jossa Butler tähdentää englanninkieliselle oletuslukijalleen, että maailma ei ole yksikielinen. Siihen kytkeytyy kolonialismin teema, jota Butler valottaa esimerkein. Ja vielä terffitkin (trans exclutionary radical feminism eli transihmiset ulossulkeva radikaalifeminismi), jotka ovat valmiita liittoutumaan omankin etunsa vastaisesti konservatiivisten tahojen vuoksi vain siksi, että pelkäävät transnaisia. Butler soveltelee psykonalyysia, kirjoittaa sukupuolen rakentumisesta ja huitaisee huippu-urheilun ja sukupuolen suhdetta yllättävän heikkotasoisesti. 

Olennaisimmaksi anniksi käteen jää: ainoa tapa päihittää vapauksien rajautuminen on globaali liittoutuminen, johon ei voi mahtua esimerkiksi terffien viljelemää miesvihaa – joka äärimmillään ilmenee transnaisiin kohdistuvassa vihassa. Peniksen hillitön pelottavuus on sekin kahden, toisistaan vahvasti erillisen sukupuolen ideologian tuotetta.

Ainoa tapa päihittää vapauksien rajautuminen on globaali liittoutuminen.

Kirja avaa ansiokkaasti monia teemoja, mutta nopeus on kostautunut: suomennos kärsii viimeistelemättömyydestä, mutta niin kärsii itse teoskin. Se on hässäkkä, jossa on runsaasti toisteisuutta ja juosten kustuja osia. Mikäli tarkoituksena on ollut nopea, kantaaottava ja riittävän kattava poliittinen kommentaari, olisi Butler voinut tyytyä kolmannekseen teoksen pituudesta, ja hiukkasen keskittyä. 

Ja kun kerran gender käsitteenä henkilöityy aika vahvastikin Butleriin, olisi Kuka pelkää sukupuolta? kaivannut henkilökohtaisemmalla, tarkemmalla ja itsekriittisemmällä tavalla filosofin omaan älylliseen perintöön keskittyvää otetta. 

Naomi Kleinin Kaksoisolento (suom. Silja-Maaria Aronpuro) on eräs olennaisimpia käännöksiä vuoden 2024 sadosta. Kaksoisolento on myös saanut harvinaisen laajan vastaanoton, ainakin käännöstietokirjaksi. 

Klein pystyy tuomaan uusia näkökulmia keskusteluun oikeistolaisesta retoriikan haltuunotosta ja salaliitoista. Hän tekee sen äärettömän tyylikkäästi hyödyntämällä kaksoisolentomotiivin kulttuurihistoriaa ja sen kirjallisia ilmentymiä. Tällainen näkökulmaan tukeutuminen syventää lukukokemusta. Klein on paitsi tarkka ajattelija myös hyvä lukija, joka onnistui ainakin minulle tuomaan uusia perspektiivejä vaikkapa Philip Rothin tuotantoon, juutalaisuuteen ja Israelin käsitteeseen. 

Kirjallisuuden parista ponnistaa myös kirjallisuudentutkija, postkritiikki-nimisestä suuntauksesta tunnetun Rita Felskin teos Kirjallisuuden hyödyllisyys (suom. Jyrki Vainonen). Hieman ihmettelen, että kustantaja Vastapaino ei ole selkeämmin kertonut alkuteoksen taustasta. Se on julkaistu jo vuonna 2008, ja olisi tarvinnut jonkinlaisen esipuheen, erityisesti siksi, että Felskin ja muiden edustama postkritiikki on anglomaailman kirjallisuudentutkimuksessa jo tuonut uusia virtauksia ja näkökulmia aiemmin vallinneen kriittisen teorian kylkeen. 

Felskin manifestin pääväite on, että kirjallisuudentutkijat ovat siinä määrin kriittisen teorian sumussa, etteivät näe lukemisen herättämiä tunteita ylipäätään arvokkaana asiana. Väite taitaa – myös Felskin oman työn takia – olla jo hieman jälkijättöinen. 

Suomennoksen laatu on, no, siedettävä. On ihan perusasia kirjoittaa tekstissä mainittujen teosten suomenkieliset nimet näkyviin, jos ne on suomennettu. Tekstissä on myös valtavasti alkukielen lauserakennetta, mikä tekee siitä välillä vaikeasti ymmärrettävää. 

