Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tähti, keskinkertaisuus vai aikaansa edellä? Sally Salmisen paluu

Ulrika Gustafsson, 23.12.2019

 

Sally Salminen (1906–1976) ihaili avaruutta ja sen mahtavia taivaankappaleita. Tähtisumujen henkeäsalpaavia etäisyyksiä ja planeettojen jääkylmää vaellusta. Hän vartoi erityisesti taivaantapahtumia. Hän saattoi nousta keskellä yötä vain nähdäkseen niitä täsmällisellä hetkellä, täsmällisessä ilmansuunnassa. Punainen soturi Mars, erakko Saturnus ja Venus, kaunein kaikista, rakastavien suojelija.

Oli sensaatio, miten Salminen päätyi Katrinan kanssa kirjallisuushistoriaan.

Perjantaina 16. lokakuuta 1936 hän syttyi itse uudeksi tähdeksi. Hän voitti Katrinalla ensimmäisen palkinnon Schildtin ja Wahlström & Widstrandin yhteisessä romaanikilpailussa, ja uutinen siitä levisi metsäpalon lailla Pohjolassa ja Amerikassa. Hän oli ollut tuntematon piika. Nyt kirjaa myytiin uskomattomia määriä, ja se käännettiin muutamassa vuodessa parillekymmenelle kielelle. Salminen pystyi kääntämään kurssiaan, yhdellä iskulla hänestä tuli loppuelämäkseen kokopäiväinen kirjoittaja.

Oli sensaatio, miten Salminen päätyi Katrinan kanssa kirjallisuushistoriaan. Ahvenanmaalla, jossa hän syntyi ja kasvoi, hän on ollut kansalliskirjailija 1970-luvulta lähtien. Täällä ja muualla ruotsinkielisessä Suomessa Katrina on jo pitkään ollut tunnettu klassikko. Mutta romaani on jäänyt vain näille seuduille. Vaikka myöhemmät kirjat saivat hyviä arvosteluja myös ”kotikentällä”. Tämä pätee erityisesti Kalastajakylän prinssiin (1953) ja Meren saareen (1963). Aikalaiskulttuurivaikuttajat, kuten Ingegerd Lundén Cronström ja Sigyn Alenius, kehuivat häntä mielellään.

Kansanmaun ja Nobel-palkinnon välillä

Ruotsissa Salmista ovat muistelleet enimmäkseen iäkkäät lukijat ja satunnaiset ​​kirjallisuudentutkijat, vaikka enemmistö hänen omankielisistä lukijoistaan löytyi sieltä. Myös Tanskassa – hänen kotimaassaan vuodesta 1940, jolloin hän meni naimisiin tanskalaisen maalarin Johannes Dührkopin kanssa – Salmisen muistavat lähinnä seitsemänkymppiset ja vanhemmat. Yksi syy unohdukselle lienee, että hänet on työnnetty suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen; hänen työnsä lasketaan tämän kulttuuripiirin osaksi.

Aikansa kriittisimmät kirjallisuudentuntijat vaikuttivat myös Salmisen imagoon. Hänet on mielellään leimattu yhden kirjan kirjailijaksi. Bengt Holmqvist kysyi vuonna 1947 raastavassa keskustelussa kansanmausta verrattuna kultivoituun makuun, olisiko Salminen pitänyt pysäyttää kauan sitten ”kun hän Katrinan menestyksen vuoksi julkaisi tukun enemmän tai vähemmän kelvottomia opuksia”. Thomas Warburton oli jo muutamaa vuotta aiemmin, vuonna 1944, kirjoittanut Finsk Tidskriftissä, että ”hän saavuttaa yleensä vain tyydyttäviä tuloksia”. Warburton työskenteli jo tuolloin toimittajana Salmisen kustantamo Schildtsissä. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, teoksessa Åttio år finlandssvensk litteratur (1984), hän toteaa, että edes Katrinassa Sally Salminen ei ”proosataiteilijana ylitä vaatimatonta keskinkertaisuutta”.

Sally Salminen on mielenkiintoinen poikkeus Nobelin yhteydessä.