Felskin kirja pulikoi jo teoreettisuuden syvemmillä vesillä. Hedelmällisin mahdollinen lukukokemus edellyttää jonkinlaisia pohjatietoja sen ydinalueilta, niin sen argumentit asettuvat paremmin suhteisiinsa. Samaa voi sanoa Nancy Fraserin Kannibaalikapitalismista, ja myös Rosi Braidottin Tieto Ihmisen jälkeen -teoksesta (suom. Kaisa Kortekallio) – joka on tietojeni mukaan kiertänyt täkäläisissäkin posthumanismi-curious-piireissä jo pitkään alkukielellä. Hienoa saada se suomeksi, ja Kiiltomadossakin on ilmestynyt arvio Petri Lahtiselta.

 

 

Ei aina tarvitse olla ajankohtainen

Suomennosvuosi 2024 tarjoaa metafysiikkaakin. 

Arthur Schopenhauerin Tahdottoman tietämisen autuus -kirja (suom. Risto Pitkänen) sisältää estetiikkaa ja taiteenfilosofiaa koskevia osia filosofin pääteoksesta Die Welt als Wille und Vorstellung (”Maailma tahtona ja mielteenä”, 1818). 

Schopenhauerin taideteorian ymmärtämisessä tärkein elementti on hänen filosofiansa tahdon käsite. Tahto on universumissa vallitseva voima, jonka voimme itse havaita vaikka itsessämme. Se on vaikkapa voima, joka päättää liikuttaa ruumista. Se sisältää vahvan kaksoissiteen: koska näemme saman voiman työn muissa olennoissa, suuntaudumme maailmaan eräänlaisen myötätunnon kautta. Ihan maallikkojunttina tulkitsen tätä niin, että metafyysikkona, joka kuvitteli ilmiömaailman taustalle tosiolevaisen prinsiipin, Schopenhauer silti painotti ilmiömaailmaa ja sen olentojen suhteita toisiinsa. 

Ja tahto on juuri se energia, jonka parissa taide operoi. Musiikki parhaiten, koska Schopenhauerin mukaan se ilmaisee tahtoa, siinä missä muut taiteet vain heijastavat tahtoa.  

Menemättä syvemmälle Schopenhauerin keloihin olisi varmaan paikallaan miettiä, mitä tämä suomennos tässä ajassa tekee. Kieltäydyn ehdottomasti ajattelemasta tätä asiaa. Ajankohtaisten kiinnikkeiden keksiminen on ajanhukkaa, kun kyse on sellaisesta ajattelusta, jossa ihmisyys, havainto, olemassaolo ja ihanat pyrinnöt järjestää tätä kaaosta ympärillämme vallitsevat.

Ajankohtaisten kiinnikkeiden keksiminen on ajanhukkaa. 

Ajankohtaisuuden kysymyksen voi toki ulottaa ehkä vuoden erikoisimman suomennoksen diplomin ansaitsevaan teokseen. En ole koskaan ymmärtänyt hinkuvani tirkistelemään Konstantinopoliin, Bysantin hoviin tuhatkunta vuotta sitten, mutta hovimies Mikael Psellos tekee selväksi, että nautinto se on outokin nautinto. Bysantin hovimies on varsin erikoistunut suomennos, Bysantin historiaan erikoistunut dosentti Paavo Hohti on kääntänyt sen kreikasta, jota käytettiin Bysantissa eri kielimuotoina hovissa ja kansan parissa. 

Pselloksen tapauksessa ajankohtaisuuden kolkuttelu on liian suuri kiusaus. Vaikuttaa siltä, että olemme yhtäkkiä löytäneet itsemme tyrannien ja huippurikkaiden ajasta. Nyt kun muutamakin tech bro ja hallitsija on osoittanut hyvinkin olevansa omien päähänpistojensa uhri, on lohdullista keventää oloaan ikivanhoilla hovijuoruilla. Tai syöstä itsensä entistä pahempaan ihmisen hyvyyttä ja kyvykkyyttä kyseenalaistavaan pyörteeseen. 

Ihmistaipumuksilla herkutteleva hovikronikka heläyttelee jo kaunokirjallisen ilmaisun harpunkieliä, siinä missä kaunopuheinen Schopenhauerkin. 

Mutta todellista rautalankamusiikkia kirjalliselle mielikuvituksellekin löytyy. 

 

 

Elämäkerrallista ja kaunokirjallista

Saksalaisfilosofi Theodor W. Adornon Minima Moralia. Ajatuksia särjetystä elämästä (suom. Raija Sironen & Erkki Vainikkala) nousi Hollo-raadin harkinnoissa vuoden parhaiden käännöskirjojen joukkoon. 

Adornon tuotantoon kohdistuu nyt laajaa kiinnostusta, juuri ilmestyi myös Taneli Viitahuhdan suomennos Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta (Tutkijaliitto) – ja Tiede & edistys -lehden numero 4/2024 omistettiin osittain Minima Moralialle. Tokko tähän osaan mitään lisätä, mutta sanonpa silti. Adorno sanoo teoksensa varsinaisesti muotoutuneen juuri sanottua varten. Sillä ei oikeastaan ole valmista kehystä, vaan voisi sanoa, että se on genretöntä kirjoitusta. Filosofisen fragmentin perintö kiinnittää sen toki ennemmin tietokirjamentaliteettiin kuin kaunokirjalliseen, mutta ehkäpä lukemisessa parhaat hetket ovat ne, kun kirja itse muodostaa oman muotonsa.

Minima Moralia koostuu lyhyehköistä, tiiviistä proosakatkelmista, joissa on piirteitä esseestä ja mietelmäkirjallisuudesta. Kiiltomadossa löytyy Markku Nivalaisen arvio. 

Tässä yhteydessä lienee syytä mainita myös Maurice Blanchot’n Tuhon kirjoitus. Kyseessä on filosofinen, teoreettinen kirjoitus, joka on kuitenkin valtavan kauniilla tavalla irtonaisen muotonsa tulos. Suomentaja Viljami Hukka on laatinut käännöksen yhteyteen vihkon ”Yö vailla pimeyttä: Maurice Blanchot’n Tuhon kirjoituksesta”. Tästä sopisi ottaa mallia: kyse on sekä painotuotteen että älyllisen elämän luksuksesta. Hukan suomennoskin on sitä. Kirjasta on julkaistu Kiiltomadossa Kristian Blombergin arvio. 

Pysyttelemällä subjektiivisessa, omakohtaisessa näkökulmassa kirja pystyy kääntämään näkökulman nurin kuin hansikkaan.

Suhteellisen harvinaista käännösesseistiikkaa edustaa laajan ja varsin haltioituneen vastaanoton saanut Olivia Laingin Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen (suom. Sirje Niitepõld). Brittiläinen Laing on toki aivan erilainen kirjoittaja kuin 1900-luvun eurooppalaiset filosofit. New Yorkiin sijoittuva Yksinäisten kaupunki on viehättävä ja runsas kirja, joka saa toivomaan, että joku voisi vaikkapa kääntää taiteilija David Wojnarowiczin kirjoituksia suomeksi, ehkäpä vihkollisen. 

Oman lukunsa tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden raja-alueella muodostavat omaelämäkerrat. Autobiografinen kirjoittaminen kulkee sellaisenaan yli kategorioiden: se voi olla nonfiktiota tai fiktiota, ilmaisultaan kaunokirjallista tai tietokirjamaisen toteavaa. 

Didier Eribonin Paluu Reimsiin (suom. Timo Torikka) on vähän kuin eri sukupolven ja näkökulman Édouard Louis’ta. Eribonin teoreettinen ajattelu näkyy hänen omaelämäkerrassaan aika selvästi, ja siksi se on antoisa muunakin kuin jälleen yhtenä ranskalaisena luokkaristiriitaa käsittelevänä autofiktiona (ja kyllä minä Louis’ta rakastan siinä missä muutkin!). Homoseksuaalisuudesta paljon kirjoittanut Eribon ei kokenut seksuaalivähemmistöidentiteettiä yhtä vaikeaksi kuin työväenluokkaista taustaa. Näiden kahden hankaus saa aikaan kirjan kerronnan hedelmällisen kitkan. 