Salminen jakoi kriitikkojen mielipiteitä romaanillaan Katrina – aivan kuten muunkin tuotantonsa kanssa. Akatemian jäsenten Albert Engströmin ja Henrik Schückin mielestä romaani oli niin upea, että Salminen ansaitsi sen perusteella kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Engström ehdotti hänelle palkintoa vuonna 1937. Schück teki samoin vuosina 1938 ja 1939. Sanna Nyqvist kirjoittaa tuoreessa kirjassaan Räjähdemiehen perintö, että Sally Salminen on mielenkiintoinen poikkeus Nobelin yhteydessä; hän on julki tulleiden tietojen perusteella ainoa suomalainen, joka on nimitetty palkinnon ehdokkaaksi muiden kuin suomalaisten toimesta.

Sally Salmisesta tulee koko Suomen kirjailija

Sally Salminen on ollut suomenkielisessä kirjallisuudessa pitkälti unohdettu. Hänen kaikkiaan seitsemästätoista teoksesta vain kuusi romaania on käännetty suomeksi.

Tämä ei oikeastaan ​​ole koko totuus. Hänen peräänsä on myös kyselty. On huomattu, että monet hänen kirjoistaan ​​ovat merkittäviä saavutuksia – naisten kirjallisuushistoriassa. Esimerkiksi Irma Perttulan analysoi Kalastajakylän prinssin modernistiseksi ja groteskiksi romaaniksi väitöskirjassa Groteski suomalaisessa kirjallisuudessa (2010).

Mutta yhtä kaikki: tämä kirjailija näyttää nyt syntyneen uudessa valossa. Varsinkin kotikentällään suomen- ja ruotsinkielisessä Suomessa.

Vuonna 2017, kun Suomi juhli 100 vuottaan, Yle valitsi Katrinan vuoden 1936 kirjaksi. Ehdotuksen teki Laura Ruohonen, joka kuvaili romaania palapelin puuttuvana palana Suomen historiassa. Mitä oli tapahtunut Ahvenanmaalla? Mitä oli tapahtunut naisille? Hän vertasi teosta Väinö Linnan romaaneihin Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Teos-kustantamo julkaisi Katrinan uutena Juha Hurmeen käännöksenä 2018. Kysyntä on ollut niin suurta, että meneillään on jo kolmas painos. Menestystä on siivittänyt myös Tuija Pallasteen perusteellinen reportaasi Salmisesta Helsingin Sanomissa kesällä 2019. Sen otsikko on ”Suuri Tuntematon”. Suunnitelmissa on myös julkaista Min amerikanska saga suomeksi. Ja vuonna 2021 Katrina esitetään Tampereen Työväen Teatterissa.

Kirjallisuustieteen tekeminen on vallan kumoamista

Kirjoittamani Sally Salmisen elämäkerta Min ljusa stad (2019) on ilmestynyt Suomessa ja Ruotsissa, ja sitä on pidetty tervetulleena ”kauan odotettuna hyvityksenä Sally Salmiselle” (Nya Åland 22.10. 2019). ”Hän esiintyy ensimmäistä kertaa lahjakkaana, innokkaana ja keskusteluhaluisena ihmisenä, jollainen hän oli”, Benita Mattsson-Eklund kirjoittaa Ålandstidningenissä 4. lokakuuta. Kirjalle Salmisesta on ollut tilaus, Philip Teir totesi Dagens Nyheterissä 11. joulukuuta. Tänä keväänä Schildts & Söderströms julkaisee Katrinan kauan odotetun uuden painoksen, kerrotaan kustantamon verkkosivulla.

Kirjaa työstäessäni olen oppinut yleisiä seikkoja, jotka koskevat tietoa, makua, valtaa ja näkökulmia. Oikeastaan ​​tiesin ne jo ennalta. En keksinyt mitään uutta. Itsestäänselvyyksiä, saattaa joku ajatella. Mutta minulle on käynyt selväksi, että itsestäänselvyyksistä ei ole kyse.

Sally Salminen on tähti, ja hän näyttää erityisen loistavalta nykyisiltä jalansijoiltamme avautuvalta kiertoradalta.