Ihana ja romaanimaisella tavalla esteettisesti ällö, ristiriitainen ja kompulsiivinen on ruotsalaisen Karolina Ramqvistin Leipää ja maitoa (suom. Laura Kulmala). Teos on suoraviivaisuudessaan ja keveydessään viehättävä – jopa sillä tavalla, että sen sisällöksi esitelty ruokasuhde uppoaa kiinnostavan päähenkilön sisään kuin margariini kuuman leivän uumeniin. 

Ruoka asettuu Ramqvistin kerronnassa enemmänkin ihmisten väliseksi suhteeksi ja piirtämään mitä moninaisimpia rajoja: sukupolvien, puhtauskäsitysten, makuasioiden, ruumissuhteiden. On kiinnostavaa, että pysyttelemällä subjektiivisessa, omakohtaisessa näkökulmassa kirja pystyy kääntämään näkökulman nurin kuin hansikkaan. Kun subjekti vajoaa riittävän perusteellisesti ruumiiseensa, syntyykin jotain aivan muuta. 

Saksalaiskirjailija Judith Schalanskyn Kadotettujen katalogi (suom. Suvi Valli) päättäköön tämän katsauksen. Schalanskyn teksti on hyvin kaunokirjallista ja kurottelee fiktiota kohti. Vaikka sen voi mieltää kaunokirjallisenakin teoksena, haluan kuitenkin lisätä sen nonfiktion – tietokirjallisuuden – kattaukseen, koska sillä ehdottomasti on paljon annettavaa lajille. Kirjoitin teoksesta arvion Kansan Uutisiin (6/2024), joten lainaan itseäni: ”Kadotettujen katalogi ottaa lähtökohdakseen rauniot, joilla kulttuuri muistaa ja unohtaa. […] se käsittelee ’katalogia’ yllättävänkin tietämisen muotona. Näin se lähestyy vaikkapa Italo Calvinon tai Jorge Luis Borgesin ilkikurisesti rajattuja, tekstin mahdollisuuksia tutkivia maailmoja.” Lue myös Jaakko Vuoren kritiikki Kiiltomadossa.

 

 

Muoto, muoto, muoto

Viime vuonna Long Playn kulttuuritoimitus väitti, että suomalaisessa tietokirjallisuudessa mättää yksi jos toinenkin asia. Jutun näkemyksiä voi soveltaa käännöskirjallisuuteenkin. Usein toki käännettävä teos on jo osoittautunut kääntämisen arvoiseksi. Ja silti liian usein suomennos olisi vielä syytä kirjoittaa kertaalleen, koska harva kirja lopulta todella asettuu uuteen kieleensä kuulostamatta tankealta ja anglistiselta. 

Valtaosassa käännöksiä alkukieli on englanti. Myös ruotsista käännettyä kirjallisuutta on suhteellisen paljon (ainakin kielialueen pienuuteen nähden), mutta muuta onkin sitten selvästi vähemmän. Anglomaailman nonfiktion kirjalliset formaatit hallitsevat käännöskirjoja – ja se on myös hyvä asia.

 

Valtaosassa käännöksiä alkukieli on englanti.

Siinä missä suomeksi laadittu tietokirja ei joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta vaikuta useinkaan kovin muototietoiselta, eikä sitä ainakaan arvosteluissa sellaiseksi ymmärretä, on englanninkielisille markkinoille laaditun kirjan muoto usein hyvinkin harkittu. Esimerkiksi Merlin Sheldrake on rakentanut kirjansa esseististen, minäkertojan ja tietosisällön liikettä painottavan näkökulman varaan. Näkökulma, kerronta ja toiminta eri luvuissa muuttuvat, ja tietosisältö on jäsennelty kauniisti. Näkymätön maailma nimittäin on läpeensä tietokirja, joka pursuu mykologiaa mutta joka pystyy kerrontansa avulla avaamaan suhteen monimuotoiseen ja kaikenlaisia näennäisiä esteitä läpäisevään sieneen. 

Suomentamattahan on vaikka kuinka muodoltaan ajateltuja kirjoja, esimerkkeinä Rebecca Solnitin Orwell’s Roses (2021), Y-Dang Troeungin Landbridge [a life in fragments] (2023), Annie Proulx’n Fen, Bog and Swamp (2022) ja vaikka Robert Macfarlanen Underland: A Deep Time Journey (2019). 

Huomiota kiinnittää myös se, että käännösmarkkinoilla niin sanotuilla muotikirjoilla on osansa. Hyvin kirjoitettu julkkiselämäkerta on ihana harvinaisuus (Sinead O’Connor! Brett Anderson!), true crime täyttää äänikirjapalveluiden luurit ja parin viime vuoden aikana suomalaislukija on saanut tietää kaiken mahdollisen kierosta Venäjästä ja Ukrainasta pulassa. 

Myös feminististä kirjallisuutta käännetään paljon. Asia on merkillepantava ihan tämänkin katsauksen mittakaavassa – enkä edes kaikkea maininnut, joten pistetään vielä yksi: Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä (suom. Sini Linteri). Ilahduttava, värikäs ja hyvin kontekstoitu rinnakkaiskaanon sekä michelangeloita ja picassoja palvoville että heihin kyllästyneille. Lisääkin feminismiä on tulossa, sillä Tutkijaliitto on saanut feministisen käännöskirjallisuuden kartuttamiseen kohdeapurahan Koneen säätiöltä. 

Sen sijaan ekokriisiä käsittelevä käännöskirjallisuus tuntuu ihmeen vähäiseltä. Palladium kirjat julkaisi suomennoksen Andreas Malmin paljon luetusta teoksesta Miten öljyputki räjäytetään (suom. J. K. Ihalainen). Suomennosta en ole lukenut – Malmin teos koskee ilmastoaktivismia ja argumentoi myös sen väkivaltaisten muotojen, kuten sabotaasin, puolesta. 

Samaisessa Long Playn jutussa mainitaan, että käännetyn tietokirjallisuuden tekeminen on kannattamatonta – ja jopa kulttuurisesti marginaalista, kun väki ostaa kirjojaan yhä useammin englanniksi, kuuntelee ne suoraan Audiblesta tai korvaa ne podcasteilla ynnä muulla journalismilla. 

Lienee totta, mutta samalla myös ontuva kulttuurinen selitys. On huomattavan paljon väkeä, jolle tietokirja ei ole saavutettava ennen kuin se on saatavilla suomeksi täkäläisillä markkinoilla. Tähän ei vaikuta vain kieli, vaan myös se, että kirja harvoin nousee suomeksi käytävän yhteiskunnallisen keskustelun vaikuttajaksi tai aiheeksi, ellei sitä ole saatavilla suomeksi. 

Kääntäjien ja kustantamojen harkiten poimimat teokset eivät ole itsestäänselvästi samoja, jotka trendaavat sosiaalisessa mediassa, englanninkielisillä lukualustoilla ja kirjakauppojen ständeillä. Erityisen olennaista tämä on käsittää, kun kyse on muusta kuin englanniksi kirjoitetusta tai käännetystä kirjallisuudesta – kääntäjä toimii myös osin sen kirjallisen julkisuuden piirissä, josta hän kääntää. Ei siihen väliin tarvita isoja anglokustantajia. 

P.S. Olen myös kuluneen vuoden aikana kiinnittänyt huomiota siihen, että ns. kovaa tietokirjallisuutta meillä arvioivat pitkälti mieskirjoittajat. Elämäkerrallisissa teoksissa ja esseissä on kyllä vaihtelua. Olisiko tässä aktivoitumisen paikka, ei-miehet?

 

 

Katsastetut kirjat 

Theodor Adorno: Minima Moralia. Ajatuksia särjetystä elämästä. Suom. Raija Sironen & Erkki Vainikkala. Vastapaino, 348 s. (Minima Moralia. Reflexionen aus dem beschädigten Leben, 1951.)  

Maurice Blanchot: Tuhon kirjoitus. Suom. Viljami Hukka. Tutkijaliitto, 184 s. (L’Écriture du désastre, 1980.) 

Rosi Braidotti: Tieto Ihmisen jälkeen. Suom. Kaisa Kortekallio. Niin & näin, 253 s. (Posthuman Knowledge, 2019.) 

Rutger Bregman: Moraalinen kunnianhimo. Lakkaa haaskaamasta lahjojasi ja toteuta ihanteesi. Suom. Mari Janatuinen. Atena, 286 s. (Morale ambitie. Stop met het verspillen van je talent en maak werk van je idealen, 2024.) 

Judith Butler: Kuka pelkää sukupuolta? Suom. Anna Nurminen. Kosmos, 426 s. (Who’s Afraid of Gender, 2024.) 