Kirjallisuustieteen tekemisessä on tarkoitus käyttää valtaa. Kirjallisuuden tuntemuksessa on osittain kyse kiistattomien faktojen hallitsemisesta – aivan ehdottomasti – mutta kyse on myös mausta. Se on subjektiivinen asia ja riippuvainen näkökulmista – ajasta ja paikasta, luokasta, sukupuolesta ja genreistä. Kirjailijoiden taipumuksesta jäädä tai liikkua, ylittää rajoja.

Mikä sitten on laatua ja hyvää kirjallisuutta? Kuka kirjoittaa kirjallisuutemme historian ja kenelle?

Olen oppinut, että täytyy tavoittaa tärkeimmät lähteet. Olen itse lukenut, mitä Salminen todella kirjoitti: romaaneja, muistelmia, matkakertomuksia, lyhytproosaa, mielipidekirjoituksia, sotareportaaseja, näytelmiä, runoutta, kirjeitä, päiväkirjoja.

Ja hän on tehnyt minuun vaikutuksen. Osoittamalla, että jokaisella ihmisellä on vaikutus. Tutkimalla aikaansa ja tarttumalla sekä kiellettyihin että ”miesten” aiheisiin. Kirjoittamalla siitä, mitä nainen saa olla, seksuaalisuudesta, sodista, mielenterveydestä, miehistä. Aiheista, joita käsittelemme edelleen. Hän ei koskaan tyytynyt mustavalkoiseen; vaeltaminen on vapautta ja mahdollisuuksia, mutta myös yksinäisyyttä ja juurettomuutta. Hän ei kaunistellut, mutta löysi silti aina tien eteenpäin. Utopian. Hän yllätti minut. Hänessä kirjoittava, villi ja totuutta puhuva nainen on liekehtivähiuksinen raivotar.

Laitaman laidalla

Clas Zilliacus ehdottaa teoksen Finlands svenska litteratur II johdannossa, että marginaalissa olevalla kulttuurialueella, kuten suomenruotsalaisuudella, voi olla epäröivä suhde omaan marginaaliinsa. Se selittää, että jopa Katrinan kaltainen romaani sai tunnustusta vastahakoisesti. Tässä on myös mahdollinen selitys sille, miksi Katrina kiinnostaa Suomea – jälleen: kansanelämän kuvaus kuuluu suomenkielisen kirjallisuuden ytimeen, kun sen arvostus on alhaista Suomen ruotsinkielisten joukossa.

Luulen, että voi ylipäätään olla vaikeaa nähdä esimerkillisiä asioita läheltä. Niitä on helpompi ihailla kauempaa. Mutta sellaiseen törmääminen voi olla arvokasta, kuten se oli kirjailija Carina Karlssonille, joka teini-ikäisenä upposi Salmisen muistelmiin ja voimaantui nähdessään, että pienestä Ahvenanmaan tytöstä voi kasvaa kirjailija. Salminen uskalsi olla ”hankala” ja unelmoida, kirjoittaa vastarinnasta huolimatta, Carinaa kasvatettiin kiltiksi tytöksi.

Kirjailijan arvonpalautus on myös niiden lukijoiden arvonpalautus, jotka tunnistavat tekstistä itsensä. He saavat lohtua ja inspiraatiota, ja samalla heidän oma elämänsä tehdään näkyväksi. Etäisyys tarjoaa yleiskuvan. Menneisyyden arvot voivat haista ummehtuneilta. Kyky arvioida vanhojen totuuksia uudelleen on tullut laajasti eteen.

Siksi tuntuu kuin Sally Salmisen aika olisi tullut. Muistelmakirjassaan I Danmark (1972) hän kertoo olleensa aikaansa edellä teoksellaan Hiekalle raketty (1941) – romaani käsittelee fundamentalismia ja talvisotaa – ja hän ihmetteli ”kuinka tämän kirjan julkaisua seurasi niin ristiriitaiset ​arvioit, että sellaiseen pystyy vain taideteos, jolle aika ei ole vielä kypsä”.

Sally Salminen on tähti, ja hän näyttää erityisen loistavalta nykyisiltä jalansijoiltamme avautuvalta kiertoradalta.

Ulrika Gustafsson
Kirjoittaja on kirjallisuuden tohtori ja kustannustoimittaja, joka on julkaissut teoksen Min ljusa stad. Sally Salminen, livet och litteraturen. SLS/Appell, 2019