Andreas Cervenka: Ahne Ruotsi. Kuinka kansankodista tuli superrikkaiden paratiisi. Suom. Elina Lustig. Gummerus, 267 s. (Girig-Sverige. Så blev folkhemmet ett paradis för de superrika, 2022.) 

Didier Eribon: Paluu Reimsiin. Suom. Timo Torikka. Vastapaino, 203 s. (Retour à Reims, 2009.) 

Rita Felski: Kirjallisuuden hyödyllisyys. Suom. Jyrki Vainonen. Vastapaino, 222 s. (Uses of Literature, 2008.) 

Peter Frankopan: Maan ja taivaan välissä. Ihmiskunnan ja ilmaston uusi historia. Suom. Jaakko Kankaanpää & Riina Vuokko. Otava, 876 s. (The Earth Transformed. An Untold History, 2023.) 

Nancy Fraser: Kannibaalikapitalismi. Miten päästä eroon järjestelmästä, joka syö demokratian, hyvinvoinnin ja maapallon. Suom. Sauli Havu & Danika Harju. Vastapaino, 235 s. (Cannibal Capitalism. How our System is Devouring Democracy, Care, and the Planet – And What We Can Do About It, 2022.) 

Yuval Noah Harari: Nexus. Tietoverkkojen lyhyt historia. Suom. Tapani Kilpeläinen. Bazar, 587 s. (Nexus. A Brief History of Information Networks from the Stone Age to AI, 2024.) 

Katy Hessel: Taiteen historia ilman miehiä. Suom. Sini Linteri. Nemo, 512 s. (The Story of Art Without Men, 2022.) 

Annie Jacobsen: Ydinsota. Näin maailma tuhoutuisi. Suom. Jouni Avelin. Bazar, 384 s. (Nuclear War. A Scenario, 2024.) 

Rashid Khalidi: Palestiina. Sata vuotta asutuskolonialismia ja vastarintaa 1917–2017. Suom. Anna Tuomikoski. Siltala, 389 s. (The Hundred Years’ War on Palestine. A History of Settler Colonialism and Resistance, 1917–2017, 2020.) 

Naomi Klein: Kaksoisolento. Suom. Silja-Maaria Aronpuro. Into, 400 s. (Dobbelganger. A Trip Into the Mirror World, 2023.) 

Johannes Krause & Thomas Trappe: Ihmiskunnan matka. Nykyihmisen uusi historia. Suom. Paula Aspelund. Art House, 272 s. (Die Reise unserer Gene, 2019.) 

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen. Suom. Sirje Niitepõld. Teos, 335 s. (Lonely City. Adventures in the Art of Being Alone, 2016.) 

Mikael Psellos: Bysantin hovimies. Elämäni keisarivallan kulisseissa. Suom. Paavo Hohti. Gaudeamus, 397 s. (Khronografia, 976–1077.) 

Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa. Suom. Laura Kulmala. Gummerus, 267 s. (Bröd och mjölk, 2022.) 

Judith Schalansky: Kadotettujen katalogi. Suom. Suvi Valli. Poesia, 252 s. (Verzeichnis einiger Verluste, 2018.) 

Arthur Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus. Estetiikka ja taiteenfilosofia. Suom. Risto Pitkänen. Gaudeamus, 350 s. (Die Welt als Wille und Vorstellung, 1818–1859.) 

Raja Shehadeh: Mitä Israel pelkää? Israel–Palestiina-kysymyksen historia, nykyhetki ja tulevaisuus. Suom. Koko Hubara. Kosmos, 128 s. (What Does Israel Fear from Palestine, 2024.) 

Merlin Sheldrake: Näkymätön valtakunta. Miten sienet muokkaavat maailmaamme, mieliämme ja tulevaisuuttamme. Suom. Ulla Lempinen. Gummerus, 354 s. (Entangled Life. How Fungi Make Our Worlds, Change Our Minds and Shape Our Futures, 2020.) 

Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Suom. Vappu Orlov & Sirpa Hietanen. WSOY, 210 s. 

Françoise Vergès: Dekoloniaalinen feminismi. Suom. Anna Tuomikoski. Tutkijaliitto, 144 s. (Un féminisme décolonial, 2019.)